Hämeenlinnalaisia kesätunnelmia

Mierolan silta cafe on hieno paikka varsinkin näillä kesäilmoilla, kahvilassa on ihan hyvät tuote- ja juomavalikoimatkin mutta kahvilan arvoa nostaa ennen kaikkea paikan loistava sijainti (kahvilassa on kyllä laadukas asiakaspalvelukin). Mierolan silta cafe saattaa sijaita ainakin näistä lähiseudun ravintoloista ja kuppiloista kaikkein kauniimmalla paikalla.

Mierolan silta cafe kun sijaitsee suoraan melko kauniin järvimaiseman edessä. Kahvilassa kannattaa ehdottomasti poiketa, mikäli on kiinnostunut luonnosta. Siellä pääsee nauttimaan kupin kahvia samalla kun pääsee ihailemaan hienosta järvimaisemasta. Ja mikä parasta, järveä ei näy vain pienen pläntin verran vaan se avautuu nokan eteen suurena komeutena. Mierolan kahvila on hyvä paikka kesäpäivän viettoon.

Me pääsimme nauttimaan kesäisistä päivistä ja suorastaan hellekeleistä jo reilun viikon ajan, kesä tuli hiukan etuajassa. Ja ainakin allekirjoittanut on tässä viettänyt suurimman osan ajastaan aina eiliseen saakka ulkotiloissa. ”Sairauslomaa”, kun olen tässä vietellyt niin ei sitä ole oikein sisällä malttanut pysyä, vaikka tekemistä olisi kyllä sisätiloissakin piisannut vaikka kuinka paljon. Mieli on halunnut ulos.

Hämeenlinna on mielestäni mukava, hyvä, kaunis kesäkaupunki. Täällä saa mielestäni ihan hyvin sujumaan kesäisen päivänsä. Hämeenlinnassa ja sen lähiseudulla on aika paljon kivoja ja aurinkoisia puistoja, metsiä ja järviseutuja joissa voi aikaansa viettää ja samalla pääsee nauttimaan kesäkeleistä.
Luonto on sellainen paikka jossa mieli lepää ja jossa voi nauttia olostaan ja täällä Hämeenlinnassa näitä paikkoja onneksi on. Verkatehtaan tienoilla on upeaa järviseutua, Mierola on toinen hyvä paikka, sitten on Aulanko ja Linnan puisto. Näin esimerkkejä mainitakseni. Ja Hämeenlinnan torillakin vaikuttaa olevan aika hyvin pöhinää näin kesällä.

Sunnuntaini esimerkiksi aloitin siten, että ostin lähiSiwasta Vienetta- jäätelökakun ja nappasin kotoani pikkulusikan mukaani. Pyöräilin linnan puistoon istuskelemaan sellaiselle laiturille ja söin siinä sitten sen koko jäätelökakun aamiaisekseni ja ihailin samalla edessäni ollutta järvimaisemaa. Se oli ihan leppoisa startti sille päivälle.

Perjantaina taas ostin six packin olutta reppuuni ja pyöräilin tuonne Verkatehtaan lähistölle ihailemaan järvimaisemia ja ryypiskelemään samalla ”pussi”kaljaa. Se oli puolestaan ihan nasta tapa kuluttaa perjantai-iltaansa. Jotenkin tuo aurinko+järvi yhdistelmä on vielä sellainen että siitä kun nauttii ja sitä yhdistelmää kun ihastelee niin hyvin uppoaa kyytipojaksi olutkin.

Viime viikolla on tullut istuttua myös Linnan puiston venelaiturillakin, myös myöhään illalla. Se on sellainen kiva paikka jos esimerkiksi haluaa nauttia niistä kesäisistä öistäkin. Siellä kun palaa vielä kaupungin valojakin ja Cumuluksen valoja niin se seutu on varsinkin ilta- ja yöaikaan aika upean näköistä.

Hämeenlinnassa ja sen lähiseuduilla saa kyllä mielestäni sujumaan ihan hyvissä tunnelmissa kesäpäivänsä. Täällä on myös muutamia ravintoloita, jotka sijaitsevat ihan hienoilla paikoilla, tietenkin kesäisin ja aurinkoisilla ilmoilla melkein joka ravintolan terde on hienolla paikalla, mutta sellain vähän vielä kauniimmilla paikoilla on muun muassa just tuo Mierolan silta cafe, sitten nuo laivaravintolat Hämeenlinnan melkein keskustassa (näistä ravintoloista ja niiden terasseilta avautuu myös kauniit järvimaisemat) ja Hotelli Cumuluksen terassi sekä Rantakasino.

