Tehdään ensi vuodesta inhimillisyyden vuosi.

Vuosi vaihtuu ensi yönä. Vuosi 2012 muuttuu lukemaksi 2013. 

Vuoden vaihtumisen kokee kenties helpottavana asiana. Siihen liittyy olennaisesti toivomus siitä, että uudesta vuodesta tulisi valoisampi. 

Lähivuodet ovat olleet rankkoja niin minulle kuin lähimmäisillenikin. Tänä vuonna menehtyi veljeni ja sitä edellisenä vuonna äitini. 

Ihmistä, joka on kokenut nuo asiat vain vuoden sisällä toisistaan, on koeteltu ankaralla kouralla. Tuskin olen vieläkään kunnolla selvinnyt lähimmäisteni kuolemista. 

Puhumattakaan muista perheenjäsenistäni. On ollut raskasta seurata isäni surun läpikäymistä. Hän ei suoraan puhu asioista, mutta isästäni aistii sen, ettei hän ole vielä päässyt kunnolla yli surustaan. 

Ja se on toki myös luonnollista, oman vaimon ja pojan kuolemien käsittely vie aikaa. Paljon. Yritän parhaimpani mukaan olla hänen tukenaan.

Itse olen "vasta" 28-vuotias mies ja olen jo saanut omin silmin todistaa elämän nyrjimmän puolen. Monta kertaa. 

Äitini ja veljeni kuolemien lisäksi olen lähimenneisyydessä joutunut luopumaan myös enostani ja tädistäni. 

Lisäksi edellisessä oppilaitoksessani Kauhajoella tapahtui vuonna 2008 jotain todella karmeaa. Koulusurmat. Kymmenen viatonta ihmistä menehtyi, yksi loukkaantui vakavasti ja kaksi lievästi. Ja muita koulun ihmisiä kohtasi luonnollisesti järkyttävä suru. 

Tällaiset tragediat vaikuttavat kaiken kukkuraksi muutenkin vain lisääntyneen viime aikoina. Lööpeistä on saanut monesti lukea perhesurmista ja ampumistragedioista, esimerkiksi Jokelan koulusurmista ja Hyvinkäällä  kesällä sattuneesta ampumisvälikohtauksesta.

Muistutin jo jouluaattona kirjoittamassani blogitekstissäni lähimmäisyyden merkityksestä, mutta tällaisena aikana tuntuu, ettei asiaa voi liikaa korostaa.

Oppisimme ymmärtämään sen, että arvokkainta Telluksellamme on toinen ihminen. Etenkin lähimmäisemme. Raha, kunnia, maine ja menestyminen ovat toissijaisia arvoja inhimillisyyden rinnalla. 

Toiveenani on, että ensi vuodesta tulisi inhimillisyyden vuosi. Välittäisimme aidosti toisistamme, muistaisimme sekä oman että toistemme ihmisarvon ja kunnioittaisimme sitä. 

Jokaisen elämä, kun on lahja, joka paketoidaan vain kerran.

Hyvää uutta vuotta kaikille. Eletään ensi vuonna yhä inhimillisemmin,

Ville


ps. Loppuun lainaus Veikko Lavin kappaleesta "Jokainen ihminen on laulun arvoinen":

"Lämmitä siis kalleintasi ystävää,
kun suuri aarre sulle suotu on.
Niin myöhäistä on hälle polttaa kynttilää,
kun kerran hautakumpu umpeen luotu on."















 

Muistetaan joulun sanoma - Kaunista joulua!

Istun keittiöpöydän ääressä yksin ja mietin joulun sanomaa. Vietän tänä vuonna joulun kaksin isäni kanssa lapsuudenkodissani Parolassa.

Mitään muuta lapsuuden jouluun viittaavaa ei tässä joulussa olekaan. Kotitalon ja isäni lisäksi.

Tunnen oloni kovin haikeaksi. Olen tuntenut koko päivän.

Ei ole kuin kolme vuotta kuin vielä vietimme joulua liki pitäen koko perheemme kanssa. Mukana olivat joulua juhlimassa vanhempani ja veljeni.

