Olemme kartanpiirtäjiä

"– Tahdon lopettaa veljeni Urheilulehden määräaikaistilauksen hänen kuolemansa vuoksi."

Tällä tavoin olen puhunut useamman kerran kuluneella viikolla. Olen joutunut soittelemaan asiakaspalveluihin ja päättämään veljeni elinaikanaan solmimia sopimuksia.

Puhelut ovat kerta toisensa jälkeen tuntuneet karuilta, sillä ne ovat samalla näyttäneet toteen kuoleman lopullisuutta. Veljeni ei tarvitse enää Urheilulehteä, kännykkä- ja nettiliittymiään eikä kaapelikanaviaan, sillä hän ei enää palaa niitä käyttämään. Veljeni on kuollut.

Kuolema tuntuu käsittämättömältä, kuinka joku voi poistua rekistereistä ikuisiksi ajoiksi. Niistä "rekistereistä", joihin hän on ehtinyt sitoutumaan elämänsä aikana. Puhumattakaan lukuisista ihmissuhteistaan, joita ihminen on luonut. Kaikki deletoituu.

Ihmisen piirit laajenevat suuresti syntymästään lähtien. Sen huomaa yksinkertaisesti jo siitä, että kuolleen lähiomaisilla on runsaammin asioita hoidettavanaan kuin vastasyntyneen naperon vanhemmilla. Kuoleman kohdatessa siteet katkeavat, väsyneet kliseet elämän ainutlaatuisuudesta todentuvat.

Samalla ymmärtää ihmisen elon koostuvan lukuisista valinnoista. Kuolleen ihmisen lähiomaisten täytyy lakkauttaa niitä siteitä, joihin reissunsa päättänyt kulkija on halunnut sitoutua, työsuhteen päättämisestä lehtitilausten lopettamiseen ja nettiliittymän sulkemisesta pankkipalveluiden lakkauttamiseen.

Kuvitteellisesti voidaan todeta, että ihminen saa syntyessään käteensä tyhjän kartan, jota hän ryhtyy iänsä karttuessa enenevässä määrin itse piirtämään. Ihmisellä on edessään lukuisia valintoja, joista muodostuu pisteitä hänen kartalleen Piirtäjä vaikuttaa painavasti valinnoillaan siihenkin kuinka pitkän kartan hän ylipäänsä luo.

Muut kanssakulkijat vanhemmistaan lähtien toimivat tälle ihmiselle kartanlukijoina, neuvovat ja ohjaavat piirrustajaa. Lopulta jäljelle jää vain kartan päätepiste, joka on hyvin usein kirkkomaalle pystytettävä hautakivi, mahdolliset jälkeläiset ja ”elämään” jäävät saavutukset sekä kauniit muistot. Muut merkinnät kumitetaan pois.

Edesmenneet ihmiset ovat karttansa jo piirtäneet, mutta meillä muilla työ on vielä kesken. Suosittelen suhtautumaan piirrustusprojekteihimme nöyrästi, sillä jokainen päivä elämässämme on lahja. Meille annetaan niitä niin monta kuin meille suodaan.

Yhä hämmentynyt

Hämmennys pyörii yhä tuntemuksistani päällimmäisenä mielessäni, vaikka veljeni menehtymisestä on kulunut jo todennäköisesti kuusi päivää. En edelleenkään pysty käsittämään, miksi veljeni taipaleen oli päätyttävä jo 32-vuotiaana, mikä tallaisen elämän tarkoitus oli?

Nuoren ikänsäkin vuoksi veljeltäni jäi  kokematta valtavasti asioita, mutta onnekseen hän ei itse sitä tiedä. En ainakaan usko kuoleman jälkeiseen elämään.


Olen onnistunut selvittämään, että Ismo kuoli hyvin suurella todennäköisyydellä kuusi päivää sitten perjantaina. Samana päivänä kuin äitimmekin, 13.7. Veljeni nettiselaimen sivuhistorian mukaan hän nimittäin käytti viimeisen kerran tietokonettaan perjantaina kello 3.24. 


Tämä on viimeinen merkintä, jonka olen veljestäni onnistunut löytämään. Ismo oli tutkaillut Forssan päivystyksen puhelinnumeroita, mutta en toistaiseksi tiedä yrittikö hän tämän enempää saada itselleen apua.   


Hänen menehtymisensä saattoi olla pienestä kiinni, sillä hän oli samat sivut etsinyt koneelleen jo torstaina kello 14 aikaan. Se, että hän ei silloin jo hakenut itselleen päättäväisemmin apua lienee ikuinen arvoitus. 


Ehkä veljeni ei kaikesta huolimatta tiedostanut kuinka vakavasta tilanteesta on kyse ja tyypilliseen tapaansa empi päätöksenteollaan. 


Veljeni menehtyminen näytti vakuuttavalla tavalla toteen elämän ainutlaatuisuuden. Kuinka johdot elämän virrasta voidaan vetää irti noin vain perusterveeltäkin nuorelta mieheltä. Yhtenä muuten tavallisena heinäkuun päivänä, kenenkään sitä odottamatta.


