Tässä pisteessä.

Olen kerran miettinyt, mitä eroa voisi olla Paavo Väyrysellä ja vessaharjalla. Vastaushan on melko helppo, wc-harjalla voi tehdä jotain hyödyllistä.

Tai mitä eroa on Jyrki Kataisella ja naisella, kummatkin puhuvat paljon, mutta naisen suusta voit kuulla joskus jotain viisastakin.

Olen nyt tässä pisteessä, tässä nimenomaisessa pisteessä. Näethän sinäkin tämän saman pisteen kuin minäkin. Se piste on tässä: .

No ei, leikittelyt sikseen. Hyi minua. Filosofisesti ajateltuna, olen tässä pisteessä, mutta en tiedä kuinka olen tähän pisteeseen päätynyt ja miksi? Entä olenko tehnyt matkani varrella kaiken oikein ja olisiko minun pitänyt kysyä muiltakin hieman mielipiteitä?

Enpä ole kysellyt vaan olen painellut eteenpäin tukka suorana. Eipä ole pojan päätä paljoa pakottanut. Ei ole ei.

Toisaalta, onko sillä enää mitään väliä kuinka olen tähän pisteeseen päätynyt? Juha Sipilä on todennut, että pitää olla tyytyväinen siihen, että ollaan siinä pisteessä kun ollaan ja tärkeintä on miettiä kuinka tästä pitää mennä eteenpäin.

Ehkä minun on tehtävä samoin, menneitä on turha murehtia. Tärkeintä on tulevaisuus.

Miten minä tästä kaikesta oikein selviän? No viinan juonnilla tietenkin.

Minä olen osin jopa hullu. Apulannan sanoin minut olisi pitänyt ravistella ennen käyttöä, eipä ole ravisteltu ja tässä on tulos.

Pää on mulla kai tehty umpiluusta ja kaikki nestemäinenkin valuu ulos suusta.

Naisen kai tarvitsisin elämääni, lähinnä käyttöesineeksi. Olisi hyvä mikäli tällaisen naisen saisi tarvittaessa päälle ja tarvittaessa pois päältä. Härskisti ilmaistuna, nainen voisi käynnistyä silloin, kun pistää töpselin reikään ja sammua kun töpselin ottaa pois reiästä.

Naisessa voisi olla myös mute-nappula. Näillä hakuehdoilla ei kyllä taida naisia juuri elämääni löytyä?

Miksi tähän pisteeseen tultiin? Ehkä syy on siinä, että tarvitsen rahaa, rahaa ruokaan, laskujen maksamiseen ja saksalaistuotanteisiin elokuviin.

Kenties en lopulta enää ole edes tässä pisteessä, se vaihe on jo ohitettu. Olen jo tässä kaksoispisteessä : .

Mitä minusta tulee isona? Raihnainen eläkäinen lopulta ainakin.

Sunnuntainen viserrys

Miten ihmeessä tällaiseen tilanteeseen on päädytty? Siitä muutaman vuoden takaisesta rumiluksesta on tullut naisten katseiden kerääjämagneetti. Kuljen kaduilla kuin kaduilla, niin saan törmätä näihin naisten suoranaisiin tuijotuksiin ja hymyä pursuaviin katseisiin.

Minun on myönnettävä. Se om imartelevaa, tällainen nostaa yhä vain lisää jo ennestään elovoimaista charmiani. Minussa on varmasti ainesta naisten naurattajaksi, hieno juttu, se on luultavammin joka pojan ja miehen unelmahomma.

Siinä ne naiset pysähtyvät kadulla paikalleen ja saattavat tuijotella minua muutamankin minuutin putkeen. Aivan kuin olisin jokin eläintarhan simpanssi. Mietin välillä, että onko minulla roiskunut ketsuppia rinnuksilleni, näytänkö joltain julkkikselta vai minkä hemmetin takia ne minua tapittavat?

En saata uskoa, että nuo naiset hymyilevät minulle komeuteni vuoksi.

Olen oppinut muuten mielestäni jo tosi hyvin kirjoittamaan. Mutta se ei liene mikään ihme? Oppiihan se käheä äänikin laulamaan ja kylän pinttynein poikamies huseeramaan naisten kanssa, kun vain tarpeeksi kauan jaksaa harjoitella.

Minä olen jaksanut kirjoittamista harjoitella jo pitkän ajan. Olen viime vuoden maaliskuusta alkaen kirjoittanut melkein harvasen päivä. Olen kirjoittanut useammin kuin vaihtanut likaisia kalsareitani.

Kirjoittamistaidon kehittäminen on varmasti ollut osin riskialtis teko kun ottaa huomioon sen yhdenkin paikan, jossa olen siinä ohessa toiminut. Se paikka, kun ei välttämättä ole ollut otollisin paikka kehittää itseään.

Yksi keskeisimpiä kysymyksiä, joka kehittymiseeni on liittynyt on ollutkin se, että kuinka muut ihmiset suhtautuvat kehittymisprojektiini. Muiden ihmisten käyttäytymistä olenkin tässä matkani varrella harkiten seurannut ja jatkanut matkaani, mikäli ei kovin suuria tunnemyrskyjä ole ilmaantunut.

Minulle asti tällaisia tunnemyrskyjä ei ole kovin paljoa kantautunut eikä jatkuvaa kirjoittamistani ole koskaan kenenkään taholta kiellettykään, niin matkani on vain jatkunut. Ja nyt ollaan tässä.

En sitten tiedä onko vikaa ollut avoimuudenkin puutteessa? Minun kälyiseen ja hieltä haisevaan poikamiesboksiini ei kuitenkaan ole näiden vuosien aikana pahemmin mitään valitusvirsiä kantautunut.

Mahdollisesta selän takana puhumisesta en puolestaan ole jaksanut välittää. Minulla itselläni, kun ei ole juuri tapana sortua selän takana puhumiseen. Itse asiassa minulle on yksi lysti, kuinka valtaosa ihmisistä täällä elelee. Tärkeintä on, että saan omat asiani pidettyä kurissa.

Toisaalta, riskini ottaminen oli myös harkittu riski. Jos ihmiset olisivat alkaneet paljon naputtamaan esimerkiksi siitä, että nyt se sälli osaa jo noin taitavasti kirjoittaa, niin olisin ollut valmis livistämään pois näköpiiristä.

Eivät ainakaan ole vielä alkaneet ja nyt ollaan tässä pisteessä, jossa osataan sitten jo mielestäni tosi hyvin naputella tekstiä ja on aika vähitellen ottaa uusi askel elämässään, haihtua maisemista ja mennä eteenpäin.

On ryhdyttävä hyödyntämään kirjoitustaitoaan työelämässä? Jo tämän tason kirjoitustaidossa taitaa olla se hyvä puoli, että tällä voidaan tienata rahaa muullakin tavalla kuin ”vain” toimittajan hommia tekemällä. Voisin esimerkiksi kirjoitella vaikka pornonovelleja ja jossain vaiheessa elämääni miettiä stand up-koomikonkin uraa. Ja sanoitella lauluja.

Nämä kaikki tällaisetkin taiturit, kun tarvitsevat myös esimerkiksi kirjoitustaitoa, ilmaisutaitoa ja hyvää sanavarastoa. Nämä kyvythän minulla rupeavat olemaan hallussani.

Kaiken muun hyvän (pahan), hyvän (pahan), hyvän (pahan), lisäksi myös valtaosa politiikoista osaavat todella hyvin kirjoittaa. Hyvä kirjoitustaito, kun taitaa tarkoittaa samalla myös selkeää ajattelua ja tällaista taitoahan luultavammin tarvitaan myös politiikan pelikentillä.

Kirjoitustaidossa on myös se erinomainen puoli, että se auttaa hahmottamaan tosi hyvin maailman ja tämäkin on ilman muuta politiikassakin tarvittava hommeli.

Kirjoitan sitten eläkkeelle jäätyäni muistelmateokseni, ”Näin kasvoin Paavo Väyryseksi.”

Tätä poikaa on lykästänyt. Tämä poika se sattui muutama vuosi sitten löytämään sen oman intohimon kohteensa, kirjoittamisen nimittäin.

Ja sitten, kun sen oman intohimon kohteensa löytää, niin sitten sitä on suositeltavaa treenata paljon, joka päivä ja monia tunteja. Siten voi päästä huipulle, saattaa päästä ammattilaiseksi. Saattaa päästä mieheksi, jonka ei enää tarvitse kerjätä pesän saantia.