Siskoni perhekin kävi kylässä riisipuurolla. Joka vuotisen perinteen mukaisesti.

Keräännyimme katselemaan joulurauhan julistuksen ja herkuttelimme riisipuurolla. Mantelin löytäjä sai toivoa.

Siskoni perhe lähti tuon tuokion jälkeen omaan kotiinsa aattoillan viettoon ja me, vanhempani ja veljeni jäimme nelistään juhlistamaan aattoiltaa Parolaan.

Saunoimme, nautimme äidin laittamilla jouluruoilla ja sen jälkeen avasimme lahjapaketit. Sitten poikkesimme vielä siskoni perheen tykönä ihailemassa siskoni tytön Vilman riemua lahjavuorensa keskellä.

Nautin suuresti tuosta joulusta. Sain viettää kullanarvoista aikaa lähimmäisteni kanssa.

Nyt on kolme vuotta kulunut ja olemme jouluna isäni kanssa kahden. Tässä samassa lapsuuteni talossa, jossa vielä muutama vuosi sitten raikui riemu.

Muutuin silloin liki pitäen itsekin takaisin lapseksi. Olin jouluihminen.

Nyt en ole enää. Joulutunnelmaan on sekoittunut vahva ripaus surua, haikeutta ja ikävää.

Lapsuuden joulu on nyt viimeistään vain muisto. Yksi rakkaimmista muistoista, joita ihmisellä voi olla.

Sitä on ymmärtänyt joulun sanoman. Hyvästä tahdosta, antamisen ilosta ja lähimmäisyydestä.

Joulun sanoman on kunnolla oivaltanut, kun on menettänyt noin suurta. Ja menettämiään asioita ei saa enää takaisin.

Joulun sanoma on itse asiassa niin arvokas, että sen ei pitäisi olla vain hetkellinen, joulurauhan ajan kestävä tunnetila.

Lähimmäisyyden merkityksen, hyvän tahdon ja positiivisen ajattelun pitäisi olla joka päiväistä.

Näiden arvojen pitäisi olla lähtökohta elämälle.

Kiireen, oman edunkin ja kilpailemisen keskellä pitäisi niin Villen kuin muidenkin muistaa, että kaikesta muusta voi olla jopa valmis luopumaan, mutta ei toisista ihmisistä.

Ei etenkään lähimmäisistään.

Arvostetaan toisiamme niin jouluna kuin muulloinkin. Jokaisen ihmisen elämä on lahja.

Kaunista joulua kaikille,

Ville

Virheet opettavat

Mikä on yksi asia, joka yhdistää liki kaikkea olemista ja tekemistä tällä maapallolla?

Se on virhe.

Kaikessa mitä tehdään sattuu ajoittain virheitä. Ja mitä enemmän kukin tekee, sen isommaksi virhealttius kasvaa.

Minusta virheiden tekeminen on osin hyväkin. Tai riippuu virheen aiheuttamasta seurauksesta.

Jos erheet eivät täyttä tuhoa saa aikaan, on niiden tekeminen välillä mainio asia.

Ensinnäkin, niiden tekeminen kasvattaa meitä henkisesti. Ja, mitä isompi virhe, sen enemmän se kasvattaa.

Virheet auttavat pitämään mielen nöyränä. Ne osoittavat sen, ettei sitä olekaan valmis tai yli-ihminen. Jotain on sittenkin vielä opittavana.

Ja parhaimmillaan se nälkä kehittyä paremmaksi kasvaa epäonnistumisten myötä entisestään.

Virheet opettavat. Ainakin, jos olet valmis oppimaan virheestä. Kun teet jonkin erheen jossain asiassa, otat siitä opiksesi ja et tee enää samaa virhettä toistamiseen.

Tyhmä ei nimittäin ole se, joka tekee virheen. Vaan se, joka tekee saman virheen toistamiseen.

Virheen myötä näet, miten jotain asiaa ei kannata tehdä ja opit. Se on yksinkertaista.

