keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Elämäni rajuin kolaus

Tiistai. Kahdestoista heinäkuuta. Saan isältäni soiton työpaikalleni. Viime päivinä vahvistunut pelkoni toteutuu. Lääkäri on lopettanut äitini dialyysihoidot. Hän tulee kuolemaan. Elämäni rajuin kolaus. Isku, mistä en toivu kunnolla koskaan.

Äitini oli minulle elintärkeä. Elämäni tukipilari. Ihminen, joka jaksoi aina antaa tukensa. Auttoi ja neuvoi alati minua.

Nyt tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin olen koskaan tuntenut. Rinnallani on paljon rakkaita ihmisiä. Yksikään ei silti voi täyttää äitini tyhjäksi jättämiä saapikkaita.

Ikinä en tule saamaan keneltäkään samanlaista tukea kuin sain äidiltäni. Hänen antamansa apu oli lähinnä konkreettista. Hän teki tekoja puolestani.

Oivalsi minulle nykyisen työpaikkani. Järjesti minulle asunnon. Hommasi taksikyydit töihin talven paukkupakkasilla. Keitti lukuisat puurot mukaani asunnolleni. Valvoi lähes tulkoon jokaista askeltani.

Nyt on pärjättävä yksin. On lopullisesti aikuistuttava. Ei ole enää ketään, johon voisi turvautua.

Äitini hautajaiset ovat lauantaina. Hän tulee kuitenkin ikuisesti pysymään läsnä elämässäni. Tulen tuntemaan hänen rakkautensa aina.

Äidin antamat ohjeet ja käskyt ohjaavat minua eteenpäin elämän polullani. Parhaiten hänen muistoaan kunnioitan elämällä niin kuin hän olisi halunnut.