Minä olen treenannut. Olen perkele treenannut. Olen saatana soikoon treenannut. Hmm, olen treenannut. Päätin ryhtyä kirjoitustaitoani aktiivisesti treenaaamaan etenkin sen vuoksi, että se oli oiva tilaisuus turvata tulevaisuuteni.

Kehitä itseäsi kirjoittajana, niin muutaman vuoden päästä voit saada rahaa muualtakin kuin sossun kassalta.

En ole päätökselläni ja ratkaisullani halunnut varsinaisesti loukata ketään, harrastus on iso ja arvokas asia yhä myös minulle, mutta pumpulissa ei kannata elää. Kyllä se raha nimittäin ratkaisee siinä vaiheessa, kun on saatava leipää kaupasta ja on jollain kyettävä maksamaan laskunsa.

Minä poika se olen erehtynyt. Olen ollut väärässä. Elänyt väärin kaikki nämä aiemmat elinvuoteni. Olen ollut väärässä uskossa. Olen nimittäin kuvitellut, että eläminen koostuu lähinnä vain hauskan pidosta ja viinan juonnista.

Nyt, kun olen muita lajitovereitani täällä Telluksella seurannut, niin olen havainnut että täytyy täälllä perkele välillä näemmä muutakin tehdä kuin pitää lystiä, juopotella ja vinkkailla silmäänsä vastakkaisen sukupuolen edustajille.

Itse asiassa elämän pitäisi olla kai ennemminkin kaikkea muuta kuin hauskan pitoa ja hurvittelua. Elämän on oltava vaikeaa, ja jos se ei ole muuten vaikeaa, niin sitten siitä perkele tehdään vaikka väkisin vaikeaa.

Meidän ihmisten on myös nalkutettava. Ja ei, natkuttaminen ja nitkuttaminen ei ole vain naisten tauti. Myös osa miehistä sortuu marmattamiseen.

Olen joskus miettinytkin onko valittaminen joku kansan tauti? Tai jokin tarttuva sairaus tai sairaus, joka tarttuu ihmisestä toiseen flunssan tavoin.

Miksi on nalkutettava? Todellisuutemme on kuitenkin sellaista, joksi sen kuvittelemme. Keskitä ajattelusi ikävien asioiden sijasta ennen kaikkea kivoihin asioihin, niin saat huomata eläväsi kivaa elämääkin.

Liika valittaminen pahentaa myös huoneiston ilman laatua? Ehkä huusholliakaan ei tarvitsisi niin paljoa sitten tuuletella, jos asunnon ilman laatua ei huonontaisi valittamisella?

Minun asuntoni ovessa on ainakin kyltti, jossa kielletään pääsy moralisoijilta, maailman parantajilta ja parantumattomilta valittajilta. Tämän vuoksi minulla ei kai koskaan käykään vieraita.

Renttuus on ollut minulle luonnollinen valinta. Inhoan sitä, että joudun elämään kuin jossain vankilassa ja tiukkojen sääntöjen mukaan. Aah, rakastan puolestaan sitä, että saan elää vapaasti ja saan elää rennolla ja hulvattomalla elämän asenteella.

Renttuus on kai kuin jokin uskonto. Muslimit kumartelevat mekkaan päin, me rentut kumartelemme tasaisin väliajoin Alkoon päin.

Tämä teksti oli kai tässä. En itsekään tiedä, miksi kirjoitin tämän. Kiitos ja anteeksi. Pahoittelen myös olemassaoloani.

Hetki, joka pysäytti

Saa kai olla tosi kova kaveri, jos saa toisen ihmisen ainakin ajatuksen tasolla pysähtymään. Minä satuin tällaiseen kaveriin äskettäin törmäämään täällä Vierumäen yhdessä kahvilassa, istuin nimittäin samassa kahvilassa maamme pääministerin Jyrki Kataisen ja hänen lastensa kanssa.

Siinä se Katainen istui ihan meikäläisen vieressä melkein. Minä popsia rootsieta toisessa pöydässä ja
hän miltei istui vierekkäisessä pöydässä muksujensa kanssa.

Ja kyllähän sen perkeleen Kataisen näkeminen pisti minut ajattelemaan. Mitä minun pitäisi tuunata siitä, että satuin menemään samaan kahvilaan kuin missä maamme pääministeriin oli? Mitä helkkaria mun pitäis siitä ajatella?

Se koko kahvitteluhetkikin oli minullekin kovin virallisen oloinen. Kataisen tasoinen jätkä, kun istuu samassa kahvilassa, niin kyllä sitä itsekin koittaa käyttäytyä arvokkaammin.
Onks kraka suorassa? Näkyyks kello?

Sitä on ihan mukava nähdä kaikenmaailman julkimoita, mutta nyt varmaan tuli vedettyä tässä asiassa sitten joka tapauksessa enkat, enkat joita ei välttämättä ihan hetkeen, jos koskaan edes rikotaan. Oltiin hänestä poliittisesti mitä mieltä tahansa, niin Katainen on kuitenkin maamme kenties vaikutusvaltaisin henkilö.

Minulle ei kuitenkaan ole todellakaan kovin arkipäiväistä nähdä livenä Kataisen tason kavereita. Minäkin pyrin olemaan nöyristelemättä ihmisiä, mutta nyt sitten tuli vastaan jo sen tason jätkä, että jopa Viltsukin voisi hieman jo nöyristelläkin. Voi herran jumala sentään.

Se on hienoa nähdä livenä Jyrki Katainen, ja tämä hetki pysyy muistissani varmaan ikuisesti. Ei kyllä toki ole pitkää aikaa siitäkään, kun näin Rinkelinmäellä toisen kovan kaverin, nimittäin Pentti Arajärven.

Toisaalta, Kataisen näkeminen livenä voi herättää ristiriitaisiakin tuntemuksia. Oliko se sittenkään niin hieno juttu? Mun pitäis olla paremmin kartalla poliittisissa asioissa, niin tietäisin pitäiskö vetää rasti seinään vai unohtaa mahdolliaimman nopeasti koko homma.

Pakoon arjesta - suunnaksi Vierumäki

Täällä sitä jälleen ollaan, Suomen urheiluopistolla Vierumäellä. Tein tänne viime syksynäkin parin yön reissun ja nyt lähdin uudelleen tänne, nyt vietän täällä Vierumäellä aikaani noin kolmen päivän verran. Lauantaina lähden takaisin kotiin.

Minun alkoi tekemään viime viikolla mieleni lähteä jonnekin päin reissuun vaikka vain pariksi yöksi ja vierailin Vierumäen kotisivuilla. Siellä mainostettiin suht edullista sporttipassia, joka sisältää yöpymisten lisäksi mahdollisuuden käyttää samaan hintaan alueen uimahallin palveluita niin paljon kuin haluttaa ja mahdollisuuden käyttää myös alueen muita liikuntapalveluita, kuten kuntosalia.

Kaikki kuuluvat samaan pakettiin, niin majoittumiset, uimiset kuin muutkin liikkumiset. Paketti kuullosti houkuttelevalta, olihan edellisestä vierailustanikin Vierumäelle jäänyt varsin miellyttävä kuva, Vierumäelle oli lähdettävä uudelleen. Ja niin tämä poika lähti!

Vierumäki on varsin hyvä matkakohdevaihtoehto, tämä ei sijaitse kovin kaukaa kotoani. Olisikohan Hämeenlinnasta matkaa Vierumäelle noin parin sadan kilometrin verran? Tänne on vaivatonta tulla, myös keskellä arkiviikkoa. Eli silloinkin, kun töistä ei ole vapaata kuin parin päivän ajan.

Tänne Vierumäelle reissaa suht nopeasti, myös tällainen autoa omistamaton ihminen. Vierumäelle, kun ovat Hämeenlinnasta varsin hyvät bussiyhteydet. Matkoihin ei mene järin paljon rahaa eikä aikaa, jolloin Vierumäelle on varsin vaivatonta saapua lyhyilläkin, parin päivän vapailla.