Ja näiden syidenkään takia virheitä tai epäonnistumisia ei kannata ainakaan pelätä. Sillä, jos niitä pelkää, niin sitä pahimmillaan lakkaa yrittämästä edes tehdä jotain asiaa.

Sitä lakkaa kokeilemasta uusia temppuja. Se on huono juttu.

Rohkeasti vain on otettava ensiaskel kussakin asiassa ja kasvettava paremmaksi askel askeleelta. Virheidenkin myötä.

Korjaava palaute, epäonnistumiset ja virheet ovat elämämme kannalta paljon arvokkaampia kuin kehut ja onnistumiset.

Mairittelut tuntuvat hyvältä hetken. Sen hetken, jonka ajan kritiikki tuntuu pahalta.

Mutta tiedättekö kumpi jättää mieleen pysyvämmän jäljen?

 

Sanalla "Kiitos" maailma paremmaksi!

Miksi me ihmiset usein ajattelemme kovin negatiivisesti? Näemme liian monesti ensi sijaisesti vain huonot asiat?

Annamme toisillemme herkästi kritiikkiä, mutta kiitollisuus ja kehut jäävät antamatta.

Olisiko aika ruveta tekemään maailmasta parempi paikka?

Mielestäni muutoksen kohti parempaa huomista voisi aloittaa niinkin pienitöisellä palkalla kuin sanalla kiitos. Sanan lausumiseen kuluu muutama sekunti, mutta piristäisi varmasti jokaisen meidän kadun tallaajaan päiviä.

Jokainen ihminen on varmasti kiitoksen arvoinen. Jatkuvasti. Osoitetaan se.

Eikä synkistellä liikoja. Melkein kaikissa negatiivisissakin asioissa on aina hyvääkin. Painotetaan sitä puolta.

Ruvetaan käyttämään sanaa kiitos runsaammin! Siten saisimme maailmasta varmasti hitusen riemukkaamman paikan elää.

Jokaisen ihmisen elämä on kuitenkin lahja, joka päättyy vain kerran.





 

Äitini opetti minut nöyräksi

Mielestäni yksi tärkeimmistä hyveistä, joihin ihminen voi elämässään pyrkiä on nöyryys. ¨

Käsitteen kanssa on syytä kuitenkin olla tarkkana. Mitä on nöyryys?

Monasti nimittäin termi nöyryys sekoitetaan termin nöyristeleminen kanssa yhteen. Ja tässähän se ongelma usein onkin. Kyseiset sanat, kun tarkoittavat kahta eri asiaa.

Edellisin työnantajani kehui minua kerran. Minussa on kuulemma hyvää se, että olen nöyrä, mutta en nöyristele.

Ja tuohon olen elämässäni pyrkinytkin. Nöyryyteen, mutta silti pokkuroimatta ketään.

Mitä se nöyryys sitten oikeasti on?

Minulle se on aina merkinnyt etenkin töiden tekemistä lujalla ja ahkeralla asenteella.

Tai korjaan, ei aina.

Nöyryys on tarkoittanut minulle työn tekemistä kovalla asenteella sen jälkeen, kun kävin elämäni kaikkien aikojen kovimman ja opettavaisimman koulun Pekolan ala-asteella yhtenä kesänä, parin viikon aikana.

Tuon kouluni opettajana toimi nykyään jo edesmennyt äitini. Hän pisti sinä kesänä tämän silloin laiskan jätkän arvostamaan työn tekoa. Pisti asenteeni nöyräksi.

Äitini opetti minulle jotain sellaista, josta olen ikuisesti hänelle kiitollinen.

Olin tuona mainitsemana kesänä äitini siivousapurina Pekolan koulussa. Välillä sorruin laiskottelemaan, äitini piti kuria. Opin arvostamaan työtä.

Oivalsin sen, että kiitos ansaitaan duunilla. Ja, mitä suuremman kiitoksen haluaa, niin sitä enemmän pitää ahertaa.

Tuona kesänä oppi tuntui osin kovalta, mutta mitä edemmäs olen elämän polkuani tallannut, niin sitä enemmän olen tuota opetusta ruvennut arvostamaan. Tajunnut sen merkityksen.