Veljeni oli hankkimieni tietojen mukaan jo keskiviikkona käynyt työpaikkansa terveydenhoitajan tykönä, mutta mennyt silti normaaliin tapaansa duuniinsa torstai-aamuna. Tuskin hän itsekään osasi tuolloin ounastella, miten järkyttävän lähellä hänen matkansa päätepiste oli. 


Torstaina Ismo lähti töistään kymmenen aikoihin pois mahakipujensa vuoksi ja tuskin hän asunnollaan juuri muuta enää teki kuin nukkui. Veljeni ei varmaan ollut edes jaksanut riisua pedistään päivä"vaatteita" pois, sillä ne ovat tällä hetkellä siellä myttyyntyneenä. Sen näköisenä, että niiden päällä on levätty.


Kuvittelen, että hän on maannut sängyllään perjantain aamuyöhön asti, sen jälkeen käynyt tietokoneellaan, hakenut lääkkeitä keittiöstä ja vielä selvittämättömän syyn vuoksi kaatunut ja menehtynyt keittiön lattialle. 


Vielä viime viikon tiistaina olimme veljeni kanssa puhelimitse yhteydessä, Ismo ehdotti, että hän tulisi minulle nyt lauantaina yöksi ja menisimme yhdessä Wanaja Festivaaleille, en pystynyt vastaamaan heti myöntävästi, sillä ajankohta oli minulle huono yövuorojeni vuoksi. 


Meidän oli tarkoitus palata asiaan...
  


  






     

Käsittämätön kohtalo

Veljeni on kuollut. Löydettiin menehtyneenä asunnostaan lauantai-iltana. Poliisit tekivät löydön. Kuolinsyy ei vielä tiedossa, epäillään äkillistä sairauskohtausta. Tapahtuneeseen ei liity rikosta.

Uskomatonta, että teksti kuvailee veljeni viimeistä kohtaloa, aivan kuin lukisi jonkin aviisin uutispalstaa. 32-vuotias hädin tuskin elämänsä kynnystä ylittänyt mies on poistunut keskuudestamme.

Elämä on kuin lottokone, koskaan ei tiedä mitä se seuraavaksi arpoo. Meidän perheemme veikkaustositteeseen ei ole osunut edes lisäosumia edellisen vuoden aikana.

Kohtalon koura on koetellut perhettämme rajulla kädellä, vuosi sitten lähti äiti, nyt veli. Juuri kun olin äitini kuoleman jälkeen saamassa elämäni raunioita restauroitua, se romuttui uudelleen.  


Olen taas sen saman pitkän ja pimeän tunnelin alussa, jossa olin viime vuonnakin. Hain tänään jälleen viikon sairauslomaa lähiomaiseni kuoleman vuoksi. 


Nyt kaikki tapahtui yllättäen ja nopeasti, sen vuoksi veljeni kuolemaa on vaikeampi käsittää kuin äitini. Toisaalta veljeni kuolemaa ei edeltänyt samanlainen henkisesti raskas parin kuukauden tukijakso, kaikki kävi äkkiä.   


Oloni on synkkä kuin taivas ukkosella. Eteenpäin meneminen tuntuu raskaalta, toisinaan jopa turhalta. Välillä koen olevani yksinäinen, vaikka rinnallani tarpoo yhä rakkaita ihmisiä. Toisinaan en edes kaipaa seuraa, haluan olla vain ajatuksieni kanssa.

Äitini ja veljeni olivat minulle tärkeitä henkilöitä, äitini paapoi poikaansa kuin pikkulasta ja Ismo kantoi pikkuveljestään ihailtavasti huolta, vielä juhannuksenakin vahti, etten juo liikaa.

Veljestäni pyörii kirkkaimpina muistoissani yhteiset pelihetkemme. Mittasimme usein paremmuuttamme ties minkä lajin parissa, kakaroina lätkimme jatkuvasti pihapalloa ja isompina hakkasimme etenkin tietokoneella eri NHL-peliversioilla yhteiskausia. Ne päättyivät liki poikkeuksetta minun Stanley cup-juhliini, se rieppoi Ismoa.

Mikään ei puolestaan tuntunut yhtä hyvältä kuin veljeni päihittäminen.

Vietimme usein muutenkin yhdessä aikaa. Juhannuksenkin rellestimme hauskoissa tunnelmissa veljeni ja hänen parin duunikaverinsa kanssa.

Se jäi viimeiseksi yhteiseksi muistoksemme, onnekseni siitä piirtyi kauniit jäljet sydämeeni.








  

Ei se aihe, vaan keskustelija!

Keskustelimme tänään työpaikkamme ruokatunnilla kolmen työkaverini kanssa kirjoittelustani Facebookiin, paikalla oli keskustelun osapuolina myös henkilöitä, joille aihe oli vieras.

