Elämää on arvostettava

Me ihmiset juoksemme nykypäivänä liikaa menestyksen, rahan ja ties minkä titteleiden perässä. Kaikkea pitäisi olla aina enemmän ja kaikki pitäisi olla paremmin. Arvostus elämää kohtaan on vähentynyt. 

On hyvä muistaa, että jokaisen elämä itsessään on jo arvokas ja ainutlaatuinen. Ei onnen perässä tarvitse sokeasti juoksennella, onni on jokaisessa arkipäivässä. Onni on elämä.

Meidän pitäisi enemmän arvostaa terveyttämme, hyvinvointiamme, toimeentuloamme, läheisiämme, vapauttamme ja mielekkäitä tekemisiämme, harrastuksiamme. Ennen kuin se on liian myöhäistä. 

Se, kun voi olla liian myöhäistä nopeammin kuin arvaammekaan. Ei tarvitse olla kuin yksi sysimusta päivä, kun menettää terveytensä tai läheisensä. Silloin sen viimeistään tajuaa, mikä elämässä olikaan arvokkainta.  

Mitä järkeä on bloggaamisessa?

Minkä vuoksi minun on järkevää kirjoittaa blogia? Miksi olen bloggaaja?

Blogini lukijamäärät ovat niin pienet, että en saa teksteilläni kaksista julkisuutta, huomiota. Hei, en saa blogillani mainetta! Bloggaamisessani ei ole siis mitään järkeä!

Vai onko?

On. On. On. Blogini kirjoittaminen kehittää minua tekstin tuottajana eteenpäin. Se on ydinjuttu ja siksi bloggaaminen on minulle arvokasta.

HPK:n ykkössentteri Ville Viitaluomakin treenaa muun joukkueensa mukana, vaikka on jo loistava kiekkoilija. Pelkkä lahjakkuus ei riitä. Tarvitaan työtä, treeniä.

Ja siihen treenaamiseeni tämä blogini on pirun hyvä alusta. Samoin kuin Viitaluomalle HPK:n harjoittelut.

Mutta kun tuotan niin sujuvaa ja helppolukuista tekstiä, että en voi kehittyä kirjoittajana enempää. Tämä on silkkaa palturia. Tai ylimielisyyttä.

On faktaa, että perusosaamiseni kirjoittajana rupeaa olemaan hyvää tasoa. Osaan tuottaa sujuvia, selkeäkielisiä tarinoita. Mutta, kun se ei riitä.

Kirjoittamisesta löytyy vielä paljon osa-alueita, missä minulla on petrattavaa. Paljon. Kaipaan kirjoittamiseen lisää luovuutta, ideointikykyä ja erilaisten näkökulmien keksimistä. Lisäksi voin jalostua tarinoiden kertojana, tekstien värittäjänä ja tehokeinojen käyttäjänä.

Tuossa lueteltuna osa siitä, missä voin vielä mennä rutkasti kirjoittajana eteenpäin. Ja näiden kaikkien kehittämiseen blogini tarjoaa mainion harjoittelualustan.

Blogitekstin kirjoittaminen on kuitenkin käytännössä sama kuin jonkun jutun rustaisi. Juttuaiheen ideonnista ja näkökulman valinnasta alkaen.

Tämän vuoksi minun on järkevää blogata. Ja tämän vuoksi ennen kaikkea bloggaan. Blogini vie minua kirjoittajana eteenpäin.

Kuinka saavutan mielenrauhan?

Jokin asia nyppii. Toiset ihmiset raivostuttavat. Päässä vilisee suuttumisen, vihan ja ärsyyntymisen tunteita. Kuinka pääsen eroon niistä? Miten saavutan mielenrauhan?

Miksi edes pitää saavuttaa mielenrauha? Siksi, että elämäni laatu paranee. Mukavampaa elää silloin, kun mielessäni vallitsee rauha.

Miten sitten saavutan rauhan mieleeni?

Se on yksinkertaista. Ongelmien ratkaiseminen on varsin usein mutkatonta, kun keskittyy nimenomaan niiden ratkaisemiseen eikä itse ongelmaan.

Minun on ymmärrettävä oma pieni paikkani tässä maailman kaikkeudessa. Pystyn harvaa asiaa muuttamaan maailmassa, joten minun on mielummin muutettava itseäni. Sen sijaan, että nupisisin asioista ja ihmisistä, joihin en edes voi vaikuttaa, niin minun pitää keskittyä oman elämäni laadun parantamiseen.

Minun on tajuttava totuus itsestäni. Elämäni on arvokasta ja ainutlaatuista, joten siitä on nautittava. Tämän asian, kun tajuan niin pääsen lähemmäksi mielenrauhaa.

Ja koska harvaa asiaa pystyn muuttamaan, niin minun on otettava ne sellaisenaan vastaan kuin mitä ne ovat. Minun on vain hyväksyttävä, että asiat ja muut ihmiset ovat sellaisia kuin ovat.

Ja sen sijaan, että keskittäisin ajatukseni ongelmiini ja niiden kaiveluun, niin minun on ajateltava myönteisesti. Uskottava siihen, että positiivisella asenteella maailmakin on positiivinen.

Minun on keskityttävä asioiden, tilanteiden ja ihmisten hyviin puoliin. Ja valittamisen sijaan tehtävä mielummin yhteistyötä muiden kanssa.

Entä, jos joku loukkaa minua?

Silloin olen sillanrakentaja. Luotan siihen, että tämän kurjimuksen omatunto rupeaa jossain vaiheessa kolkuttamaan ja hän itse huolehtii oman itsensä rankaisemisesta.

Itse olen mielummin onnellinen kuin oikeassa. Anteeksiannolla saavutan onnellisuuden, koska en koe pahaa mieltä. Vaan mielessäni vallitsee rauha.

Ja se olennaisin asia kohti mielenrauhaa?

Hymy. Annan hymyn syntyä sydämessäni ja valaista silmäni. Silloin hymy houkuttelee luokseni ystäviä, parantaa haavoja ja tuo rauhan mieleeni. Hymyssä on taikaa parantaa pimeinkin hetki.

Minun on hymyiltävä ainakin kerran päivässä.    

Lupa nauraa!

Naurettaisiinko ihmiset enemmän? Se on lystiä, kivaa ja rentouttavaa.

Naurettaisiin mielenvikaisille läpändereille, toisillemme, itsellemme ja mokillemme. Kunhan vain naurettaisiin. Annettaisiin ilon raikaa!

Emme ottaisi tätä elämäämme niin vakavasti vaan pitäisimme aina huumorin mukana arjessamme. Olisimme lempeitä niin toisiamme kuin itseämmekin kohtaan.