Mitään et saavuta, jos et ole valmis paiskimaan töitä.

Lujan asenteen lisäksi nöyryys on mielestäni kykyä arvostaa ja kuunnella toisia ihmisiä. Nostamatta silti ketään toisen yläpuolelle.

Nöyryys on tottelevaisuutta. Jos jotain on määrätty tehtäväksi, se tehdään. Ja kaiken kukkuraksi se tehdään nöyrällä asenteella.

Jonkun ihmisen nostaminen jonkun toisen yläpuolelle on taas sitten nöyristelyä. Sitä en halua harrastaa.  

Toimitustyö on palveluammatti

Tänä päivänä törmää pelottavan usein ajatukseen, jossa kuvitellaan toimitustyön olevan oman edun ajamista. Aivan kuin toimitushommia tehtäisiin monesti nykyään itsensä vuoksi.

Ikään kuin unohdettaisiin, että toimitustyö on aina ollut ja tulee jatkossakin olemaan palveluammatti. Kirjoitustöitä on uurastettava asiakaslähtöisesti. Nöyrällä asenteella, tiedonjanoisia lukijoita kuunnellen.

Kenties syy siihen, miksi minä olen omaksunut toimittajan harrastukseni perusidean, näinkin nopeasti on siinä, että olen aiemmassa elämässäni opiskellut restonomiksi. Keittiöalan esimieheksi. Sekin on palveluammatti.

Näiden ammattien ydin ajatus on tismalleen sama. Tämän vuoksi onkin ollut helppoa heittäytyä kokin hommista toimittajan töitä harrastuksenaan tekeväksi janariksi.

Siinä, missä keittiössä pidelllään kädessä kauhaa ja kokataan ruokaa nälkäisille asiakkaille, niin toimitushommissa kauhan tilalla naputellaan näppäimistöä ja raapustetaan juttuja lukijoille.

Tämän, kun kaikki muistaisivat. Yksi unelmistani?

Toimitustyö tai -harrastus se pikemminkin itselleni vielä on, niin on mainio siinäkin mielessä, että siinä hommassa on pakko pysyä mahdollisimman nöyränä, jos aikoo menestyä työssään.

Haastattelutilanteissa menestyt paremmin kuuliaisella asenteella ja samalla asenteella kuuntelet aktiivisemmin myös lukijoitasi.

Toimittajan virassa ei ole oikein mahdollisuutta ylpistyä.

Jatkossakin HPK-kannattajia innolla palvellen,

Ville

ps. Ne jääkiekkoammattilaisetkin ovat muuten samanlaisia ihmisiä kuin lukijatkin.

Itseopiskelu vaatii itsekuriakin

Plääh,

taas niitä päiviä, kun pitäisi itsenäisesti opiskella, mutta itsensä innostuttaminen opiskelemaan on vaikeaa. Puuttuu sellainen "flow-tila".

Ei ole opettaja vieressä käskyttämässä lukemaan tai suorittamaan tehtäviä. Se kuri täytyy vaatia itse itseltä.

Olenkin usein pohtinut kuinka paljon helpompaa olisi opiskella tätä journalismia jossain oppilaitoksessa. Siellä olisi tietyt säännöt ja ohjeistukset, joiden mukaan toimia.

Itsenäisellä opiskelijalla ei tuollaisia ole. Kaikki on laadittava ja asetettava itse. Päämäärät opinnoille on asetettava itsenäisesti.

Tai on se olennaisin päämäärä sentään asetettu kouluni puolesta, kolmesta kirjasta ehdittävä kirjoittamaan 5-10 sivun esseet vuoden loppuun mennessä. Muut pelisäännöt opiskeluusi saat laatia itsenäisesti.

Tällainen itsenäinen opiskelu kuulkaas vaatiikin paljon. Niiden opiskeluun liittyvien normiasioiden lisäksi itsenäisessä opiskelussa pärjääminen vaatii motivaatiota ja itsekuria. Täytyy oikeasti haluta opiskella.

Onneksi opintojeni aihe on erittäin kiinnostava, journalismi.