Siksi Vierumäki kaiketi olikin listoillani vahvoilla, kun edellisviikolla mietin, mihin sitä voisi tehdä sellaisen lyhyen parin-kolmen päivän reissun. Vierumäen urheiluopisto on viihtyisä, tuttu ja turvallinen matkakohde ja tänne hurahtaa lomaansa viettämään nopeasti. Tänne Vierumäellehän sitä oli lähdettävä, vielä kun sai ostettua suht edullisen matkapaketinkin.

Talvista kuvaa Vierumäeltä.

Irtiotto arjesta, sitäkin kai tämä reissuni Vierumäelle on. Asioita alkoi tapahtumaan sen verran isolla volyymillä kotipuolessa, että tuumasin, että nyt on päästävä jonnekin karkuun noita kaikkia arkisia kuvioita. Edes hetkeksi, edes parin päivän ajaksi.

Oli päästävä nollaamaan aivonsa. Täällä Vierumäellä, kun sitä liikkuu, ruokailee, lomailee ja nauttii muuten vain olostaan, niin arkiset kuviot, huolet ja murheet unohtuvat. Arkijuttujen pariin voi palata sitten taas kun sattuu huvittamaan – ja niiden pariin pääsee palaamaan hiukan raikkaammilla aivoilla. Se on luultavammin hyvä juttu.

Reissaaminen raikastaa aivoja kai muutenkin. Olen jostain lukenut, että jo lyhytkin matka voi auttaa näkemään samoja asioita uusista näkökulmista. Matkailu avartaa ajattelua ja siitäkin voi olla hyötyä minulle. Ehkä opin näkemään arkisetkin asiani uusista, erilaisista näkövinkkeleistä?

Vierumäen urheiluopisto on mielestäni varsin hyvä matkailukohde, täällä on tarjolla monia erilaisia liikunta-aktiviteetteja ja Vierumäen alue on myös miellyttävän näköinen. Etenkin näin talvella, on kaunista kävellä tuolla ulkona, kun maa on valkoisena ja lumi vain narskuu jalkojen alla.

Tätä Vierumäkeä on myös kehuttava sen ystävällisen asiakaspalvelun takia, jota täällä saa. Täällä osataan kohdella asiakasta varsin hyvin monissa alueen eri palvelu- ja aktiviteettipisteissä. Ja hyvä sekä asiallinen asiakaspalvelu antaa mielestäni paikasta kuin paikasta fiksun ja houkuttelevan vaikutelman.

Minulla vaikuttaakin olevan täällä Vierumäellä kaikin puolin asiat kunnossa – ei tartte muuta kuin keskittyä nauttimaan lomastaan.

Se vain, mihin kolmen yöni reissuni tulee lopulta riittämään? Millaiseen irtiottoon arkielämästä se tulee riittämään?

Kolmen kuukauden reissu Espanjanaan olisi voinut olla vieläkin tehokkaampi tapa irtaantua arjesta ja avartaa ajattelua, mutta eihän minulla köyhällä ja poloisella ollut sellaiseen luksukseen rahaa eikä aikaa.

Hädin tuskin rahani ja aikani riittivät tähän Vierumäen lomaan, nyt on siis otettava ilo irti jo tästäkin lystistä. Pitää suunnitella päiviensä sisällöt hyvin jo etukäteen, tulevat nämä kolme reissupäivääni sitten käytettyä tehokkaammin hyödyksi.

Pidemmästä lomareissusta voin sitten vaikka haaveilla.

Riskit kannattavat

Elämässä joutuu kohtaamaan välillä tilanteita, jolloin tarvitaan riskien ottokykyä. Riskien ottaminen voi olla hyvä asia. Hiukan samalla lailla kuin yritysmaailmassakin, myös yksityisen henkilön on välillä otettava riskejä saavuttaakseen tavoitteensa ja päämääränsä.

Elämä ei välttämättä ole aina turvallista ja ruusuilla tanssimista. Eikä elämän tietään kannata pyrkiä liikaa siloittelemaankaan. Joskus on jopa hyvä olla rohkea ja joskus on jopa myös hyvä hypätä epämukavuusalueelle hetkeksi aikaa. Tällainen hyppy, kun voi johtaa jonain päivänä melkoiseen pottiin.

Puhun riskeistä ja riskien ottamisesta. Riskejä on mielestäni hyvä uskaltaa ottaa, riskien ottaminen edellyttää kyllä myös sitä, että uskaltaa tarvittaessa myös epäonnistua. Riskien ottamiseen kun liittyy kaksi vastakohtaa, riskin ottamalla voi voittaa tai sitten saada turpiinsa niin että sattuu.

Tämän vuoksi otettavan riskin on hyvä olla hallittu. Mikäli riskin ottaminen ei tuota toivottua lopputulosta, ei riskin ottamisesta aiheutua tappio saisi olla liian kova. Ja olisi myös hyvä olla mietittynä jo valmiiksi ratkaisuvaihtoehto tappion varalle, mitä teen jos riskin ottaminen ei kannata ja kärsin tappion?

Joka tapauksessa on mielestäni hyvä, jos uskaltaa elää täysillä ja uskaltaa ottaa tarvittaessa myös riskejä. Ei aina tyydy siihen tuttuun turvalliseen kuvioon ja kaikista varmimpaan ratkaisuun vaan on rohkea, kokeilee uusia asioita, kokeilee riskien ottamista ja on valmis jopa siihen, että elämä voi välillä myös satuttaa.

Kenties elämän pitää välillä satuttaakin, että voi jonain päivänä voittaakin?

Sunnuntai - pyhitetty levolle?

Mukavaa sunnuntaita blogini lukijoille. Sunnuntai taitaa olla sellainen pyhäpäivä, pyhitetty ennen kaikkea levolle. Koko aiempi viikko on menty pyyhälletty hiki hatussa ja nyt on sitten koittanut sunnuntai, aika vain maleksia sängyssä koko päivän.

Riittääkö sunnuntaisin edes virtaa mihinkään muuhun kuin lepäämiseen? Ainakin omat energiavarastoni ovat tupanneet olemaan hyvin usein tyhjinä näin sunnuntaisin, eikä sitä ole oikein jaksanut kuin maleksia sohvalla tai sängyssä koko päivän. Maleksia ja kieriskellä.

Kaiketi viikon aiemmat kuusi päivää ovat vieneet kropasta mehut sen verran vahvasti, että sunnuntaille ei ole paukkuja oikein enää riittänyt. Toisaalta, sunnuntaisin on hyvä paikka myös ladata niitä akkuja tulevan viikon taistoja varten.

Sunnuntai on ihan hieno päivä, sunnuntaissa on mielestäni sellaista juhlallisuuden ja arvokkuuden tuntua, verrattuna muihinkin viikonpäiviin. Kai se johtuu siitäkin, että sunnuntai on pyhäpäivä ja sunnuntaihin liittyvät vahvasti kirkolliset menot.

Kirkolliset menot ovat monelle suomalaiselle sunnuntaihin kuuluvia rituaaleja. Minä itse en muista milloin olisin viimeksi kirkossa käynyt jumalanpalveluksen vuoksi, sen sijaan hautajaisissa olen valitettavasti joutunut kirkossa käymään useammankin kerran viime vuosina.

Minua voisi kyllä kiehtoakin kirkossa käyminen joskus hamassa tulevaisuudessa. Esimerkiksi meneminen jumalanpalvelukseen, se voisi olla samalla hyvä hetki ja tilaisuus rauhoittumiselle ja hiljentymiselle.

En halua ainakaan arvostella uskovaisia, ymmärrän heitä hyvin. Ja jokaisella meillä on omat tärkeät asiansa ja elämän arvonsa.

Siinä missä sunnuntaille tyypillinen rituaali ovat erilaiset kirkolliset menot, niin lauantaina meidän monien suomalaisten yleinen rituaalihan on saunominen.

Tosin, jotkut saunovat jo perjantaisin tai sitten joillekin onnellisille saunominen voi olla niin yleistä herkkua, että pystyvät käymään saunassa harvasen päivä. Ja jotkut poloiset eivät tykkää saunomisesta ollenkaan. Löytyyhän meitä tässäkin asiassa, moneen junaan.

Minulle itselleni saunomisesta on muodostunut nimenomaan lauantaihin kuuluva tärkeä ja perinteinen tapa. Kun olin lapsi, niin perheessäni usein saunottiin juuri vain ja ainoastaan lauantaisin ja tälläkään hetkellä en pääse saunomaan kuin lauantaina. Minulla on saunavuoro kerrostaloni yleissaunassa aikavälillä 15-16.