Ja parasta naurun aihetta tarjoaa arki. Tilannehuumori, toisille ihmisille leikkimielinen vinoilu ja arkipäiväiset kommellukset.

Eilen oli taas mukavaa viettää muutama tunti siskoni vekaroitten Vilman ja Veikon kanssa. Niiden kanssa, kun saa nauraa. Lapset saavat jo olemuksellaan, lapsen riemullaan hymyn naamalle.

Ja kuinka iiiihanaa on naurattaa lapsia. Ne, kun saa jo niin pienillä eleillä iloisiksi.

   

Naurulla ja huumorilla on olennainen vaikutus myös työhyvinvointiin.

Työpaikalla, kun sitä pääsee kettuilemaan duunikavereilleen. Olen sanonut, että vinoilu on työelämän suola. Vinoilun ei tarvitse olla edes mitään ihmeempää, kunhan saat toisen ihmisen naurahtamaan.

Tärkeintä on, että kaikki ymmärtävät vinoilun olevan hyväntahtoista.

Minä tykkään naurattaa ihmisiä. Nyt on lupa nauraa! Annetaan huumorin kukan kukoistaa.

Elämä on liian tärkeää otettavaksi vakavasti

Joku viisas on joskus todennut elämän olevan liian tärkeää otettavaksi vakavasti ja on ollut tismalleen oikeassa.

Tietenkin joihinkin asioihin on hyvä suhtautua tietyllä vakavuudella ja kriittisyydellä, mutta niissäkin on hyvä tuntea rajat. Harva asia on niin vakava, että siinä epäonnistuminen olisi maailman loppu.

Kannattaa olla sallivainen niin itseään kuin muitakin kohtaan. Jos joku epäonnistuu tai sattuu virhe, niin nokka pystyyn, mokista opiksi ja huumorin siivelläkin eteenpäin. Liian isoa numeroa ei epäonnistumisista ja virheistä ole syytä tehdä. Tai suhtautua niihin liiallisella kriittisyydellä.

Me olemme kuitenkin vain ihmisiä ja mokia sattuu kaikille. Liian vakavasti ei kannata itseään ottaa. On hyvä tarvittaessa osata jopa nauraa itselleen.

Siten elämässä pääsee iisimmin.  

Muistetaan suvaitsevaisuus!

Pidän suvaitsevaisuutta hyvänä asiana. Suvaitsevaisuudella tarkoitan sitä, että pyrkii käyttäytymään fiksusti kaikkia ihmisiä kohtaan. Koulutukseen tai luonteeseen katsomatta. Toisaalta taas ei pidä itseäänkään ylempiarvoisena muihin nähden.

Pyrin olemaan suvaitsevainen itsekin. Tosin on luonteen piirteitä, jotka saavat oman ihoni kanan lihalle ja hermoni raunioille.

Näitä piirteitä ovat ylimielisyys, itsekkyys ja oman edun ajaminen. Eli ihmiset, jotka pyrkivät saamaan muiden huomiota ja ihailua. Ihmiset, jotka nostavat itsensä muita korkeammalle alustalle. Luulevat itsestään liikoja ja niin edelleen. Tällaisia ihmislapsia minun on vaikea sietää. Liki mahdoton sietää.

Toki joillakin ihmisillä voi olla korkeampi status tai koulutus ja se on hieno juttu näiden ihmisten kannalta, mutta tällaiset asiat eivät silti mielestäni oikeuta ketään käyttäytymään muita ihmisiä kohtaan alentuvasti.

Ihmisten on hyvä tietää rajansa ja tietää suht realistinen näkemys itsestään. Ei kannata luulla liikoja vaan kannattaa enemminkin haluta oppia tietämään ja taitamaan lisää.

Jumalan edessä me kaikki olemme lopulta samanarvoisia. Olisikin hienoa, mikäli muistaisimme suvaitsevaisuuden, ihmisarvon ja lähimmäisyyden merkitykset. 

Tärkeää on myös muistaa, että onni on tässä päivässä, arkipäivässä. Ei viiden vuoden päästä vaikka tulevaisuudenkin eteen on hyvä tehdä töitä. On osattava nauttia niistä arjen pienistä asioista. Elämästä. Ennen kuin se menee ohi.

Viltsu perkasi tuntojaan- miksi haluan isona toimittajaksi?

Pysähdyin yövuorossani miettimään, miksi haluan isona toimittajaksi. Olen pari vuotta opiskellut kirjoittamista, viestintää ja journalismia, mutta miksi? Miksi kaikista maailman ammateista tahdon opiskella nimenomaan toimittajaksi?

Mielestäni on välillä hyvä pohtia vastausta tuohon kysymykseen. Etten toimi vain siten, että paiskin hommia päämääräni eteen hiki hatussa ilman, että minulla olisi edes selkeää vastausta siihen, minkä vuoksi uurastan töitä tavoitteeni takia.

Toimittajan vakanssiin saatetaan monesti liittää maine ja arvostus. Hyvä toimittaja kerää kunniaa osakseen. Metsästänkö minä siis kunniaa? Haluan isona toimittajaksi, koska siten voin saada itselleni glooriaa?

Vastaus on yksiselitteinen: En.

En siltikään, vaikka olen toisinaan Facebookin välityksellä saattanut antaa itsestäni ylpeähkön kuvan. Se kuva on ollut vääristymä minusta, jonka muodostumiseen alkoholilla on ollut näppinsä pelissä. Reipas kalsarikännäily, Facebook ja minun kirjoitusvimmani eivät ole hyvä yhdistelmä. Todellisuus hämärtyy.

Onnekseni olen vähitellen pääsemässä lähes eroon huonosta kännikäyttäytymisestäni Facebookissa. Ja sitä paitsi hyvä toimittaja ei tee juttuja itsensä vaan kansan vuoksi. Toimittaja on kansan palvelija.

Lukijoiden palveleminen lieneekin yksi syy, jonka vuoksi olen toimittajan hommista kiinnostunut. Tykkään ilostuttaa ihmisiä. Oli se sitten toisen ihmisen auttamista, jonkin lahjan anto tai kiinnostavien juttujen tarjoamista luettavaksi.

Olennaisinta on se, kuinka vaikutan teollani toiseen ihmiseen. Se on hienoa, kun saat tuottaa ilon tunteita jollekin toiselle.

Miksi haluan isona toimittajaksi?

