Rakas äitini,
Muistotilaisuudessasi pappi luki ääneen sinulle kirjoittamani kirjeen. Kerroin siinä, kuinka olen kuolemasi vuoksi lohduton ja miten sydämeni itkee kipeää kaipuuta. Sydämestäni vuotaisi edelleen kyyneliä, mikäli ne eivät olisi jo loppuneet. Olen vähitellen turtunut suruuni ja oppinut elämään sen kanssa.
Syksy oli minulle henkisesti hyvin raskasta aikaa. En kesällä osannut edes kuvitella, kuinka ahtaalle joudunkaan. Elämäni jatkaminen poismenosi jälkeen on ottanut koville. Toisinaan olen suhtautunut elämääni hyvin välinpitämättömästi.
Asennoitumiseni elämääni kohtaan on muuttunut. Kuolemasi osoitti minulle elämäni ainutlaatuisuuden. Olen pyrkinyt etenemään päivä kerrallaan. Koittanut nauttia jokaisesta askeleestani. Joulun aika nostaa kuitenkin mieleeni jälleen raastavan ikäväni sinua kohtaan.
Ennen joulu merkitsi minulle valtavasti. Odotin sitä vielä aikuisiällänikin yhtä malttamattomasti kuin lapsena. Nyt tuosta juhlasta on kadonnut hohto enkä jaksa kiinnostua siitä lainkaan. Sen vuoksi, etten tule enää kokemaan samanlaisia jouluja kuin lapsena.
Ikävöin lämmöllä niitä jouluja. Sitä tunnelmaa, kun koko perheemme kokoontui joulurauhan julistusta katselemaan ja syömään keittämääsi riisipuuroa. Puhumattakaan siitä hetkestä, kun oli joulusaunan jälkeen aika vihdoin alkaa nautiskelemaan laittamillasi herkuilla.
Nyt nuo herkut on korvattava tehdasvalmisteilla. Ja ruokapöydänkin ääressä yksi tuoleista ammottaa tyhjyyttään. Joulun sanoma välittämisestä ainakin korostuu tänä vuonna.
Jouluaattona kokoonnumme muiden rakkaimpiesi kanssa yhteen ja vierailemme haudallasi. Muistelemme kaiholla yhdessä kanssasi kokemiamme lapsuuden joulujamme.
Toivon hartaasti tulevani myös kokemaan saman kuin pieni tyttö Zacharias Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa. Rukoilen, että vierelleni lentäisi varpunen. Se olisit sinä. Enkelten maasta.
Ikuisesti ikävöiden
Pikkupoikasi Ville