Sauna on mieluisa paikka. Olen aina tykännyt suuresti saunomisesta. Ja etenkin näin kovilla paukkupakkaskeleillä (kun tuppaa olemaan sisätiloissakin kylmä) on mukava päästä tovin ajaksi saunaan istumaan ja lämmittelemään.

Tällä hetkellä minulla ei ole saunassa seuranani kuin saunatontut, mutta saunominen niin kuin moni muukin juttu on mielestäni parasta hyvässä seurassa.

Saunalla lienee vähän samanlaista vaikutusta meihin ihmisiin kuin alkoholillakin, olo rentoutuu, ilmapiiri kevenee ja juttu luistaa saunassa paremmin kuin normioloissa. Saunassa sitä onkin sitten mukava turista ilot, surut ja huolensa läpi.

Saunomiseen kuuluvat olennaisesti myös saunajuomat. Sitä on ihan kiva tulla välillä pois saunasta pesuhuoneen puolelle ja ottaa huikkaa vaikka kylmästä oluttölkistä. Ja joskus sitä on tullut saunan kiukaan päällä paisteltua saunamakkaraakin, sekin on ihan hyvää herkkua, mutta valitettavasti en voi tällä hetkellä saunamakkaraa valmistella. Yleisessä saunassa kun tuollaiset ylellisyydet taitavat olla kiellettyjen juttujen listalla.

Ihan perussaunakin on mieluisa paikka, mutta mielestäni paras sauna on silti rantasauna. Sitten vasta saunominen mahtavaa herkkua on, kun pääsee saunomisen yhteydessä pulikoimaan välillä järvivedessä.

Oli kuinka oli, saunominen on lempiharrastuksiani ja jos on mahdollista, niin saatan viihtyä saunassa parikin tuntia putkeen.

Herätykset ottavat koville

Kamalaa, kuinka aikaiset aamuherätykset voivat ottaa koville. Minäkin heräsin tänään viideltä. En edes jaksanut nousta heti ylös vaan kieriskelin sängyssäni hetken aikaa. Kirosin mielessäni sitä, että piti tänäänkin näin perhanan aikaisin herätä ja selasin iphoneni nettiä.

No, hetken sängyssäni vaikeroituani nousin ylös pedistä. Hieraisin unihiekat silmistäni ja menin unentokkuraisena keittiöön. Kaadoin muropaketista muroja lautaselleni ja aloin syömään aamupalaa.

En tiedä olenko kuitenkaan vieläkään kunnolla herännyt tähän päivään. Tuntuu, että olen yhä kuin nukkuneen rukous. Pitäisi jostain löytää jälleen virtaa ja positiivisuutta itselleen. Kammottavia nämä aikaiset aamuherätykset. Siitäkin huolimatta, vaikka menin eilen illalla aikaisin maate.

Joskus pikkutenavana haaveeni oli, että koulupäivät alkaisivat jo tosi aikaisin aamusta, niin pääsisi jo hyvissä ajoin pois koulusta. Nyt en enää pysty käsittämään, kuinka olen voinut tuollaista toivoa. Tuohan olisi tarkoittanut tosi montaa hemmetin aikaista aamuherätystä.

Ehkä minusta on tosiaan tullut jo vanha?

Painuin eilen illalla pehkuihin noin yhdeksän maissa, muistaakseni. Ennen nukahtamistani luin Anna-Leena Härkösen kirjoittamaa kirjaa ”Akvaariorakkautta”. Se on ihan hyvä kirja, aihe on melko erikoinen, mutta kiinnostava. Kirjassa tunnutaan nimittäin käsittelevän tosi paljon seksiä ja panemista.

Tykkään myös Härkösen kirjoitustyylistä, tyyliä voisi kai kuvailla hiukan rohkeaksi, humoristiseksi, sarkastiseksi ja suorasanaiseksi. Härkösen kirjoitustyyli toimii.

Koitan nykyään lukea melko paljon. Nyt minulla on rivissä lukuhetkeä odottamassa Härkösen kirjan lisäksi Raija Orasen ja Veikko Huovisen kirjat. Lukeminen on kaiketi hyödyllinenkin harrastus tällaiselle kirjailijaksi aikovalle ihmiselle.

Tosin, kyllä asuntooni on tuota lukemista kertynytkin, en tiedä kuinka ehdin nuo kaikki lehdet ja kirjat lukemaan joita asunnossani on? Minulle tulee Aku Ankka ja Roope-Setäkin postin mukana kannettuna, mutta tosi monta noistakin lehdistä on jäänyt vielä lukematta.

Pitäisi olla sitä kuuluisaa aikaa, että ehtisi sarjiksiakin lukemaan.

Tuntuu, että sitä aikaa pitäisi olla siihenkin, että saisi huushollinsa ja huushollinsa asiat pidettyä järjestyksessä, mutta jo tästäkin sotkusta päätellen aikani on ollut viime aikoina kortilla. Tai sitten olen ollut vain tosi laiska ja olen huono pitämään huolta asioista.

Minun pitäisi kai ruveta pitämään jotain muistitaulua, että tietäisin ja muistaisin mitä kaikkea minun on aina kulloinkin tehtävä.

Nyt on kuitenkin tehtävä siten, että pitää lähteä lompsimaan duuniin ja sorvin ääreen. Illalla sitten jälleen lätkäpeliin. On edessä tammikuun tasauskierros. HPK ja Ilves kohtaavat toisensa ensin tänään Hämeenlinnassa ja huomenna joukkueet pelaavat vastakkain Tampereella.

Minä olen luvannut kirjoittaa tämän päiväisestä pelistä raportin Jatkoaikaan.

Kauhusta kankeaksi

Perhana, kun pelästyin liki hengiltäni eilen illalla jäähallilta tullessani. Yksi nainen tuli matkani varrella minua vastaan, tämä naikkonen ulkoilutti kolmea melko isokokoista hurttaansa ja kyllä, valitettavasti koirat eivät olleet kiinni hihnoissaan vaan juoksentelivat irrallaan.

Minut nähdessäni kaksi isokokoisinta piskiä juoksivat minua vastaan ja minä olin ihan pelosta kankeana. Luulin jo loppuni koittaneen, kun nuo veren himoiset koirat olivat ryntäämässä kimppuuni. Onneksi, koirien omistaja ehti komentamaan koirat luokseen ennen kuin pahin ehti tapahtua. Ja hurtat eivät sittenkään ennättäneet repimään minua riekaleiksi.

Säikähtämään ennätin, mutta onneksi sittenkin – loppu hyvin, kaikki hyvin ja pääsin kotiini ehjin nahoin HPK:n pelistä raporttia kirjoittamaan.

Melkoinen pakkanen ollut ulkona viime päivinä. Ja minun työmatkani ovat olleet ihan kamalia. Olen tuota muutaman kilometrin pituista työmatkaani koittanut pyörälläni reissaamaan, mutta kankeata ja raskasta se on ollut. Pyöräni kun on ollut ihan jäässä ja kylmä viima ja pakkanen on käynyt keuhkoini kuin mikäkin paholainen.

Munamankelini on ollut jäässä, koska en ole saanut vietyä pyörääni edes yön ajaksi varastoon sulamaan vaan olen joutunut säilyttämään sitä kerrostalon ulkopihalla.

Täällä on tämän minunkin asuttaman kerrostalon parvekkeen ikkunoita korjaamassa jotain raksamiehiä ja ei ole paljoa näilläkään raksamiehillä kaiketi järki päätä pakottanut. Nämä, kun ovat kaikki tellinkinssä asettaneet kerrostalon pyörävaraston oven eteen. Tuonne varastoon ei nyt pääse sitten kulkemaan ja joudun pyöräänikin säilyttämään ulkona.

No, umpijäässähän se fillari sitten on jatkuvasti kun sitä joutuu tällaisilla pakkaskeleillä ulkona pitämään ja sellaisella pyörällä on tosi raskas liikkua. Ja mikä pahinta, jarrutkin ovat jäässä.

Huomenna aionkin taivaltaa työmatkani kävellen, saanhan samassa päivän liikunnat. Pyöräily on näillä ilmoilla kamalan tukalaa.