Kysymys on mielenkiintoinen ja siihen löytyy paljon vastauksia. Varmasti isoin syy siihen on palava haluni kirjoittaa. Tykkään kirjoittamisesta. Ja minua vaivaa varsin usein ns. kirjoitusvimma. Halu tuottaa tekstiä paperille.

Ja olen myös lahjakas kirjoittaja. Olisi luultavammin tyhmää olla edes yrittämättä käyttää lahjaani hyödykseen.

Mistä sitten kirjoitan?

Tämä kysymys tarjoaa myös yhden syyn siihen, miksi toimittajan työ minua kiinnostaa. Toimittajana saa varsin usein miettiä sitä, mistä kirjoittaa. Saa käyttää luovuuttaan ja se kiehtoo minua. Paljon.

Toimittajana tarvitset idearikkautta. Saat miettiä jutun aiheita, haastateltavia, näkökulmia ja haastattelukysymyksiä. Ideoitavaa riittää ja se on minun kaltaiselleni luovalle persoonalle hieno juttu.

Monta hyvää syytä olen jo listannut vastaukseksi kysymykseeni. Miksi haluan isona toimittajaksi?

Yksi syy on vielä mainitsematta. Se on mahdollisuus tavata erilaisia ihmisiä. Toimittajana pääset haastattelujen myötä tapaamaan ja keskustelemaan usean ihmisen kanssa. Ja se on myös kiinnostavaa. Tykkään keskustelemisesta.

Keskustelutilanteisiin lisäkiinnostavuutta tuo se, että sinun on osattava käsitellä erilaisia persoonia. Ihmisiä kun on erilaisia, niin se tarkoittaa myös sitä, ettet voi keskustella kaikkien kanssa samalla tavalla. On hyvä kyetä muokkaamaan käyttäytymistään toisen ihmisen mukaan.

Näiden syiden vuoksi haluan isona toimittajaksi. Tai itse asiassa näiden syiden vuoksi harrastan jo nyt toimittajan hommia tekemällä juttuja verkkolehti Jatkoaika.comiin.

Sarjissankari Karvisen vaaka olisi laukonut: "Älä riko mua LÄSKI!"

Havahduin karulle faktalle aamulla. Käytyäni vaa´alla. Se näytti melko isoa lukemaa. Jos minulla olisi sarjissankari Karvisen vaaka se olisi luultavammin laukonut minulle: "Älä riko mua LÄSKI!". Painoni näyttämän numerosarjan jätän kertomatta, eivät ujoimmat säiky.

Jotain on tehtävä!

Ei ole kovin pitkää aikaa, kun naputtelin päinvastaista tekstiä mahalaukustani. Heinäkuu 2010- helmikuu 2011 välisenä ajan jaksona onnistuin tiputtamaan itsestäni pois liki pitäen 30 kiloa. Sitä itseään, läskiä.

Hetkestä, kun päätin laihdutuskuurini on vierähtänyt noin kaksi vuotta ja surkuttelen ihrojeni kanssa. Mahalaukun koko muuttuu puoleen ja toiseen nopeasti, jos ei ole tarkkana elämäntapojensa kanssa.

Keväällä 2011, kun laihdutuskuurini lopetin päätin samalla noudattavani jatkossakin terveellisiä elämäntapoja. En enää laihduttanut, mutta olennaista oli pysyminen terveellisillä linjoilla. Eivät kilot tule takaisin.

Olen lipsunut tavoitteistani. Soo, soo Ville!

Ongelmani ei ole liikunnan vähyydessä. Harrastan sitä yhä aktiivisesti. Osin pakosta. Talvella minun on pitänyt kävellä monena päivänä viikossa useita kilometrejä jo sen vuoksi, että minulla ei ole ollut muuta tapaa liikkua. En ole tänä talvena laitattanut nastarenkaita fillariini enkä edelleenkään omista autoa.

Probleemani on ruoka- ja juomavaliossani. Olen syönyt liikaa, epäterveellisesti ja vaakalukemassa lienevät näkyvän vielä jouluherkuttelutkin. Olen myös juopotellut liikaa ja liian monasti. Ohrainen mallasjuoma on vain niin hyvää.

No, olennaisinta ei ole keskittyä ongelmaan vaan sen ratkaisemiseen.

Onneksi minulla on hyvät perustiedot ravitsemisasioista koulutukseni vuoksi. Se auttaa. Minun on ryhdyttävä syömään enemmän salaatteja ja hedelmiä. Sen sijaan rasvaiset ja runsaskaloriset ruoat on jätettävä vähemmälle.

Minun on palauteltava mieleeni kuva terveellisen ruokalautasen sisällöstä. Puolet ateriasta on oltava salaattia. Ja puoli kiloa kasvista ja hedelmiä päivässä. Kasvisten ja hedelmien lisääminen ruokavalioon ei onneksi ole vaikeaa, sillä ne ovat erinomaisia maultaan. Niitä syö mielellään.

Minun on remontoitava ruokavalioni ja asenteeni. Ja kohta uskallan kurkata taas peiliini.

Cheek veti väkeä- pullokerjäläiset pisti silmään

On perjantai. 15. päivä helmikuuta. Seison jonottamassa rap-artisti Cheekin keikalle. Hämärtyvässä hämeenlinnalaisillassa. Jono Cheekin keikalle on häkellyttävän pitkä.

Enpä olisi uskonut, että tuo kiiltokuvakundi vetää keikalleen tuollaisen ihmispaljouden. Jono suorastaan pursuaa väkeä. Jonon keskeltä kuuluu toisinaan kärsimmättömiä huutoja: "Päästäkää jo sisälle!" "Mulla on pissahätä!" "Mun tekis mieli tuupata tätä jonoa eteenpäin!" "Mä en jaksa enää..."

Jono matelee huudoista huolimatta eteenpäin hitaasti. Yhtä hitaasti kuin Lada moottoritiellä. Itse maltoin jonottaa puolisen tuntia, sitten mittani täyttyi ja lähdin kotiin. "Pitäkööt tunkkinsa" tuumasin.

Pääsinpähän todistamaan Cheekin suosion. Jonon perusteella se on iso. Kaiketi Cheekin rento olemus, julkisuus ja tunteisiin vetoavat kappaleet ovat tehneet tehtävänsä.

"Tulin voittamaan, en anna minkään seistä tiellä!" Argh, suomalaista sisua! "Sokka irti. Mä vedin päivin, öin, läträsin ja kesäduunit laimin löin." Aah, ryyppääminen on suomalaisten lempiharrastus ja siitä tehdyt myönteiset viisut uppoavat aina kansaan.