Minulle heräsi epäilys, olisiko meidän kannattanut tämän aiheen sijaan puhua neutraalimmasta aiheesta, kaikki halukkaat olisivat voineet paremmin osallistua keskusteluumme.

Jälkikäteen kyseenalaistin epäilykseni, voiko aiheesta sittenkin keskustella, vaikka se on etukäteen vieras? Nämä muutkin työkaverini kuitenkin osallistuivat aktiivisesti juttutuokioomme.

Voiko puheen aiheesta ajatella samalla tavalla kuin teksteistä, sillä on kaksi näkökulmaa. Joko kukin keskustelija valitsee mistä puhuu, tai sitten aihe houkutteleekin keskustelijansa?

Tarvitseeko aiheesta ylipäänsä tietää etukäteen mitään, että siitä voi puhua? Voiko vieraammastakin aiheesta jutella ilman teennäisyyttä?

Onko keskustelun sujuminen kiinni ennen kaikkea aiheesta vai sittenkin juttelijasta? Hänen asenteestaan, taidoistaan ja persoonastaan?

Oudommastakin jutun juuresta pääsee vähitellen perille innokkaasti kyselemällä.

Väitän, että keskustelun sujuminen riippuu etenkin keskustelijoista. Tarvitaan ripaus rohkeutta, kiinnostavuutta, tahtoa ja ennakkoluulottomuutta, niin melkein juttu kuin juttu luistaa.

Sekä myös kunnioitusta, jokaiselta keskustelijalta toisiaan kohtaan.

Harri Rindell sai näytönpaikkansa!

Ensiksi nippelitietoa skeemasta:

"Skeema tarkoittaa organisoitunuttta mentaalista toimintamallia tai tietorakennetta, joka on rakentunut yksilön aikaisemmista kokemuksista ja tiedosta."

Liian hepreaa ymmärrettäväksi?

Kerron havainnollistavan esimerkin henkilöstä, jolle on rakentunut oma skeemansa. Tämän ihmisen nimi on Harri Rindell. Kesken viime kauden HPK:sta ulos potkittu päävalmentaja.

Rindell ei onnistunut luotsaamaan Kerhoa edes kohtuulliseen menestykseen, suuren yleisön mielestä hän epäonnistui pestissään. Rindellistä muodostui ihmisten mieliin kuva surkeasta valmentajasta, ja tämä näkemys seuraa miestä ainakin siihen asti, kun hän seuraavan kerran pärjää työssään.

Jaa, mistäkö tiedän tämän?

Huomasitteko, mitä tapahtui toukokuussa, kun Rindell nimettiin Suomen alle 20-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajaksi?

Jo etukäteen Rindellin maajoukkuepesti tuomittiin suuren yleisön keskuudessa meneväksi penkin alle, sen vuoksi, että hän näiden ihmisten mielestä epäonnistui Pallokerhon päävalmentajana.

Tähän tuomitsemiseen syyllistyi myös Urheilulehden Esko Seppänen, joka syytti Kalervo Kummolaa suorastaan järkyttävästä tempauksesta.

Minunkin mielestäni Rindellin pesti Kerhon koutsina sujui onnettomasti, mutta silti en tahdo, että hänen maajoukkuevalmentajajobinsa teilattaisiin jo ennalta tämän vuoksi.

Etenkin, kun Rindellin työskentely Hämeenlinnassa saattoikin ulospäin näyttää huonommalta kuin mitä se oikeasti oli. Niin kuin mies itsekin minulle monesti väitti, hänellä ei ollut Kerhossa käytössään kovin kaksista materiaalia.

Siksi Rindell saikin maajoukkuepestinsä myötä loistavan näytönpaikan. Työtarjoukset saattoivat olla vähissä surkeiden HPK-kausien jälkeen, mutta nyt miehelle siunaantui otollinen mahdollisuus kasvattaa houkuttelevuuttaan valmentajana. Työskennellessään jatkossa näkyvällä paikalla, junnumaajoukkueen koutsina.


Rindell lisäksi ansaitsee tämän näytönpaikan, sillä olisi ollut kohtuutonta, mikäli mies vielä osoittautuukin osaavaksi valmentajaksi ja yksi liigaseura olisi liki pilannut onnettomalla operoinnillaan Rindellin valmentaja-uran.


Ja uskon, että Suomen jääkiekkomaajoukkueessa ei päätetä asioita heppoisin perustein. Päättäjät saattoivat huomioida muitakin tekijöitä kuin vain Rindellin pari edellistä vuotta Hämeenlinnassa.


Esimerkiksi sen, että Rindell on ammentanut aiemmalla urallaan paljon oppia pelaajien kehittämistyöstä, toimiessaan monissa kiekkokouluissa ja HIFK:n sekä Oulunkylän Kiekko-kerho ry:n valmennuspäällikköinä. 


Nyt Rindell on saanut tilaisuutensa maineensa puhdistamiseen, aika näyttää onnistuuko mies sen hyödyntämisessä.