Pyöräilystä viis, on se muuten ihan kiva juttu, että on vihdoinkin kunnon talvikelit. Piristävä ja raikas tuollainen pakkaskeli on ja kai se lumi vain kuuluu talveen. Sitä on jotenkin itselläänkin energisempi olo nyt, kun ulkona on lumen myötä valoisampaa kuin mitä fiilis oli silloin, kun maat oli ihan mustana. Valkoinen on talven väri.

Vaikka en minä kyllä itse sitä lunta ja talvea niinkään tarvitse.

En esimerkiksi osaa tipan vertaa luistella - vaikka innokas lätkänkin seuraaja olen ja jääkiekostakin välillä juttuja kirjoittelen. Ala-asteaikoina olin aina luistimilla turvallani ja sen jälkeen en ole luistelua enää kokeillutkaan.

Myös suksien kanssa olen samanlainen poropeukalo. Niillä kerroilla kun olen hiihtämistä kokeillut, niin olen melko usein päätynyt kaatumaan pyrstölleni. Viimeistään alamäissä. Suksilla on hirveää laskea mäkiä alas. Minua ei kai vain ole luotu luistelijaksi eikä hiihtäjäksi.

Pulkkamäkeen minut voisi saada houkutelluksi, jos olisi hyvää seuraa.

Lunta ja outoja viestejä

Talvi on vihdoin saapunut maahamme. Tai talvea tässä on tietenkin taivallettu jo pidemmän aikaa, mutta nyt ulkona on kunnon talven tuntua. Maa on valkoisena, lunta on maassa ja pakkanenkin taitaa hiukan paukkua.

Mielestäni on ihan mukava juttu, että lunta on satanut maahan. Muuten en niinkään lumesta piittaa, mutta lumi tuo lisää valoa ulos. Ennen lumen tuloa ulkona oli kovin pimeää, mutta nyt siellä on hieman valoisampaa. Se on ihan nasta juttu.

Lumen sataminen on toisaalta kyllä kaksipiippuinenkin juttu. Lumi tuo paljon valoa ulos, mutta en tiedä olisiko lunta enää silti tarvinnut sataa. Lumessa se on ikävä nurja puolikin, että siitä seuraa ajan myötä loskaa pelloille. Ja ai että mä vihaan loskaa.

Kun joulu oli musta, niin olisi toisaalta mustana voinut pysyä koko helkutin talvi. Niin ja näin, on se kuitenkin ihan kiva juttu että ulkona on vihdoin lunta.

Minä poika se kirjoittelin tänne blogiini eilen illalla varmaan oudohkonkin viestin. Olin siinä ollut pikku-Eerossa Kerhon peliä vahtaamassa ja ottanut pari olutta samalla. Olut kun on sellainen perkeleellinen juoma, että se vasta pistääkin kirjoitussuoneni sykkimään.

Niin kuin se teki eilenkin. Kirjoittelin tänne varmaan sellaisen tekstin, jota ei välttämättä olisi kannattanut kirjoittaa. En nyt tarkalleen enää edes kyllä itse muista, mitä kaikkea siinä luki, mutta pahoittelen, mikäli siinä oli sellaista kirjoitusta, joka mahdollisesti loukkasi jonkun mieltä.

Se on totta, että on luultavammin tullut aika hiljalleen lopetella Jatkoaika-harrastustani ja siirtyä uusien haasteiden pariin. Esimerkiksi kirjan kirjoittaminen voisi olla jo minun tasoisellenikin kirjoittajalle ihan varteen otettava haaste.

Sekin taitaa olla totta, että olen tekemässä osin puolihuomaamattakin tällaisen ”läpimurron” Jatkoajan kautta. Tai en mielellään mistään läpimurrosta sinänsä puhuisi, kun samalla planeetalla tässä tullaan pysymään vaikka tehtävät, haasteet ja projektit vaihtuisivatkin, mutta olen puolihuomaamattomasti ainakin varmaan menossa elämässäni vihdoin eteenpäin.

Kolmas asia, joka on faktaa niin on valitettavasti se, että olen luultavammin kovin ristiriitainen henkilö. Olen luonteeltani varmaan paljon erilaisempi kuin tekoni antavat luvan ymmärtää. Minulla on tapanani tehdä kaikki täysillä. Valitettavasti tapanani on hoitaa aivojeni nollaaminen myös täysillä.

Luonteeni vuoksi Jatkoaika ei välttämättä ollut minun kaltaiselleni ihmiselle paras mahdollinen paikka. Osa ihmisistä, kun oli siellä minua paljon erilaisempia. Mutta erilaisuus on onneksi sittenkin rikkaus.

Toki, on siellä Jatkoajassa kyllä loistoyksilöitäkin. Hemmetin hauskoja hetkiä on tullut kuitekin koettua esimerkiksi yhteisissä tapahtumissa.

Edessä häämöttävästä ”lähdöstäni” huolimatta, toivottavasti he saavat Jatkoajan pidettyä Suomen ykköskiekkomediana. Vaikka minä tulenkin jonkun ajan päästä häviämään kuin pieru Saharaan.

Se mitä minä myös olen, niin olen vähän tällainen sisäistä yrittäjyyttä omaava persoona. Ja en varmaan vähääkään vaan aika paljonkin. Yrittäjyys ja johtajuus ovat asioita, jotka minua melko paljon kiinnostavat.

Varmaan sisäisen yrittäjyytenikin vuoksi en niinkään juokse maineen perässä vaan minulle on ennemminkin tärkeää menestyminen. Tai en sanoisi menestyminen, vaan se on tosi kiehtovaa, että elämässä on tavotteita ja päämääriä ja niitä pyrkii saamaan toteutetuksi.

Yksi projektini on ollut itseni kehittäminen jonkin näköiseksi kirjallisuusalan ammattilaiseksi. Toki olen toimittajan hommia tehnyt pidemmän aikaa jo Jatkoaikaan harrastuksenani, mutta silti on ollut tosi tärkeä tavoite minulle saada niitä ihan ammattitoimittajankin hommia hamassa tulevaisuudessa.

Se raha kun on sitten kuitenkin tärkeä juttu. Harrastus on luonnollisesti arvokas ja kiinnostava asia, mutta sillä ei sitten kuitenkaan leipää pöytään pysty kustantamaan. Ja silloin kun lähdin itseäni toimittajaksi kehittämään, niin olin melko pattitilanteessa työrintamalla. Olin ollut melko pitkään työttömänä.

Siksikin tästä projektistani luultavammin muodostui niin tärkeä, sen avulla saisin kylmästi todettuna myös työasiani varmistettua. Eläkeikään asti.

HPK:lla se muuten on ruvennut jälleen menemään huonosti. Oranssipaidat ovat hävinneet jo viisi peräkkäistä peliään. En tiedä, tuleeko loppukausi olemaan taas hämeenlinnalaisille yhtä tervan juontia.

Taisivat siinä marraskuun maaottelutauolla treenata niin kovasti, että kykenivät sen lopun syyskauden vetämään kovalla temmolla läpi ja voittamaan monta matsiaan.

No, minäpä se lähden tästä kävelylenkille. Tuonne lumiseen maisemaan. Mojdo.

Lauantain mietteet

On olemassa ainakin kaksi eri tekstilajia, on pelkkään faktaan pohjautuvaa tekstiä ja sitten on pelkkää fiktiivistä tekstiä. Tekstiä, joka on lähinnä vain keksittyä palturia.

Minun blogissani on aikojen saatossa julkaistu kumpaakin tekstilajia. Lisäksi kirjoitustyyliäni niin kuin muutenkin olemustani leimaa melko vahva humoristisuus. Näiden syiden vuoksi blogitekstejäni ei välttämättä kannata lukea aina kuin piru raamattua vaan niitä on hyvä lukea tietyllä kriittisyydellä.
Esimerkiksi edellisen blogitekstini sekstistiset unet eivät ole totta. Keksin unet omasta hullusta päästäni. Tekstin unikohtauksen en myöskään ajatellut tapahtuvan missään tietyssä työpaikassa. Olen pahoillani, mikäli tekstini on aiheuttanut jonkin sortin sekaannusta ja vääriä johtopäätöksiä.

Toisaalta, minun itseni pitäisi oppia ymmärtämään se, että tekstejäni luetaan, ne saattavat vaikuttaa jollain tavalla lukijaan ja lukijat voivat tulkita tekstit eri tavalla kuin minä olen ne ajatellut kirjoittajana tulkittaviksi. Minulla on vastuu kirjoittajana ja se minun pitäisi oppia muistamaan.