Nämä osaltaan selittävät Cheekin suosion ja sen miksi jono tuon nahkatakkisen pojan keikalle oli noin älyttömän pitkä.

Silmiin pistävintä tuossa jonossa ei silti ollut keikalle pääsyä odottavat ihmiset vaan se, mitä jonon ympärillä tapahtui. Jonon ympärillä pyöri 3-4 ryysyihin pukeutunutta pullokerjäläistä.

Kyllä. Luit tismalleen oikein. Arviolta 3-4 vähäosaista ja renttuihin sonnustautunutta ihmistä liikkuivat jonon vierellä ja keräilivät jonottavien ihmisten tyhjiksi juomia pulloja ja tölkkejä.

Hommaa voisi verrata siihen kesäiseen näkyyn, jossa kalalokit kiertelevät ja kaartelevat kalaisen lammen ympärillä toiveissaan napata pari fisua kitaansa.

Sääliksi noita pullokerjäläisiä kävi. Siinä missä moni riekkui ja raakkui viihteellä, niin nämä joutuivat saalistamaan itselleen lisäelantoa. Vaatii asennetta, että edes kehtaa tuohon ruljanssiin lähteä tai sitten on jo niin alhaalla, että vaihtoehdot ovat vähissä.  

Yksi naispuolinen pullon kerääjä sai kasaan jopa 3 pussillista tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Tämä jäi myös kerran odottamaan parin tyypin rinnalle, että he saisivat tölkkinsä tyhjennettyä. Aivan niin kuin koira kuolaisi ihmisten ruokapöydän ääressä.

"Siivoustyö ei ole lainkaan niin paha rasti kuin monet luulevat"

Olen surkimus. Tienaan leipäni kaikkien inhokkilistojen kärkityöstä, siivouksesta. Olen useampana kertana käynyt putsaamassa erään vanhainkodin nurkkia.

Kuinka edes viitsin? Näpithän siinä likaantuvat!

Itse asiassa viitsin hyvinkin. Siivoustyö ei ole lainkaan niin paha rasti kuin monet ainakin tilastojen mukaan luulevat. Fyysinen duuni on mukavaa. On kivaa pitää itsensä vauhdissa ja pyyhkiä lattioita melan päässä olevalla rätin rievulla.

Ja vessan pöntön kuuramisessa saa pitää hanskoja kädessä, minun ei onneksi tarvitse kakan jälkiä pyyhkiä paljain sormin. Työnsä jäljenkin näkee välittömästi. Eli siivoustyö ei ole niin paha juttu kuin useat olettavat.

Minun on järkevää ottaa tällaisessa tilanteessa vastaan siivousvuoroja, kun ei ole oman alan duuneja tarjolla.

Itse asiassa arvostan sitä, että on tarpeen vaatiessa valmis upottamaan kätensä likaisempaankin veteen ja paiskimaan töitä. Tämä on yksi omista elämän asenteistani. Siksi aherran nytkin siivousvuoroja.

Menestyskin tulee lopulta kovan työn kautta. Työn vieroksumista puolestaan karsastan.

Työskentelyäni tuolla vanhainkodissa helpottaa kyllä loistavat työkaveritkin. Rennot, mukavat, hauskat ja letkeät työkamut. Hyvä työyhteisö on melkoinen voimavara, sen avulla jaksaa miltei homman kuin homman. Saan olla kiitollinen, että minulla on tuolla vanhainkodilla noinkin mukavat työkaverit.

Heille on hauskaa leikkimielisesti vinoilla. Vittuilu ja keppostelu on työelämän suola.

Häviö ei ole häpeä

No niin. Turpaan tuli Visamäessä. Eivät kykyni vastanneet sitä, mitä he odottivat. Sain lähteä. Hävisin, mutta ei siinä silti mitään hävettävää ole. Kuten ei muutenkaan häviämisissä ole.

Kyllä se luissa ja ytimisissä saa tuntua, sillä muuten hommaa ei ottaisi tosissaan. Mutta, jos olet jonkin homman ottanut tosissasi ja tehnyt parhaasi ja silti häviät, niin nokka pystyyn vain. Ei sitä murehtimaan kannata jäädä, kykysi ei vain riittänyt.

Me ihmiset juoksemme monesti menestyksen ja voittojen perässä, mutta on hyvä osata myös hävitä. Oppia sietämään epäonnistumisia.

Jos osaat kohdata epäonnistumiset oikein, niin ne opettavat sinua. Teet virheitä, otat niistä opiksesi ja ensi kerralla osaat jonkin asian paremmin. Saat kritiikkiä, jos osaat suhtautua siihen oikein, se on sinulle arvokasta. Olet entistä viisaampi.

Häviöt ja epäonnistumiset vahvistavat myös luonnettasi. Voittaminen ja pärjääminen tuntuvat myös häviöiden jälkeen yhä vain paremmilta.

Eli ei ole lainkaan paha välillä epäonnistua. Ne tekevät meistä viisaampia, jos osaamme suhtautua niihin oikein.

On hyvä myös osata nauraa itselleen.

Hommat kaatuivat kokemuksen puutteeseen

Köpelösti kävi!

Nimittäin minulle siellä Visamäen keittiöllä. Ehdin olla töissä heillä jopa kaksi päivää, kunnes minut pistettiin pois. Tai ei pistetty pois, vaan lähdin sieltä. Teimme päätöksen yhteisymmärryksessä. Kysyntä ja tarjonta eivät kohdanneet, tulos oli tämä.

Hyvin ja ahkerasti koitin työni ahertaa, mutta he hakivat tekijää, joka omaksuisi nopeassa tahdissa heidän talon tavat. Minusta ei siihen ollut.

He hakivat kokenutta keittiötyöntekijää. Minä en sitä ole. Minulta puuttuu kokemus, se on ongelmani.

Vankempi työkokemus taannee kuitenkin sen, että opit osaamaan hommasi nopeammassakin aikataulussa. Perusosaamisesi on kokemuksen myötä paremmalla ja varmemmalla tasolla.

Vähän niin kuin Marko Tuulola vastasi minulle TPS-pelin jälkeen, kun kysyin häneltä, minkälaista hyötyä kokemuksesta hänelle on. "Tilanteet eivät tule yllätyksenä." Kuului SM-liigan vanhimman pelaajan vastaus.

Sama se on keittiöalallakin. Kokeneemmalla työntekijällä on perusosaaminen sen verran hyvällä tasolla jo, että kykenee luultavammin uudenkin työpaikan tavat omaksumaan vikkelässä tahdissa.