Kai se tästä taas, kun vauhtiin pääsee...

Haastatteleminen on mun juttu

Keskustelin tuossa yksi kerta Hämeenlinnan yöelämässä HPK-puolustaja Joni Tuomisen kanssa. Hän sanoi minulle, että minulla voisi jonain päivänä olla mahdollisuus yltää Arto Nybergin tasolle.

Enkä toisaalta ihmettele, että miksi. Nyt, kun tarkemmin kelaan asioita.

Haastattelemisesta on nimittäin muodostunut minulle erittäin mielekäs puuha. Se on uskomatonta siihen verrattuna, että aloitin toiminnan toimittajan harrastukseni parissa melko ujona poikana.

Lähinnä lähdin alunperin tekemäänkin haastatteluita sillä ajatuksella, että kehittäisin sosiaalisia taitojani. Ja olen siinä totta vie onnistunutkin.

Haastattelutilanteet eivät oikeastaan ole minulle ikinä olleet pelkkiä kysymysten kysymistä. Niistä on tullut minulle ajan saatossa yhä enemmän keskustelutilanteita. Ja sellaiseksi olen niitä halunnut jalostaakin.

Haastatteluiden luominen lähtee siitä, että muokkaat kysymysrunkosi loogiseen etenemisjärjestykseen. Ja liikaa tuohon runkoon ei saa kysymyksiä mennä keksimään, sillä haastattelutilanteissa on jätettävä aikaa lisäkysymystenkin kysymiselle.

Se on todella antoisa haaste keskustelutilanteista toiseen pyrkiä saamaan mahdollisimman paljon puhetta ulos siltä jututtamaltasi ihmiseltä. Ja siihen yksi keino on myös noiden lisäkysymysten esittäminen. Ja niitä on keksittävä haastattelutilanteissa.

On kyettävä kyseenalaistamaan haastateltava ihminen. Ja tässä korostuu sitten taas kuuntelutaito. Se taito lienee tärkein kyky haastattelutilanteissa.

Ja kaiken a ja o on myös se, miten valmistaudut haastatteluihin. Haastattelijan on oltava innostunut, valpas ja motivoitunut tilanteeseen.

Tämä sen vuoksi, että se on merkki haastateltavalle ihmisellekin, että toimittaja on tosissaan hommassaan ja haastateltavakin panostaa yhä enemmän keskustelutilanteeseen.

Siihen on suositeltavaa myös varautua, että etukäteen suunnitelmasi haastattelurunko ei tule oikeasti pitämäänkään kutiaan. Näin on minulla monesti käynyt.

Kysymykset on opeteltava sen verran hyvin ulkoa, että osaa edetä sellaisessa järjestyksessä, joka sopii kuhunkin haastattelutilanteeseen parhaimmalla mahdollisella tavalla. Oikeastaan nykyään kysymyspaperit ovat minulla enää vain tukipapereina, joista lunttaan asioita vain sitten, jos on tarvetta.

Minkälainen on sitten onnistunut haastattelutilanne? Se on varmaan sitä tasoa kuin mitä se alkusyksystä oli Ari-Pekka Selinin kanssa. Keskustelin Selinin kanssa tunnin ja minulla oli viisi-kuusi arkillista paperia kommentteja kasassa.

Ja sain Selininkin innostumaan tilanteesta ja viihtymään tilanteessa. Enkä sen vuoksi ihmettele sitäkään, että sain Tuomiselta sellaistakin palautetta, että olen onnistunut Selininkin vakuuttamaan haastattelutaidoillani. =)

Toisaalta on osattava käsitellä ja tulkittava ihmisiä päinvastaisissakin tilanteissa. Esimerkiksi Marko Tuulola tuli luokseni sen verran vittuuntuneena viime viikon torstain pelin jälkeen, että tiesin etukäteen jo, että se on sitten korkeintaan minuutti, jonka voin haastatteluun käyttää ja kysyä vain oleellisimmat asiat.

Johan tässä jo odottelee seuraavaa pitempää haastattelutuokiotaan. Ja opiskeluideni myötä en oikeastaan enää puhu vain kysymyksistä haastattelussa vaan puheenaiheista.