No, onneksi naurulla tästäkin asiasta yli mennään.

Minun edellisiin kolmeen ja puoleen vuoteen ovat vahvasti kuuluneet viestinnän opinnot ja itseni kehittämis-projekti. Minulla on ollut päämääränä kehittää itsestäni toimittaja, siten että saisin jonain päivänä toimittajan töitä.

Edelliset kolme ja puoli vuotta ovat olleet minulle huikeaa aikaa. Sen lisäksi, että itseni kehittämisprojekti on ollut todella sanalla sanoen kehittävä niin se on ollut myös varsin mieluisa projekti. Olen myös tykännyt toimittajan harrastuksestani. En ole vain odottanut sitä hetkeä, että yllän tavoitteeseeni vaan olen toki matkan varrellakin tykännyt harrastaa toimittajan tehtäviä.

Tätäkin asiaa olen blogissanikin aiemmin jo sivunnut, mutta se, mikä tuosta toiseksi edellisestä blogitekstistäni jäi mainitsematta niin on se, että toimittajan harrastus ei ole ollut vain oppikoulu vaan se on tietenkin ollut myös tärkeä harrastus.

Nyt minulle on pääkoppaani kuitenkin ruvennut hiipimään sellainen ajatus, että on hiljalleen aika lopetella tuota itsensä kehittämis- projektia ja toimittajan harrastustakin ja jatkaa elämässään eteenpäin. Todennäköisesti alan harkitsemaan sitä kirjailijan uraa.

Kehittämisprojektini kun on mielestäni tuottanut jopa kovempaakin tulosta kuin alunperin edes odotin sen tuottavan. Projektini on esimerkiksi kehittänyt minusta paljon paremman kirjoittajan kuin alunperin ounastelin kehittävän.

Tähän on tietenkin vaikuttanut jatkuva bloggaamisenikin. Jatkuvalla bloggaamisellani olen toki yrittänytkin kehittää itseäni kirjoittajana ja tähdätä siihen, että minulla voisi olla jonain päivänä saumat kirjailijaksi asti.

Kurkottele tähtiä, mutta tyydy tarvittaessa myös pelkkiin pipareihin.

Jatkuva bloggaamiseni ei välttämättä ole herättänyt kovin hyviä fiiliksiä muissa ihmisissä, mutta minun oli vain otettava tiettyjä riskejäkin ja ajateltava hieman omaakin tulevaisuuttani. Ajateltava omaa tulevaisuuttani hieman pidemmälläkin perspektiivillä, esimerkiksi viiden-kymmenen vuoden päähän.

Mikäli ratkaisustani on aiheutunut vaivaa ja harmia muille ihmisille, niin toivottavasti ainakin ajan kanssa ne pölyt taas laskeutuvat.

Nyt on minun osaltani varmaan ainakin opiskelut ja itseni kehittämiset ohi. Sen verran on viime vuosina tullut opiskeltua, että nyt on aika ruveta tekemään jotain muuta.

Ja on aika myöhemmin ruveta kirjoittamaan taas tänne blogiinkin jostain muusta aiheesta kuin tästä. Halusin vain tuoda tästä asiasta vielä jotain mietteitäni julki.

Nyt minun on joka tapauksessa lähdettävä Siwaan ostamaan pari saunakaljaa ja vähän muutakin evästä. Kolmelta minulla alkaa taas saunavuoro. Saunominen on joka lauantainen rituaalini. Niin kuin varmasti monella muullakin suomalaisella.

Unikuvat mielessä

Voi saatana, että voi nukkuminen tuntua hyvältä. Koisaat pehmeällä sängyllä ja pidät päätäsi tyynyn päällä. Kieritkin sängyssäsi yön aikana kuin jokin käärme ja otat unta kalloosi. Nukut noin seitsemän- kahdeksan tuntia.

Röhnötät siinä pehmeän patjan päällä silmät kiinni ja näet todennäköisesti untakin jostain. Näet unta jostain kivasta, mukavasta asiasta. Vaikkapa kiihkeästä seksisessiosta isorintaisen hoitsun kanssa työpaikkasi siivouskomerossa. Sielläpä sitä sitten paneskelette kiivastahtisesti. Työpaikan kahvitunnin voi hyödyntää monella tavalla.

Useimmiten nukkuminen on mukavaa. Ja nukkuminen on myös tärkeää. Jaksaisimmeko tehdä täällä ylipäänsä mitään muutakaan, jos emme helvetti voisi koisata joskus?

Nukkuminen on kivaa puuhaa. Se on vähän kuin pakokeinokin. Kun pistät silmäsi kiinni, niin voit samalla karistaa mielestäsi huolet, murheet, tuskat ja ikävyydet. Kierit tuskissasi sitten taas yön jälkeen. Herättyäsi, ja unihiekat silmistäsi karistettuasi.

Hemmetti, että nukkuminen on lystiä puuhaa. Onko nukkuminen kuitenkaan aina yhtä helppoa? Ei. Sitä on valitettavasti olemassa uni- ja nukkumisvaikeuksia.

Tai asia taitaa olla lähinnä niin, että itse nukkuminen on helppoa, mutta nukahtaminen on se, joka saattaa tuottaa vaikeuksia. Unen päästä kiinni saaminen ei välttämättä käy aina niin luontetavasti. Joskus sitä on tullut pyörittyä sängyssä useammankin tunnin ajan ja odotettua, että nukahtaisi. Sitä ei ole kuitenkaan saanut unen päästä kiinni kovin nopeasti ja yöunet ovat jääneet vähiin.

Onneksi sitä voi laskea lampaita, jos nukahtaminen ei käy tuosta vain. ”Yksi lammas, kaksi lammasta, kolme lammasta...” Lampaiden laskeminen saattaa helpottaa nukahtamista.

Mutta perkeleen ahdistavaa se voi olla, jos et heti saa unen päästä kiinni. Ja joudut kieriskelemään sängyssäsi useammankin tunnin ja odottamaan unen tuloa. Sitä päänuppi hikoaa, kirosanat vilisevät mielessä ja itseään koittaa jo pakottamallakin saada nukahtamaan. Mikään ei kuitenkaan auta ja nukkuminen menee pelkäksi sätkimiseksi.

Syntyy helvetinmoinen tila. Jos ei heti onnistu nukahtamaan, ahdistuu ja nukahtaminen viivästyy yhä entisestään.

Viimeksi minulla oli vaikeuksia nukahtamisen kanssa maanantai-iltana. Tuolloin minulla olivat vuorokausirytmit sekaisin ja se hemmetti soikoon hankaloitti nukkumista. Tein lauantai-maanantai välisinä öinä kaksi yövuoroa, pääsin maanantaina yövuorosta ja jouduin tiistai-aamuna menemään heti aamuvuoroon töihin.

Sitä olivat unirytmit maanataina pahasti sekaisin. Ensin olit tottunut jo siihen, että teet yöt töitä ja nukut päivät. Sitten yhtäkkiä pitikin maanantaina totuttautua toisenlaiseen rytmiin, nukut yön ja heräät aamulla aikaisin töihin. Vuorokausirytmin kääntäminen ei käy tuosta vain ja nukahtamisen kanssa oli ongelmia maanantai-iltana.

Yöunet jäivät maanantai-tiistai välisenä yönä vähiin ja tiistaina sitä joutuikin paiskimaan työnsä melko väsyneessä olotilassa. Onneksi tiistain työpäivä ei kestänyt kuitenkaan kuin kuusi tuntia ja sen jälkeen oli edessä taas pari vapaapäivää. Pääsi nukkumaankin.

Eniten minulla on ollut ongelmia nnukkumisen kanssa silloin, kun olen mennyt pitkästä aikaa töihin aamuvuoroon. Ei ole välttämättä tottunut siihen nukkumisrytmiin, että joutuu menemään maate hemmetin aikaisin illalla ja heräämään jo kukon laulun aikaan aamulla. Silloin sitä voi olla tuskia ja vaikeuksia nukkumisen kanssa.

Nukkumisessa on kai kolme vaihetta. Pehkuihin meneminen ja nukahtaminen, nukkuminen sekä herääminen.

Minä nukun useimmiten yöpyjama päällä. Saatan minä kyllä nukkua ilkosillanikin. Esimerkiksi kesähelteillä.