Lähtökohdiltaan monet laitoskeittiöt lienevät kuitenkin toimintatavoiltaan samanlaiset. Ruoanvalmistuksineen ja puhtainapitotehtävineen. Tilanteet eivät tule kokeneemmille kehäketuille yllätyksenä.

Jokaisella keittiöllä on toki omat tapansa ja ruoanlaittovälineet, mutta ne on sitten helpompi oppia ja omaksua, kun sinulla on kokemuksen myötä perusosaaminen vankemmalla tasolla.

No, tätä blogitekstiä isompaa numeroa tapauksestani ei ole syytä tehdä. Uutta matoa koukkuun vain ja takaisin rakentamaan omaa tulevaisuuttaan.

Jos voin tarinastani jotain oppia, niin sen, että pitää jatkossa paremmin kartoittaa minkälaiseen työpaikkaan olen menossa ja mitä minulta odotetaan. Sekä pyrkiä antamaan työnantajalle jo etukäteen mahdollisimman realistinen näkemys siitä onko minusta täyttämään heidän odotukset.    

Viltsu lataa: "Uskon, että työ jää viimeisekseni keittiöalalla"

Viltsu aloittaa maanantaina uuden työpestin Visamäen palvelulaitoksen keittiöllä. Hän urakoi siellä keittiötyöntekijänä elokuun loppuun asti, mikäli kaikki sujuvat suunnitelmien mukaisesti. Viltsu asettaa uuden työnsä kynnyksellä erikoisen tavoitteen itselleen.

Viltsu, mikä tuo tavoitteesi on?

Tähtään siihen, että kyseinen pesti jää viimeisekseni keittiöalalla. Työ on minulle hieno mahdollisuus ja tulee erinomaiseen saumaan, mutta tämän homman jälkeen on aika lähteä kohti uusia haasteita.

Olen edennyt nyt itseopiskeluissani siihen pisteeseen, että on aika ottaa myös seuraava askel kohti varsinaista päämäärääni, saada jollain tavalla kirjoittamiseen liittyvää työtä jonain päivänä.

Nyt tuon seuraavan askeleen harppaaminen oli jo hyvin lähellä, kun suunnittelin ryhtyväni freelancer-toimittajaksi, mutta minulle tarjottiin töitä Visamäen palvelulaitoksesta, joka on nykypäivän työmarkkinoilla hieno poikkeus. Päätin ottaa kyseisen työn vastaan.

Uskon kuitenkin, että kyseinen työ jää viimeisekseni keittiöalalla.

Mistä tiedät, missä vaiheessa olet tällä hetkellä itseopiskeluissasi? 

Itsearvioin paljon omia harrastejuttujani ja haastattelujani. Ne alkavat olemaan sillä tasolla, että uskoisin pärjääväni myös toimittajana.

Lisäksi sain edellisestä Jatkoaikaan tekemästäni HPK-maalivahti Mika Järvisen haastattelujutusta ja haastattelutilanteesta positiivista palautetta seuran maalivahtivalmentaja Kari Lehtoselta. Hän kehui juttuani erittäin asialliseksi.

Miksi sitten haluat pois keittiöalalta?  

En sanoisi, että haluan pois keittiöalalta. Kyllä senkin alan hommat edelleen kiinnostavat ja nykyaikana ei ole varaa syljeskellä minkään alan hommia kohtaan. Päinvastoin.

Voisin yhtä hyvin tavoitella myös yhä ryhtyväni jonain päivänä restonomi-koulutukseni avulla keittiöalan esimieheksi tai oman ravintolan, leirintäalueen pyörittäjäksi. Hienoja tavoitteita nuokin olisivat ja olen niistä aikoinaan ollut hyvinkin kiinnostunut.

Tarkoittaako tällaiset blogikirjoitukset sitä, että mopo on karannut käsistäsi?

Ei tarkoita. Tällaisella blogikirjoituksellani selkiytän vain ajatuksiani ja tavoitteitani. Tuon myös asioita julki, jos joku toinenkin on niistä kiinnostunut.

Yhä vaadin itseltäni itsekuria ja sitoutumista "Minusta tulee isona toimittaja- projektini" eteen. Käyn päivät töissä Visamäessä ja luen tenttikirjojani iltaisin sekä vapaapäivinäni.

On syytä muistaa, että pelkkä lahjakkuus ei riitä. Tarvitaan työtä. Ja vain sanakirjassa menestys tulee ennen työtä. Ja kaiken keskellä on muistettava tehdä kovalla asenteella töitä Visamäessäkin. He eivät saa tulla pettymään minuun.

Ja on hyvä myös huomioida, että sanat realismi, tavoite ja unelma tarkoittavat kaikki eri asioita.

  

Auktoriteetit palauttivat uskon Kerhoon

Minulla on ollut hieno mahdollisuus päästä tutustumaan paremmin HPK:n valmentajiin, etenkin Ari-Pekka Seliniin ja Kari Lehtoseen. Sen kuvan perusteella, jonka olen näistä herroista muodostanut on helppo päätellä yksi syy uskon palautumiseen hämeenlinnalaiseen kiekkoiluun.

Hämeenlinnan Pallokerhossa on jälleen auktoriteetteja. Arvovaltaisia, vahvoja persoonia siellä, missä niitä pitää ollakin, valmennuksessa.

Harri Rindellin aika on lopullisesti ollut ja mennyt. Rindellinkin kanssa hieroin pari kertaa tuttavuutta ja tutustuin häneen persoonana. Rindell oli aivan toista maata Selinin ja Lehtosen kanssa luonteeltaan. Rindell oli ja on liian pehmo päävalmentajaksi.

Selin ja Lehtonen sen sijaan tietävät paljon omasta valmennusalueestaan. Ja tietämyksensä lisäksi ovat vahvoja, vaativia, intohimoisia luotseja. On helppo ajatella tämän kaltaisten ihmisten pärjäävän äijän köriläitä vilisevän joukkueen valmennustehtävissä. Etenkin HPK:ssa, jossa pelaajistosta pitää ammentaa maksimi irti.

Selin ja Lehtonen ovat vahvaluonteisimpia ihmisiä, joita olen elämäni aikana tavannut. Ja mikä parasta, he osaavat ainakin puheidensa perusteella käyttää auktoriteetti-asemaansa oikein. He kuuntelevat myös luotsattaviaan.

HPK:ssa on tällä kaudella työskennellyt ammattitaitoinen johtajisto. Sitä kautta usko ja luotto omaan tekemiseen on ensin palautunut joukkueelle itselleen. Ja sitä myötä hämeenlinnalainen kiekkokansa on saanut tällä kaudella ihailla monissa peleissä taistelevaa, työtä tekevää Pallokerhoa.

