keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Muistot vain jää

"Kylmä tuuli läpi pään,
minä paikoilleni jään.
Kohta taivas repeää.

Sä päästit irti pommin, 
joka kaiken tuhoaa.
Maailmankuvaa muuttaa, 
polvilleen pudottaa.

Tää kaikki vie mut takaisin alkuun, 
ympyrä kun sulkeutuu..."

Tämä Kilven Sielut iskee tulta-kappaleen intron sanat tuovat elävästi mieleeni yhden kamalan päivän.

Jotkut päivät ja jotkut hetket piirtyvät mieliimme syvästi. Minä itse muistan aina sen päivän ja aamun, kun lähdin työpaikalleni lomakoti Ilonpisaraan ihan normaalisti. Oli heinäkuun kahdestoista päivä. Tai no silloin oli jo iso huoli äidistäni, joka oli silloin sairaalahoidossa. Ja työpäivän aikana tuo huoli vain entisestään kasvoi.

Olin ehtinyt olla noin puolentoista tunnin ajan töissä kun sain isältäni tuona päivänä soiton. Tuo soitto ei ollut mikä tahansa soitto vaan isäni kertoi huolestuneena että lääkäri on päättänyt lopettaa äitini dialyysihoidot. Äitini oli lääkärin mukaan jo niin huonossa kunnossa, että olisi järkevintä lopettaa äitini dialyysihoidot.

Romahdin ihan täysin. Yritin vielä jatkaa töitäni jonkin aikaa, mutta minua alkoi suunnattomasti itkettämään. Menin työpaikkani vessaan ja kaaduin polvilleni itkemään. Äitini dialyysihoitojen lopettaminen merkitsi tavallaan samaa kuin se, että äitini tulee todennäköisesti menehtymään.

Lähdin pois vessasta ja tapasin yhden työpaikkani hoitajista käytävällä. Kerroin hänelle asiani ja hän käski minua soittamaan työpaikan puhelimella pomolleni. Itkua pidätellen kerroin hänelle, että äitini tulee kuolemaan. Sain lopputyöpäivän vapaaksi ja lähdin kotiini, Ojoisille.

Kotiini päästyäni raivosin elämän julmuutta ja itkin pitkän ajan. Kunnes tämän jälkeen muistikuvieni mukaan lähdimme isän kanssa käymään tuolla terveyskeskuksessa, mihin äitini oli pari viikkoa sitten sairaalasta siirretty. Terveyskeskus sijaitsi Pappilanniemessä.

Päivän tunnelma oli melko synkkä, lohduton. Muistaakseni pukeuduinkin tuonne terveyskeskukseen tummiin vaatteisiin. Olimme isäni kanssa tuolla Pappilanniemen terveyskeskuksessa pitkän ajan, aina  päivästä iltakymmeneen saakka. Olimme äidin luona.

Vaikka äiti ei vaikuttanut olevan enää läsnä tässä maailmassa. Äidilläni oli kyllä silmät auki mutta mihinkään äitini ei reagoinut. Hän oli jo niin huonossa kunnossa. Terveyskeskuksen henkilökunta tarjosi meille ilmaiseksi aina välillä leipää ja kahvia. Se toi lohtua siihen synkkään tunnelmaan.

Veljenikin tuli Forssasta sinä päivänä Parolassa käymään. Hän halusi nähdä äitinsä vielä elävänä. Hänellekin oli järkytys se, että äiti oli jo niin huonossa kunnossa. Se päivä oli kamala. Soitin äidilleni hänen lempiartistinsa Riki Sorsan kappaleenkin Muuttolintu, mutta en tiedä kuuliko äiti enää sitä.

Lähdimme, minä, isä ja veljeni äitini luota pois iltakymmeneltä. Menimme kotiin Parolaan nukkumaan. Tai nukkumaan ja nukkumaan. Luulen että kukaan meistä ei nukkunut kunnolla tuota yötä. Ja sitten seuraavana aamuna noin kello seitsemän aikaan se karmein tieto tuli.

Puhelin soi. Isäni vastasi puhelimeen. Puhelu oli Pappilanniemen terveyskeskuksesta ja siellä ilmoitettiin että äiti on menehtynyt. Äidin kuolinpäivä oli kolmastoista heinäkuuta.

Suru valtasi Parolan. Suru valtasi meidät. Läheisen ihmisen menettäminen on luultavammin yksi pahimmista asioista, joita ihminen voi joutua täällä kokemaan. Lähdimme katsomaan äitiä terveyskeskukseen ja siskonikin tuli mukaan. Äiti makasi terveyskeskuksen sängyllä silmät kiinni, elottomana. Hänen vatsansa päällä oli yksi ruusun kukka.

Nyt noista ajoista on kulunut kuusi vuotta. Suru on ehkä lievittänyt hieman, tai sen kanssa on oppinut elämään. Ikävä ei kuitenkaan katoa milloinkaan. Kirjoitin heti äitini menehtymisen jälkeen hänelle kirjeen, jossa kerroin kuinka tärkeä äiti on meidän perheelle ja minulle.

Ja niin äitini olikin. Niin tärkeä, että hän jätti elämääni tyhjiön. Äitini oli minulle tuki ja turva. Hän jaksoi aina huolehtia ja välittää pojastaan ja muista lapsistaan. Sekä lapsenlapsistaan. Hän oli varmasti yksi parhaimpia äitejä mitä maailmassa oli. Hän jaksoi kantaa huolta pienemmistäkin asioista ja soitteli aina pojalleen kuinka poikansa nyt voi.

Äiti oli myös sisukas ja tarmokas. Hän tappeli pitkään lukuisien sairauksien kanssa, mutta jaksoi silti olla positiivinen. Äitini elämä ei aina ollut kovin helppo, se oli välillä hyvinkin kivikkoinen. Mutta äiti jaksoi olla pitkään sinnikäs sairauksiensa kanssa. Ja tappeli niitä vastaan.

Äitini muistetaan myös monien vapaaehtoistahojen toimijana. Äitini oli toimelias ja aikaansaava. Hän oli mukana minun ja veljeni koulujen vapaaehtoistoiminnoissa ja vanhempainyhdistyksissä, SF-Caravan Kanta-Hämeen toiminnassa ja Hattulan Vasemmistoliiton toiminnassa jonkin aikaa. Viimeisinä elinvuosinaan äitini puuhasi innokkaasti mukana Hattulan eläkeläisjärjestön toiminnassa.

Äitini oli muistikuvieni mukaan noin kolme kuukautta sairaalahoidossakin ennen menehtymistään. Isäni toi usein aina sireenikimpun äitini sairaalasängyn vierelle. Ja niistä tuli hyvä tuoksu. En tiedä, mutta nyt Länsituulen pihassa olevien juhannusruusupuskien tuoksu muistuttaa tuota tuoksua ja tuovat mieleeni muistoja siltä ajalta kun äitini oli sairaalassa.

Lämmöllä kaivaten,

Ville

Henkilön Ville Heino kuva.
Äitini hauta äitienpäivänä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä rohkeasti kommenttia!