Sitä voi nukkuakin siististi tai sitten vähemmän siististi. Joskus sitä on tullut nukuttua aika rujollakin tavalla. On tullut myllättyä petivaatteensa yön aikana pahasti sekaisin. Ja patjaa päällystänyt lakana on yön jälkeen ollut monessa mutkassa.

Minusta tulee isona kirjailija

Mitä aiot tehdä isona? Tämä on kysymys, jota meiltä aletaan utelemaan jo pikkutenavista lähtien. Se on myös kysymys, mitä liki pitäen lapsuudestamme lähtien pyörittelemme mielissämme.

Minä olen nyt 29-vuotias mies ja tiedän vasta nyt, mitä aion tehdä isona. Tiedän, millä aion rahat viinaan tienata.

Minusta tulee isona kirjailija. Seuraavaksi otan rohkeasti uuden askeleen elämässäni ja siirryn kirjallisuualalle.

Nyt on opiskeltu ja päntätty tietoa päähän seitsämän- kahdeksan vuoden ajan ja viime aikoina on ruvennut koppaan tulemaan tunne, että nyt saa vähitellen opiskeleminen piisata. Nyt on tankki opiskeluiden suhteen täynnä.

On aika mennä elämässään eteenpäin. On aika ruveta hyödyntämään oppejaan työelämässä. On aika alkaa kirjailijaksi.

Kirjoittaminen on minun juttuni ja haluan koittaa sen avulla rahan tienaamista säästöpossuuni.

Opintojen alussa minusta piti tulla lätkätoimittaja, mutta nyt on kirjoittamistaso jo sitä luokkaa, että koen järkeväksi kokeilla kirjailijan uraa.

Etenkin kirjailijan uran alkuun pistäminen ei varmaan käy tuosta vain, mutta se on savotta, johon tämä jätkä haluaa seuraavaksi lähteä.

Varmaan yksi aiheeseen liittyvistä kysymyksistä on se, että kuinka voi olla mahdollista että lätkätoimittajakouluttamosta voi nousta tekijäksi, joka suunnittelee omaa kirjailijan uran käyntiin pistämistä.

Tuo lätkätoimittajakouluttamo ei kuitenkaan pitänyt olla kai edes paras mahdollinen paikka viedä taitojaan tälle tasolle kuin olen jo nyt vienyt.

Isoimpia syitä siihen, miksi minusta on tulossa kirjailija lienevät päämäärätietoinen, pitkäjänteinen ja kova työn teko sekä harjoittelu ja varmaan luonteenikin. Kun luonteessa yhdistyvät renttumaisuus, rentous, positiivisuus ja humoristisuus, niin on helppoa pärjätä ympäristössä kuin ympäristössä.

Irwinin laulun sanoja lainaten, ”Siinä kätilö kauhusta kalpeni, kun minä synnyin maailmaan ja sairaalalaskukin halpeni, pelkäsi lääkäri vastuutaan...”

On jollain tavalla huojentavaa tietää, mitä haluaa seuraavaksi elämässään tehdä. Tai tehdä elämässään työkseen, tehdäänhän elämässä muutakin kuin pelkkää helvetin työtä.

Kun on hiukan selvemmät sävelet tulevaisuudestaan, niin on hiukan helpompi jatkaa elämässään eteenpäinkin.

Kamala, hikinen ja kiireinen arki

Makaan olohuoneen sohvalla, jalat kattoa kohden. Pää kahden sohvatyynyn päällä. Päässäni vallitsee toivoton olotila.

Kello on jo 15.30 ja röhnötän asunnossani yhä vain yövaatteisillani. Tuskin tulen yövaatteitani edes vaihtamaan pois päivävaatteisiin. Minua väsyttää.

Olen tänä aamuna lopettanut yövuorojen tekemisen ja huomenna minun pitäisi mennä heti aamuvuoroon töihin. En ole edes nukkunut kovin montaa tuntia, olen lähinnä vain makaillut sängyssä ja sohvalla.

Olen jokseenkin nuutunut. Minua väsyttää, huomenna pitäisi jaksaa painaa taas töitä ja asunnossani vallitsee melkoinen sotku. Tunnen oloni toivottomaksi. Miten perkele voisin muuttua jonain päivänä taas pirteäksi, elämän intoa täynnä olevaksi ihmiseksi?

Tällä hetkellä olen lähinnä vain väsynyt sottasontiainen. Voi hemmetti tätä elämää!

Vaan onko elämän aina edes oltava kivaa ja hyvää? Vai riittääkö välillä sekin, että pääsee nipin napin elämässään eteenpäin?

Se on tänään maanantaikin. Maanantai, ai hemmetti, mikä kirosana! Tai ei tämä maanantai niin paha kirosana ole monelle ihmiselle ollut kuin mitä maanantait yleensä ovat. Tänään on ollut loppiainen, pyhäpäivä. Vapaapäivä.

Huomenna se itse piru vasta alkaakin, arkiviikko.

Arki on kamalaa aikaa. Arki maistuu puulta ja on väriltään harmaa. Arjessa ei ole kai mitään hyvää? Vai onko?

On kamalaa hypätä viikonlopun jälkeen takaisin arkeen. Viikonloppu on levätty tai juostu yöriennoissa ja sitten pitäisi taas jaksaa painaa arkiviikko läpi. Pitäisi jaksaa painaa läpi neljä- viisi työ- tai koulupäivää.

Viikonlopusta arkeen hyppääminen maistuu varmaan vähän samalta kuin kuumasta saunasta suoraan kylmään avantoon hyppääminen. Se on inhottavaa.

Mikä arjesta tekee sitten niin perkeleen kamalan? Varmaan kiire, velvollisuudet ja työt tai opiskelut.
Vapaa-aikaa ei juuri ole vaan arkipäivät täyttää työt ja/tai opiskelut. Ja ison osan siitä vapaa-ajastakin saattaa harpata työelämän ulkopuoliset velvollisuudet kuten huushollin asioiden hoitamiset ja lasten kaitsemiset.

Arki on yhtä hikistä puurtamista ja kiireistä juoksemista. Arki on hirveää aikaa, mutta sellaista se elämä vain on. Joskus ne rahat siihen elämiseenkin on puurrettava.

Onneksi arjessa on se hyväkin puoli, että arkiviikon jälkeen edessä on taas viikonloppu.

Kansamme tarvitsee sankareita ja konnia

Tänään Suomen nuorilla leijonilla on mahdollisuus voittaa MM-kultaa. Suomi eteni lauantaina nuorten MM-kisojen finaaliin peittoamalla MM-kisojen välierässä Kanadan.

Tänään nuoret leijonat kohtaavat MM-kisojen finaalissa ikirakkaan Ruotsin ja kaikkihan finaalin säännöt tietävät. Ruotsin kaatamalla näemme torilla ja juhlimme MM-kultaa, häviö tietää taas sitä, että katkeralta maistuvat hopeamitalit ripustetaan pikkuleijonien kauloihin.

Tai tiedä sitten ovatko nuokaan hopeamitalit kovin katkeran makuiset, finaalitappiosta jää tietenkin aina paha maku suuhun. Muutenhan voitosta ei varmaan tapeltaisi edes tosissaan? Toisaalta, MM-kisojen finaaliin yltäminen oli varmasti pikkuleijonilta jo kova temppu. Ja hopeakin on tässä valossa iso saavutus nuorilta kiekkoilijoiltamme.

Nuorten jääkiekkoilun maailmanmestaruus on harvinaista herkkua maallemme. En ala nyt tarkastelemaan fakta- ja nippelitietoja, mutta olisiko niin, että Suomi on vain kahdesti onnistunut voittamaan nuorten jääkiekkoilun MM-kultaa. Toinen kerta tapahtui jo joskus ammoisella 1980-luvulla ja viimeksi juhlimme nuorten MM-kultaa vuonna 1998. Eli noin 14-15 vuotta sitten.

Helkkarin pitkä aika on siis kulunut edellisestä kerrasta, kun nuoret leijonamme ovat MM-kultaa juhlineet. Tänä talvena olisi mahdollisuus kirjoittaa uusi, kultaisen värinen luku kiekkohistoriaamme ja toivottavasti näin tapahtuukin. Olisihan se hemmetin hienoa.