On mielenkiintoista nähdä, mihin Kerhon matka tulee tällä kaudella lopulta päättymään.

Lunta tulvillaan on raikas talvisää...

Katson ulos asuntoni ikkunasta. Minulle avautuu aikas kaunis maisema. Lunta ympäristö täynnä. Ei lainkaan hassumpi näky.

Se on melko jees, että näin talvella on lunta. Mielummin lunta maassa kuin tiet ja pintareet mustina. On valoisaa. Sellainen pimeys masentais.

Tykkään lumesta. Näin kerrostalo-asukkaana, kun minun ei tarvitse edes välittää lumitöistä. Sen kuin vain nautin tuosta kauniista talvimaisemasta.

Valon ja kauniin ikkuna-maiseman lisäksi lumesta on muutakin iloa.

Minun on pitänyt kävellä tänä talvena monta kilometriä. En ole laitattanut munamankeliini talvirenkaita, pakolliset asiointimatkatkin on talsittava jaloin. Kävelen jäähallille, kauppoihin... Minulle kertyy hyötyliikuntaa jo 4-5 kilsaa useampana päivänä viikossa.

Ei ole tarvinnut potea huonoa omaatuntoa liikunnan puutteesta.

Ainoastaan harmittaa, että en koskaan oppinut koulussa hiihtämään tai luistelemaan. Noista aktiviteeteista olisi näin talvella iloa. En vain osaa kumpaakaan.

Koulussani olin monesti turvallani, kun laskin suksilla alas mäkiä tai kokeilin luistelemista. Hiihtäminen tasaisella tiellä menisi, mutta mäet ovat kasvattaneet pelon. Se siitä hiihdosta.

Luistimet osaan laittaa jalkaani, mutta en osaa edetä niillä. Siksi olen tyytynyt kirjoittamaan jääkiekosta. Se on minun juttuni. Jäällä urheilun jätän suosiolla muille.

Lumella on aika paljon yhtäläisyyksiä muiden asioiden kanssa. Ikävintä, kun siinä on lumen poislähtö. Lumen sulaminen ja loska. Jäiset tienpinnat.

Ai, että mä vihaan loskaa! Siksi toivonkin, että lähdön hetki koittais vain kerran vuodessa.

Elämä on elämän paras oppikoulu

Olen lukenut ylioppilaaksi Parolan lukiossa. Restonomiksi Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Ja nyt opiskelen viestintää Tampereen avoimessa yliopistossa. Mikään koululaitos ei ole ollut kuitenkaan niin tehokas kuin elämä itsessään.

Elämä on elämän paras oppikoulu. Opit päivä päivältä paremmaksi ihmiseksi, jos vain haluat. Se vaatii vain nöyrän ja avoimen mielen. Jokaista arkipäivää ja liki kaikkia ihmisiä on syytä arvostaa. Siten opit lisää tästä elämästä.

Kokemukset kasvattavat, virheet ja epäonnistumiset kouluttavat ja toisilta ihmisiltä saatat kuulla hyviä neuvoja, jos olet aidosti kuuliainen.

Elämä on sellainen oppikoulu, jota kukaan ei voi välttää. Sinne ei tarvitse sinun itsesi pyrkiä. Vanhempasi ovat suorittaneet hakukokeesi puolestasi. Kenties reputtaneetkin muutaman kerran, onnistuen sitten lopulta.

On vain sinusta itsestäsi kiinni, kuinka hyvä opiskelija olet.

Arvokkain asia, jonka elämäsi opettaa sinulle on sen tärkein sisälmys. Minulle se on osoittanut sen julmalla tavalla. Edes karttakeppilyönnit näpeilleni ei minun elämälleni piisanneet. Minun täytyi menettää kaksi läheistäni yhden vuoden aikana.

Tuskin voi kovempaa opetusta saada elämän arvoista. Niitä merkittävimpiä arvoja ovat lähimmäiset, hyvinvointi ja elämästä nauttiminen. Näistä rakentuvat hyvä, onnellinen elämä.

Yksi iso asia elämässään on, että siitä nauttii. Tekee sellaisia asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Jopa se intohimoinen viestinnän harrastukseni pohjautuu tähän. Se tuottaa mielihyvää, siksi sitä on kiva tehdä. Siksi harrastan kirjoittamista.

Eikä pidä olettaa, että on valmis. Kokemuksen, virheiden, epäonnistumisten ja muiden ihmisten neuvojen avulla voit kasvaa jatkuvasti paremmaksi.

Pidetään mielemme avoinna elämälle.

 

Asioilla on tapana järjestyä

Asioilla on tapana järjestyä. Sanotaan. Ja hyvin näyttää sanonta pitävän kutinsakin.

Viime viikon torstaina olin vielä vailla töitä. Sitten sain puhelun. Kutsun työhaastatteluun perjantaiksi ja tänään minut pyydettiin töihin.

Nopea rytmi tulkitsen.

Ja itse en edes joutunut hakemaan työpaikkaa, yhteydenotto tuli työnantajan puolelta. Olivat saanneet tietoni työvoimatoimistosta.

Duunimesta on Visamäen palvelulaitos. Aloitan siellä keittiötyöntekijänä ensi viikon maanantaina. Väliaikaista se tosin on vaan.

Ensin olen töissä siellä kuukauden, sitten on välissä tauko ja huhtikuussa minulla on kolmen viikon duunirupeama edessäni ja kesän toimin siellä lomittajana.

Mikäli kaikki menee niin kuin elokuvissa. Sellaisessa elokuvassa, jossa on kaunis juoni. Ei kauhuleffassa. Ja miksei menisi? Jos aherran työni sielläkin tutulla asenteellani. Sillä asenteella, jolla jalka jää työpaikan oven väliin. Tämä on hyvä pistää ainakin tavoitteekseni.

Hieman tosin epäilyttää tuo mutkattomuus, jolla toimen tuolta Visamäestä sain. Toivottavasti työolosuhteet ovat kohtuulliset.

Jos ovat, duunipaikka napsahti hyvään saumaan. Työ parantaa elintasoani, sillä saan työstäni rahallista korvausta. Sitä kuulemma kutsutaan palkaksi.

Tuon palkan lisäksi duuni antaa minulle sisältöä elämääni. Tuo taas sen selkeän, terveellisen rytmin arkeeni. Ja  työ lisää myös sosiaalisuutta elämääni. Onhan siellä duunimestassa kuitenkin enemmän ihmisiä kuin asunnossani. Työttömänä olelisin päivät pitkät vain mielikuvituskaverieni kanssa.

