Vapaani päättyivät- "Hemmetin hyvä"

Vapaapäiväni hurahtivat jo, nyt täytyisi perinteiseen tapaan voivotella. Kirota edessä olevaa duuniputkeani.

Mietin vain, miksi?

Miksi työntekijät usein suhtautuvat vapaidensa päättymiseen negatiivisesti?

Eikö asiaan voi suhtautua iloisesti? Miksi vapaalla on muka kivempaa kuin työpaikalla?

Jos asennoituisin edessä oleviini neljään työvuorooni rennosti, niin viihtyisinkin askareitteni parissa rattoisammin.

Siinä yksi syy ajatella töistäni positiivisesti.

Seuraavaksi luettelen listan muita seikkoja:

Vapaapäivilläni vietän paljon aikaa yksistäni, lojun tietokoneeni ääressä asunnossani. Opiskelen.

Työpaikallani olen osa sosiaalista verkostoa, saan seuraa. Usein tympeää, joskus hauskaakin. Joka tapauksessa voin rupatella toisten ihmisten kanssa.

Vapaapäivilläni uurastan paljon henkisesti raskaiden tehtävien parissa, töissäni saan paiskia fyysisesti vaativia hommia. Nämä kompensoivat mainiosti toisiaan, vapaillani juoksutan aivojani, duunissani kroppaani. Muodostuu toisiaan tukeva kokonaisuus.

Minulle maksetaan korvauskin siitä, että kulutan aikaani työpaikallani. Palkallani saan hommattua kaikkea kivaa, kuten ruokaa ja katon pääni ylle.

Poikkeamalla toisinaan duunimestassani, saan sisältöä päiviini. Kaikennäköistä tekemistä, ja vieläpä joku toinen on monesti keksinyt puolestani nämä tehtävät minulle.

Helppoa elämää?

Näitä askareitani paiskimalla saan onnistumisen tunteita, hymyn kasvoilleni, itsetuntoni kohoaa ja tunnen itseni tärkeäksi.

Pyrin ottamaan myös vastuuta harteilleni, joka lisää arvokkuuden tunnettani.

Työpaikallani koitan myös kehittää itseäni, paremmaksi työntekijäksi. Yritän uurastaa koko ajan hommiani etevämmin ja ammennan virheistäni oppia.

Tämä on kiehtovaa, itsensä jalostaminen on aina antoisaa puuhaa.

Voi myös kysyä, kuinka iso osa työnteolla on elämässäni. Puhutaan kuitenkin vain kuuden-yhdeksän tunnin pituisista työpäivistä noin neljä-viisi kertaa viikossa.

Aikaa jää töiden ohella muuhunkin, sille mitä kutsutaan vapaa-ajaksi.

Huomenna palaan töihin, se on oikeastaan vain hemmetin hyvä.

Valitsin polkuni unelmaani

Lienen laiska, tyhmä ja saamaton.

Minun pitäisi olla tällä hetkellä Kouvolassa pyrkimässä opiskelemaan toimittajaksi. Olen kuitenkin kotonani.

Silti en heiluttele valkoista lippua. Päämääräni on yhä saada kirjoittamiseen liittyviä töitä.

Oikeastaan tämä on niitä hetkiä, jolloin piti tarkkaan miettiä minkä polun valitsee saavuttaakseen unelmansa.

Valitsin kotiini jäämisen ja Hämeenlinnan. Koin tämän järkevimmäksi ratkaisukseni.

Syksyllä 2010 ryhdyin kehittämään itseäni toimittajaksi harrastelehti Jatkoaika.comissa, askel askeleelta tavoitteeni on voimistunut.

Isona minusta tulee toimittaja.

Jatkoaika.com on ollut erinomainen kasvualusta. Tekemällä on oppinut paljon. Ja virheisiinkin on ollut varaa, aivan eri lailla kuin ammattimedioissa.

Niitä tekemällä, kun ennen kaikkea kehittyy.

Hämeenlinnassa minun on helppo jatkaa harrastetoimittajana Jatkoaika.comissa, rupean olemaan tuttu niin HPK:n sisäpiirissä, joukkueen fanien kuin paikallistoimittajienkin keskuudessa.

Kyseiset seikat auttavat minua harrastetoiminnassani. Nostavat ainakin motivaatiotani.

Kouvolassa minun olisi pitänyt aloittaa kaikki alusta.

Hämeenlinnassa en tosin voi opiskella itselleni tutkintoa media-alalle, toisin kuin Kouvolassa olisin pystynyt.

Täällä Hämeenlinnassa kouluttaudun silti myös, ensin luin itsekseni journalismiin ja kirjoittamiseen liittyviä oppaita ja nyt luen tiedotusoppia avoimessa yliopistossa.

Kyseisellä kurssilla olen vasta alkutaipaleellani, mutta olen silti oppinut jo paljon. Kurssi antanee siis erinomaiset valmiudet toimittajan hommiin, niin kuin minulle luvattiinkin.

Ja jos päämääräni saavuttaminen jää tutkinnon puutteesta kiinni, niin ensi vuonna on uusi kevät.

Yksi olennainen syyni Hämeenlinnaan jäämiseeni on myös peliraportoijan pestini Ilta-Sanomissa.

Aloittaessani työskentelyni Ilta-Sanomissa viime syksynä minulle kerrottiin olevan mahdollisuus itseni kehittämiseen ja roolini kasvamiseen heillä.

Nämä ovat merkittäviä syitä pyrkiä pitämään jalkansa konsernin oven välissä.

Etenkin, kun Petteri Sihvonenkin kehoitti minua herättämään jonkin isomman urheilumedian johdon kiinnostuksen juttujani kohtaan.

Eikä kannata unohtaa sitä muuta elämää, mikä minulla täällä Hämeenlinnan seudulla on.

Olisiko muuttaminen Kouvolaan ollut järkevää, mikäli en ole aivan varma, että se on paras tapa saavuttaa unelmani?

Aika näyttää ratkaisuni viisauden, mutta tällä hetkellä en voi kuin jatkaa uurastamistani päämääräni eteen.

Uskon vakaasti, että intohimoni vie minut vielä jonain päivänä perille sinne minne haluan.