Maamme tarvitsee sankareita. Maamme tarvitsee niin urheilusankareita kuin muiden alojenkin sankareita. Vaikka aina sitä ei välttämättä uskoisi, niin kyllä sankariteoilla on vaikutusta meihin suomalaisiin.

Sankariteoilla on vaikutusta niihin, meihinkin suomalaisiin jotka saavat sivusta seurata vain sankaritekojen tekemistä ja syntymistä.

Menestystarinojen seuraaminen tuo meidän elämäämme lisäväriä, kiinnostavaa lisäväriä. Sankariteot myös koskettavat meitä ja koskettelevat tunteitamme. Tuottavat meille tärkeitä ilon ja riemun tunteita. Ja aina on hieno juttu, mikäli kovin pessimistinen kansamme saa jostain asiasta ilonkin tunteita. Vaikka sitten lätkän MM-kullasta. Pääsemme välillä juhlimaan.

Sankariteot myös yhdistävät kansaamme. Niin kuin miestenkin jääkiekon MM-kullat ja juhlinnat keväiltä 1995 ja 2012 osoittavat.

Sankariteot ovat maaallemme henkisesti tärkeitä. Ne nostattavat myös kansamme itsetuntoa ja luottamusta, osoittavat meille, että menestyminenkin on meille suomalaisille mahdollista.

On monia asioita, jotka puoltavat sitä totuutta, että sankariteot ovat maallemme tärkeitä. Tapahtuivat sankariteot sitten urheilukentillä tai vaikka musiikkikonserteissa, maamme kaipaa sankareita.

Ja toivottavasti maamme saa tänään lisää näitä koko kansan sankareita. Toivottavasti tänään kirjoitetaan jääkiekkohistoriaamme uusi suomalainen sankaritarina.

Nostakaamme siis peukut pystyyn pikkuleijoniemme puolesta ja kannustetaan, tai pikemminkin kaiketi huudetaan Suomi voittoon Ruotsista nuorten MM-finaalissa.

Toisaalta, loppuun on kyllä todettava sekin, että Suomi kaipaa sankareiden lisäksi vähän niitä toisenlaisiakin tarinoita. Suomi tarvitsee myös konnia. Rikollisia ja konnia. Vaikuttaa nimittäin olevan meille suomalaisille tärkeää päästä myös osoittelemaan joitain ihmisiä, konnia sormilla ja syyttelemään ja solvaamaan tällaisia konnia. Kaiketi tällaiset konnat ja niiden sormella syyttelyt kohottavat itsetuntoamme.

Paheksuminen ja solvaaminen vaikuttavat juhlinnan lisäksi olevan meille myös tärkeitä juttuja. Kai tällaisien asioiden ja konnien avulla pääsemme kohottamaan omaa itsetuntoamme ja osoittamaan olevamme itse tällaisia konnia parempia.

Kirjoittamisen lahja

Minä perkele mietin. Minä perkele mietin ja ihmettelen kuka hemmetti se on minulle tällaisen kirjoittajan lahjan mennyt antamaan.

Toisaalta, eikö meillä ole lahjoja kaikilla? Jotkut onnekkaat löytävät omat lahjansa, jotkut epäonnekkaat taas eivät. Kaikki me olemme päteviä jossain asiassa.

Kaikki me olemme jollain tavalla lahjakkaita. Joku on lahjakas kielissä, joku näyttelemisessä ja joku kolmas taas musiikissa. Joku on puolestaan lahjakas piirtämisessä ja joku toinen ihmistuntemuksessa.

Lahjakkuudessa ei kaiketi sinänsä ole mitään erikoista. Jokaisessa meissä varmasti piilee jokin lahja ja jokin kutsumus johonkin tiettyyn asiaan.

Tarvitaan vain ripaus onnea ja sattumaa, että löytää oman sisäisen lahjakkuutensa. Minä perkele olen ollut onnellinen ja olen löytänyt oman lahjani. Kirjoittajan lahjani. Olen löytänyt sisäisen Kari Väänäseni.

Löysin kirjoittajan lahjani sattumien kautta. Piruuttain eksyin Jatkoajan toimituksen mukaan kesällä 2010 ja vähän ajan päästä hokasin, että tästä kirjoittamisesta voisi tulla minun juttuni.

Pelkkä lahjakkuus ei tosin yksin riitä vaan tarvitaan pitkäjänteistä työtä ja treeniä, että saa hiottua lahjakkuuttaan paremmaksi.

Minä olen myös taitoani kehittänyt. Jo luultavammin useamman vuoden ajan. Olen kirjoittanut paljon.

Toisaalta se on hieno juttu, että olen oman lahjani löytänyt, toisaalta taas ei.

On hienoa päästä tekemään työtä, johon on kutsumusta. Työtä, jota kohtaan tuntee intohimoa tekee paljon mielekkäämmin kuin työtä, joka maistuu enemmän puulta.

Tämän vuoksi koitankin alkuvuoden aikana vaihtaa keittiöalan hommat kirjoitusalan hommiin. Ehkä alan kirjoittamaan omaa kirjaani.

Jokseenkin sitä tuntee olonsa samalla vähän kuin petturiksi.

Sitä jokseenkin kokee tunnon tuskia siitä, kun kuvittelee kuinka monet muut joutuvat ahertamaan palkkansa työssä, josta eivät edes tykkää.

Minä kun olen ollut onnekas. Olen löytänyt oman kutsumukseni.

Kuinka onnekas tulenkaan jonain päivänä olemaan verrattuna muihin, jotka eivät ole omaa intohimon lähdettä löytäneet. Saatan vielä jonain päivänä tykätäkin työstäni.

Saan olla kiitollinen siitä, että olen tällaisen kirjoittajan lahjan löytänyt.

Toisaalta, on hyvä muistaa ettei kirjoitusalaakaan kannata pelkästään ylistää ja liian suurilla pensseleillä ruusuiseksi maalata. Omat vaikeutensa ja negatiiviset puolensa silläkin alalla varmasti on - ja töitä täytyy palkkansa eteen tehdä.

Hyvät uudet vuodet

Hyvää uutta vuotta. Vai onko tässä hemmetin vuoden vaihtumisessa mitään erikoista? Kelatkaa nyt oikeasti. Vuoden numero vaihtuu vain uuteen numeroon. So what? Seuraavassakin vuodessa on edessä sama määrä päiviä kuin oli edellisessäkin, 365.

Mitä tätä vuoden vaihtumista siis sen ihmeemmin juhlistamaan. Minä ainakin ponkaisin samalla lailla sängystäni ylös kuin olin viime vuonnakin pongaissut. Ja kaiken kukkuraksi tuttuun tapaani väärällä jalalla.

Vuosi vaihtuu, aika menee eteenpäin ja hauta-arkkuun päätyminen on taas askeleen lähempänä. Oikeastaan vuoden vaihtuminen on huono juttu. Tosi huono juttu. Vuoden vaihtuminen pitäisi lailla kieltää, aika pitäisi pysäyttää. Tai meidän pitäisi ainakin oppia elämään hetkessä eikä haikailla jatkuvasti paremman huomisen perään.

Tai herättäähän tämä vuoden vaihtuminen taas sellaisen toivon kipinän. Jospa tämä uusi vuosi ei olisi aivan niin kurja kuin mitä aiemmat vuodet ovat olleet. Kenties tänä vuonna onni voisi jo jonain päivänä potkaistakin?

Ja onhan tässä vuodessa taas edessä ne 365 päivää, jolloin voi saada jotain aikaakin.

Hemmetti soikoon. Kai tässä pitää siis jokaiselle uudet vuodet toivotella. Mennään taas tänäkin vuonna ilon kautta.

Mutta ei turhaan luvata tänä vuonna mitään erikoista, ei tarvitse stressata sitten sillä pitääkö lupauksensa vai ei. On sekin huoli ja murhe vähemmän. Parempi koittaa elää vain suht säädyllisesti päivästä toiseen.

Ja kannattaa elää myös mahdollisimman paljon omien ehtojen mukaan. Päättää itse omasta elämästään ja kantaa sitten myös tietenkin vastuuta elämästään. Kaikillehan oman pään mukaan eläminen ei tietenkään ole yhtä helppoa kuin minulle, mutta kuitenkin.

Yksi parhaimmista opeista, jonka viime vuonna sain oli nimittäin se, että kannattaa päättää itse omasta elämästään ja omista valinnoistaan. Eikä kannata liikaa kuunnella muita.