Ja onhan nuorena hyvä nähdä erilaisia työpaikkoja ja kasvattaa kokemusta. Eli hyvältä kuulostaa!

Hyvän yön tarina

Saavuin pari tuntia sitten asunnolleni. Aukaisin avaimella asuntoni ulko-oven. Astuin kämppääni sisälle ja suljin oven perässäni. Olin saapunut kotiini. Nenääni tuli kotoinen tuoksu, minun pitäisi varmaan välillä tuulettaa asuntoani. Tunkkainen haju katoaisi.

Vietin reilut kaksi tuntia tänään siskoni lasten kanssa Katinalassa. Olin kaitsemassa heitä, sillä siskoni miehensä kanssa olivat teatteriharkoissaan. Minulla oli jälleen mahdollisuus kuluttaa rattoisaa aikaa 9-vuotiaan Vilman ja 1,5 vuotiaan Veikon kanssa.

Siitä lapsesta puhkuavasta viattomasta riemusta ei voi kuin nauttia. Siitä, kuinka pienellä asialla Veikko-pojankin saa iloiseksi. Se saa minut melkoisen hyvälle tuulelle.

Tuolta lasten vahtireissultani kotiini saavuin tovi sitten. Aukaisin asuntoni oven reippaalla otteella, astuin eteiseen, suljin oven ja riisuin kenkäni. Asetin kenkäni asuntoni naulakon alle, en kuitenkaan niille varatulle paikalle kenkätelineelle vaan sen viereen. Olen luultavammin laiska, en jaksa nostaa monojani tuohon telineeseen. Varmaan ikinä.

Kämppääni päästyäni mietin hetken taas sitä, kuinka minua odotti asunnossani yksinäisyys. Katinalassa oli mukavaa viettää aikaa jo senkin vuoksi, että oli seuraa. Täällä olen mietteineni yksinään. Välillä yksinäisyys on mukavaa. Saa olla rauhassa ajatuksiensa kanssa.

Toisinaan se myös ahdistaa, siksi varmaan koitan käydä usein ulkonakin. Kahviloissa ja kuppiloissa, siellä on ihmisiä. En välttämättä puhu heille, mutta seuraan sitä hälyä, heidän keskustelujaan. Sekin jo riittää.

Nyt olen yksin asunnossani, en ole jaksanut lähteä mihinkään. Olen syönyt jo iltapalan. Broileripatonkin ja juonut sen kera puoli litraa kokis zeroa. Juon nykyään kokista sokerittomana versiona. Siirryin zero-tuotteisiin silloin, kun laihdutin. Pepsi Max ja Kokis Zero ovat hyviä juomia laihduttajalle, niissä kun on niukasti kaloreita.

Tosin tuosta laihdutuskuuristanikin on jo pari vuotta aikaa. Ja valitettavasti muutama kilo läskiä on kertynyt lisää kehooni. Kehooni, jonka päällä ollutta vaatetusta hiljattain myös vähensin. Riisuin pois farkkuni ja puseroni. Päälleni jäivät vain kalsarini ja t-paitani. Näissä tamineissa on hyvä nukkua, ei tule kuuma.

Nukkumaan, kun olen kohta tästä menossa. Olen sulkenut jo ikkunani verhot. Kömmin pian pehmeän peiton alle. Asetan pääni tyynylle ja suljen silmäni. Jos hyvin käy näen unia. Hmm... Vaikka kauniista neitosista.

Välillä kirjoitan Facebook-profiiliini hyvän yön toivotuksen. Nyt en sitä tee. Tällä erää päätin testata kirjoittajan kykyjäni ja toivottaa teille tämän tarinani siivittämänä kauniit unet.

Nukutaan rauhaisasti. Huomenna alkaa taas uusi viikko.

Pari sanaa journalismista

Lätkäpäivä sytyttää. Kyseisten päivien aamuina sitä tuntee jo kipinän sisällään. Silloin, kun HPK pelaa kotimatsin, niin tämäkin toimittaja on elementissään. Sitä tulee lähes koko lätkäpäivän ajan odotettua, että kiekko putoaa jäähän ja Kerhon matsi käynnistyy.

Jaa miksi?

HPK:n kotipeli tarkoittaa minulle kirjoittamistöitä. Usein uurrastan hommia Pallokerhon kotipeleistä kahteen mediaan, sekä Ilta-Sanomiin että Jatkoaikaan.

Katselen jääkiekkoa journalismi edellä. Koitan miettiä HPK:n kotimatsipäivinä ja itse otteluiden ajan mahdollisia kansaa kiinnostavia jutun aiheita. En osaa jääkiekkoa enää seurata niinkään sen vuoksi, että fanittaisin jompaa kumpaa pelaavaa joukkuetta tai seuraisin pelejä jääkiekon vuoksi.

Seuraan jääkiekkoa journalismin takia. Ja teen toimittajankin hommia osin rahasta ja harrastuksenani sen vuoksi, että journalismi ja kirjoittaminen kiehtovat minua.

Kovin suurta intohimoa minulla ei jääkiekkoon ole. Voisin olla muunkin alan toimittaja.

Tämän vuoksi pidän myös juttujen kirjoittamisesta Ilta-Sanomiin. Vaikka IS-raportit eivät olekaan niin asiapitoisia, niin se ei haittaa minua. Tekstiä saa tuottaa joka tapauksessa.

On hyvä osata kirjoittaa monenlaiseen mediaan kullekin lehdelle tyypillisellä tavalla.

Ja kiinnostaa toimittajan hommissa muukin kuin pelkkä kirjoittaminen. Ihmisten kanssa vuorovaikuttaminen, juttujen ideoiminen ja kansan palveleminen.

Toimittajana tapaa paljon erilaisia ihmisiä. Jääkiekkoilijatkin, kun ovat kuitenkin vain näitä, ihmisiä. Ja heihinkin mahtuu kirjavaa sakkia. Toimittajalle miellyttävimpiä ihmisiä ovat tietenkin kiekkoilijat, jotka antavat kattavia vastauksia.

Jääkiekkoilijoista kolme ovat erityisesti jäänneet mieleeni. HPK:n Marko Tuulola ja jo uransa lopettanut Jyrki Louhi ja HIFK:n Kimmo Kuhta. Usein kokemus vaikuttaa pelaajien kommentoimiseen.

Ja hyvä toimittajahan ei pahemmin nöyristele. On nöyrä, mutta ei nöyristelijä. Mielestäni kaikkiin haastateltaviin on hyvä suhtautua ihmisinä. Ilman, että ammatit tai tittelit vaikuttaisivat asioihin. Täten pääsee syvemmälle haastatteluissaan ja uskaltaa kysellä negatiivisempiakin aiheita.

