Intohimostani koitunut ongelma

Koen olevani onnellisessa asemassa, olen löytänyt vihdoin alan, jolla haluan toimia tulevaisuudessa. Journalismi ja kirjoittaminen kiinnostavat niin paljon, että aherran lujasti saadakseni vielä jonain päivänä niistä palkkatyön itselleni.

Teen harrastuksenani toimittajan hommia, luen tiedotusoppia avoimessa yliopistossa ja pyrin kesällä opiskelemaan medianomiksi... 

Vaa´assa on kuitenkin kaksi puolta, syvä kiinnostukseni kirjoittamista ja journalismia kohtaan on aiheuttanut ongelman, enää en aina malta innostua keittiöalan askareistani. 

Tiedän, että journalismin saralla en ole vielä saavuttanut tavoitteitani ja eurot kerään keittiöstä, mutta itseään on vaikeaa säädellä.

Palava tahtoni kehittyä toimittajana on toisinaan pudottanut roimastikin motivaatiotani puurtaa kokin hommiani. Kiinnostukseni nykyisiin askareisiini on lopahtanut ja se vaikuttaa huolestuttavasti työntekooni. 

Tähän on tultava muutos tai käy kalpaten.

Jatkossa minun on pyrittävä parantamaan otettani, on kaivettava sen verran itsekuria, että saan annettua hyvän työpanoksen nykyiselle duunimestalleni.

Samalla on silti jatkettava päämääräistä kehittymistäni unelmani eteen. 

Kirjoitusvimma vie miestä

Kirjoitusvimma on hieno tunne, joka vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen jopa pelottavan paljon. Silloin, kun löytyy palavaa kiihkoa kirjoittaa tekstiä, niin hädin tuskin malttaa muuta tehdä, jopa nukkuminen tuottaa hankaluuksia.

Viime vuoden elokuussa työstin Jyrki Louhesta kattavan haastattelupaketin. Muistan elävästi lauantain, kun kirjoitin suurimman osan teksteistäni valmiiksi. Istuin koneeni ääressä heräämisestäni lähtien yömyöhälle saakka, vain saunomassa kävin välillä.

Pakottavaa tarvetta minulla ei ollut kirjoittaa putkeen niin kauaa, eikä se varmasti täysin terveellistäkään ollut, mutta en mahtanut vimmalleni kirjoittaa mitään, se vei miestä.

Viimeksi minulla oli yhtä voimakasta hehkua kirjoittaa pari viikkoa sitten, väsätessäni juttupaketin Risto Korpelasta ja Kerhosta. Tällä erää minulla oli työni hidasteena, en pystynyt näppäilemään tekstiä niin kauaa putkeen. Kirjoitinkin useampana päivänä, mutta tuotti lähes raivoa poiketa välissä duunissa.

Lopulta vimmani johdatti minut tilanteeseen, missä vaivoin maltoin nukkua. Yhtenäkin aamuna heräsin viideltä, että ehdin kirjoittamaan jo ennen työvuoroni alkua. Töissäni puolestaan mietin, miten jalostaisin tekstejäni eteenpäin.

Kirjoittamisprosessini päätyttyä koen lopulta aina saman fiiliksen. Vaikka teksteistäni satelee kehujakin, niin mieltäni ei päällimmäisenä valtaa onnistumisen tai ilon tunne aikaan saaduista tuotoksistani vaan pettymys, kirjoittaminen on sillä erää loppunut. Ryhdyn suunnittelemaan jo seuraavaa jutun aihetta.  

Voin olla ainoastaan hyvin onnellinen, että olen löytänyt itselleni näin intohimoisen harrastuksen.

Miksi virheitä pelätään?

Minua kummastuttaa varsin usein ihmisten suhtautuminen epäonnistumisiin, pienestäkin virheestä seuraa monesti kova kritiikki. Se on mielestäni väärin.

Ankara asennoituminen virheisiin johtaa epäonnistumisten pelkäämiseen. Pelon vuoksi tahto yrittää jonkun asian tekemistä vähenee ja kehittymistä ei tapahdu, kun ei koiteta mitään uutta.

Virheiden pelkäämisen vuoksi ei uskalleta ottaa haasteitakaan vastaan tai kokeilla jotain vaikeampaa tehtävää.

Ympäristö, jossa epäonnistumisiin suhtaudutaan liian kriittisesti ei voi olla luova tai kehittyvä, koska ihmiset pyrkivät tekemään vain sen, jonka varmasti osaavat. Tavoitellaan virheettömyyttä.

Ihmisten pitäisikin muuttaa ajatteluaan. Epäonnistumisiin olisi suhtauduttava positiivisemmin. Munaukset ja kritiikki jalostavat ihmistä onnistumisia ja kehuja enemmän. Niiden avulla oppii miten ei kannata toimia ja siten ensi kerralla osaa jonkin askareen etevämmin.

On ymmärrettävä, että kukaan ei ole täydellinen, mutta osaavammaksi voi kasvaa askel askeleelta. Harppomisessa avittaa rutkasti, kun osaa kohdata epäonnistumiset. Ei pelkää kämmäämistä vaan ottaa niistä opikseen.

Kiire on turhaa

Kiire on nykypäivän kirous. Sitä tuntuu olevan joka duunimestassa, rutkasti. Väitän kiireen olevan osittain turhaa. Usein hoppu johtuu päättömästä koohottamisesta, vailla järjellistä ajattelua.

Monesti kiire olisi vältettävissä ensin selkeästi suunnittelemalla, miten jokin askar kannattaa duunata, sitten vasta toteuttaa tehtävänsä. Ei saisi toimia hätäisesti.

Hätäisyydestä tulee helposti myös kierre, kun hommia on paljon ja aikaa vähän, niin iskee paniikki ja hätiköinti lisääntyy. Hosuminen lisää kiirettä, kun järjen viimeinenkin hiven tekemisestä katoaa.

Kiireen keskellä olisi ensisijaisen tärkeää miettiä työn systemaattisuutta. Hyvällä suunnittelulla säästää monta sekuntia. Hommat paiskii järkevimmällä tavalla ja osittain tarpeettomatkin työskentelyvaiheet jää tekemättä.

Ihmisiltä pitäisi löytyä myös selkärankaa sanoa ei, silloin kuin esimerkiksi aika ja voimat eivät riitä.

Täytyisi kyetä myöntämään olevansa vain keskinkertainen ihminen, joka tahtoo jalostua koko ajan lisää, eikä pyrkiä päivästä toiseen täydellisyyteen.

Pitäisi ahertaa vain se, mikä on pakollista, mahdollisimman etevästi. Eikä kaikkea mahdollista.