Jonain päivänä voisi kyllä jututtaa jo jotakin muutakin ammatinharjoittajaa kuin jääkiekkoilijaa. =)

Onnellisuus on taito iloita siitä, mitä hallussa on

"Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on."

Kirjoitin tällaisen aforismin Facebook-statukseeni eilen. Mielestäni tässä piilee elämän yksi tärkeimpiä sanomia. 

Minua nimittäin raivostuttaa sellainen titteleiden perässä juokseminen ja liiallinen oman egon tai itselleen hyödyn, ilon tavoitteleminen.

Tietenkin kannattaa panostaa tulevaisuuteensa. Niin kuin minäkin tällä hetkellä teen viestinnän opiskeluideni myötä, mutta siinäkin pitää muistaa kohtuullisuus.

On muistettava, että elämä ja lähimmäiset ovat jo muutenkin tarpeeksi arvokasta, vaikka ikinä ei mitään isoa saavuttaisikaan.

On osattava nauttia elämän pienistä asioista. Teesillä jokainen päivä on lahja.

Elämä itsessään on jo tarpeeksi iso juttu. 

Olen varmaan menettänyt elämässäni, niin paljon, että tiedän, mikä oikeasti merkitsee siinä elämässä. 

On iloittava siitä, mitä nyt on. Eikä surra ja haikailla sen perään, mikä puuttuu elämästä.

Kannattaa osata nöyrästi, realistisesti nauttia ja arvostaa sitä omaa arkeaan ja sen sisältöä.  



  

Jatkoaika.com, olet pelastanut elämäni

Voi Jatkoaika.com, minkä olet tehnyt.

Olet pelastanut minut. Olet pelastanut elämäni.

Jaa, et usko vai?

Usko pois, sillä se on totta. Ja olet tehnyt sen vielä monta kertaa. Varmaan kukaan muu ole tehnyt sitä niin monta kertaa kuin Sinä. Olen sinulle jo nyt ikuisesti kiitollinen.

Aloitammeko perustelun?

Tässä listaus Jatkoaika.com sinulle siitä, miten olet elämäni pelastanut:

1. Olet tehnyt minusta sosiaalitaitoisen ihmisen. Olet muokannut siitä nyhveröstä lukuisten haastattelutilanteidenkin takia ihmisen, joka uskaltaa puhua kanssatovereilleen.

Tämä on varmaan se ykkösjuttu.

2. Siitäkin huolimatta tuo on se ykkösjuttu, vaikka olet osoittanut minulle suunnan elämälleni. Olet näyttänyt minulle sen, miksi minun pitää opiskella, mitä minusta on tultava isona.

Minusta on tultava toimittaja. Tai ainakin tuon ammattini pitää liittyä näillä tiedoilla, taidoilla ja innolla jotenkin viestintään ja kirjoittamiseen.

3. Sinäkin olet pitänyt minua elävien kirjoissa. Muistatko?

Silloinkin, kun äitini kuoli ja minulla oli raskasta. Yksi isoin tekijä selviytymiseeni tuosta oli se, että sain työstää Jyrki Louhesta juttupaketin.

4. Olet monesti antanut minulle rikasta ja arvokasta sisältöä elämääni. Sekä kirjoittamistehtävien että haastattelutilanteidenkin myötä. Esimerkiksi. Ja kai tuossa on matkan varrella muutakin tapahtunut.

Tämä listaus on muuten faktaa. Olet tehnyt nämä asiat minulle. Ja siitä olen ikuisesti Sinulle kiitollinen. En voi palvella sinua koskaan niin paljoa kuin sinä olet palvellut minua.

Minulle kuullostaa hassulta, kun ihmiset sanovat minulle, etten ole vielä toimittajana saavuttanut mitään.

Ne ovat höpöhöpöjuttuja. Ammattillisesti en ole saavuttanutkaan, mutta olen saavuttanut nyt jo toimittajan harrastukseni myötä paljon arvokkaita asioita.

Missäköhän edes olisin ilman sinua?

Kiitos,

Villesi