Kansan palveleminenkin on kiinnostavaa puuhaa. Tai heillehän näitä töitä tehdään. Seuraan aktiivisesti Jatkoajan keskustelupalstaa. Se on mainio kanava minulle seurata sitä, mikä lätkäväestöä kiinnostaa. Lätkäkeskustelua käydään toki muuallakin. Turuilla ja toreilla, mutta niiden keskustelujen seuraaminen on hankalampaa.

Ja jutun julkaisussahan parasta on antamisen ilo. Vähän niin kuin joululahjan antaisi. Se on minulle iso juttu, mikäli saan ilostettua edes muutamaa ihmistä teksteilläni.

Minusta voi isona tulla toimittaja.

Mikä työ on arvokasta?

Täällä maapallolla on paljon ammatteja. Monia erilaisia toimia. On lukkaria, pappia, siivoojaa, hoitajaa, toimittajaa, kokkia, poliisia ja ilotyttöjäkin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Ovatko kaikki työt sitten samanarvoisia? Eivät.

Löytyy ammatteja, jotka ovat muita toimia tärkeämpiä, isompi arvoisia.

Näitä muita tärkeämpiä ammatteja ovat mielestäni ammatit, joissa palvellaan toisia ihmisiä. Autetaan ihmisiä.

Esimerkiksi toimittajan työn arvostus mielestäni pohjautuu ennen kaikkea ihmisten palvelemiseen. Toimittajat tiedottavat kansalaisia, seuraavat yhteiskunnan tapahtumia ihmisten puolesta ja tarjoavat näille viihdettäkin.

Näiden seikkojen vuoksi pidän toimittajan vakanssia tärkeänä.

Toki on olemassa ammatteja, jotka menevät tärkeydessä toimittajan viran edelle. Tuon ihmisten palvelemisen vuoksi. Näitä ovat esimerkiksi opettajat, hoitajat, lääkärit ja keittiötyöntekijät. Keittiötyöntekijän virka on etenkin silloin erittäin tarpeellinen, mikäli ruokaa valmistetaan suurtalouskeittiössä. Sairaalassa, koulussa, vanhainkodissa...

Mitkä muut työt ovat sitten myös tärkeitä paveluammattien ohella? Ainakin toimet, johon liittyy paljon vastuuta.

Poliisit pitävät yhteiskunnan järjestyksestä huolta, ammatti on luonnollisesti tärkeä. Rehtorit ja johtajat ovat vastuussa koulujen ja firmojen pyörimisestä, ammatteja voi pitää tärkeinä. Ilman jonkin firman pyörimistä ei olisi monella ihmisellä töitä.

Ja, mikäli puhutaan työn arvokkuudesta eikä niinkään tärkeydestä, niin ammattilistalle löytyy muitakin virkoja.

Työn arvostusta mielestäni lisää, mikäli jokin ihminen on taitava työssään. On opiskellut työnsä eteen paljon, tehnyt hommia, että on edennyt johonkin virkaan ja on vaikka muuten lahjakas omassa työssään.

Kokki osaa keittää maukasta lohikeittoa, työn arvostus kasvaa.

Ja vaikuttaa työn arvostukseen kokemuskin. Marko Tuulola on omassa ammatissaan SM-liigan vanhin jääkiekkoilija. Jonkin koululaitoksen siivooja on putsannut koulun nurkkia jo 30 vuotta. Komeita uria kummatkin, arvostus nousee ainakin omissa silmissäni.

Vahvuuteni työntekijänä on asenteeni

Kävin eilen työhaastattelussa. Haastattelussa minulta kysyttiin, mitkä ovat vahvuuteni työntekijänä omasta mielestäni. Vastasin vahvuuteni olevan asenteeni työntekoon. Nöyrä, ahkera ja tunnollinen suhtautuminen työhön.

Vastasin mielestäni realistisesti. Pyrin tekemään työni aina hyvällä asenteella olivat työtehtäväni mitkä tahansa.  En osaa nirkoilla töiden suhteen. Olen valmis tekemään liki pitäen mitä työtä tahansa ja olen elämässäni paljon paiskinutkin erilaisia hommia.

Olen ansainnut rahaa niin kokkina, hoitajan apulaisena, toimittajana kuin siivoojanakin.

Arvostan montaa eri työtä yhtä paljon. Ja siitä varmaan kumpuaa omakin asennoituminen työhöni. Pyrin ja välillä jopa tykkään uurastaa töitä hiki hatussa. Lujalla asenteella. Mielestäni tärkeintä työnteossa ovat nöyryys, vastuullisuus ja tunnollisuus.

Kiitos, kunnia ja kehutkin ansaitaan ahkeralla duunilla, ei puheilla. Puheilla ei ole niin isoa merkitystä minulle, teot ratkaisevat.

Nyt minun pitää ruveta ahkerammin etsimään itselleni uutta työpaikkaa. Eilen kävin työhaastattelussa eräässä hoitolaitoksessa. Haastattelu sujui hyvin ja työpaikka vaikutti lupaavalta. Mielelläni ottaisin haasteen tuolta vastaan, jos sellainen minulle suodaan.

Siellä toimisin keittiötyöntekijänä, lähinnä sijaistajana. Mutta sijaisuudet olisivat melko pitkiä. Eli tarjoaisivat minulle hyvän ratkaisun nykyiseen työttömyyteeni.

Tuntuu hassulta sanoa, mutta työtä tällä hetkellä kaipaan. En välttämättä niinkään rahan vuoksi vaan sen vuoksi, että työt toisivat elämääni selkeän rytmin. Ne pistäisivät elämäni taas "raiteilleen". Ja työpaikka lisäisi elämääni myös sosiaalisuutta.

Ja jos mietin tulevaisuuttani pidemmälle, niin toimittajan hommat ovat yhä unelmani. Ja olen ruvennut entistä enemmän selvittämään, kuinka voisin toimia freelancer-toimittajana. En osaa toimittajan hommaan kuitenkaan niin ehdottomasti suhtautua.

Minusta tulee toimittaja jonain päivänä, jos on tullakseen. Paljon paiskin hommia tavoitteeni eteen, mutta ei se maailman loppu olisi vaikka tienaisin leipäni vaikka keittityöntekijänäkin eläke-ikääni asti. Asenteeni vuoksi tuokin vaihtoehto minulle vallan hyvin kelpaisi. Olen aika kaikkiruokainen töiden suhteen.