Rantakasino nyt ei välttämättä muuten ole mikään kovin erikoinen paikka, mutta kesällä ravintolan terassin sijanti on ihan hyvä. Ja tietenkin myös tuon lähipubini pikku-Eeron terassi on muuten aika hyvä kesäterassi, varmaan Hämeenlinnan ravintoloiden parhaimpia terasseja, vaikka Eero sijaitseekin ns. kuivalla maalla.

Siinä kesäisiä tunnelmia. Nyt nuo kesäpäivät alkavat kaiketi olemaan taas vähäksi ajaksi ainakin ohi, harmin paikka. No, ehkä sitä viihtyy ainakin paremmin taas sisätiloissakin. Täälläkin kun tekemistä on paljon.

Oma elämäni on ollut tässä pysähdyksisssä sairauksien takia melkein jo kaksi kuukautta ja sen huomaa varmaan kaikesta mistä sen ikinä vaan voi huomata. Jotain tarttee tehdä.

Toivottavasti pääsemme silti vielä nauttimaan myös kauniista kesäkeleistä ja luonnostakin. Morientez!

Ilari Johansson on paras

Tänään on suuri päivä, jälleen kerran. Ainakin näin suomalaisittain, Leijonat tappelevat finaalissa maailmanmestaruudesta. Vastassa on punakone eli Venäjä. Suomi on ainakin oppinut voittavaksi joukkueeksi, ainakin pelien kulkujen perusteella. Rämmitään jopa alkulohkossa ja sitten aletaan skarppaamaan jatkopeleissä, just niissä peleissä kun pitää skarpatakin.

Tärkeintä on kuitenkin kullan voittaminen, tyylipisteitä ei jaeta. Ja jos Suomi sen kullan vie niin Leijonat klaaraa sen aika lailla tuolla teesillä. Tärkeintä on kullan voittaminen, tyylipisteitä ei jaeta. Ja minulla itselläni on hiukan nyt sellaista kutinaa että tänään pankki räjähtää niin sanotusti. Suomi voittaa kuin voittaakin historiansa kolmannen maailmanmestaruuden.

Ei aina voi joutua odottamaan sitä hemmetin 16 vuotta, että päästään taas torille juhlimaan mestaruutta. Nyt joudutaan odottamaan vain kolmisen vuotta, sillä tänään tulee historian kolmas mestaruus. Näin ennustan kun kristallipallooni kurkistan.

Suomella ei ehkä ole enää sellaista samanlaista painettakaan voittaa kultaa kuin ennen kevättä 2011. Ei ole enää sellaista odotusta, että koska se ihme taas tapahtuu. Nyt ollaan jo hiukan opittu voittamaan ja sekin voi olla hyvä juttu finaalissa.

Mutta, ei pelkkää lätkää... Vaan mennään hetkeksi komiikan ja stand upin pariin. Mielestäni on ihan kiva välillä olla muistakin aloista ja asioista kiinnostunut ja teatterimaailma sekä komiikkamaailma on aloja jotka itseäni ainakin kiinnostavat. Etenkin tällaisena aikana, kun Hämeenlinnassa on just päättynyt muutaman päivän pituiset tomaatteja,tomaatteja-festarit.

Mäkin olin yhden, itse asiassa festarit päättäneen gaalan katselemassa Verkatehtaalla. Toiseenkin gaalaan olis lippu ollut, mutta sinne en kyennyt menemään. Olin pubissa katselemassa Suomen välieräpeliä, ei malttanut lähteä tuonne toiseen gaalaan.

Noissa festareissa yleisö sai äänestää myös Vuoden vihannesta eli festareiden parasta koomikkoa, potin korjasi Ismo Leikola. Mutta mun on sanottava että mielestäni Suomen paras Stand up-koomikko on sitten kuitenkin Ilari Johansson.

Ilari Johanssonia ei välttämättä edes niin paljoa näistä koomikoista julkisuudessa noteerata, suurimman huomion korvaavat Sami Hedberg, Ismo Leikola ja Niko Kivelä.

Mutta silti, mielestäni paras stand up-koomikko ainakin tässä maassa on tällä hetkellä Ilari Johansson. Ja kun on miestä seurannutkin monessa paikassa niin antaa kyllä itsestään aika mukavan kuvankin.

Miksi Johansson on sitten paras? Ilari Johansson on hauska, osaa esiintyä ja ottaa yleisönsä, ja Ilari Johanssonissa on hyvää moneen muuhun koomikkoon verrattuna se asia, että hän on monipuolinen. Sen lisäksi että hän on hyvä komiikan tekijä niin Johanssonihan on myös aikas hyvä näyttelijä, tämä tuli todistetuksi siinä yhdessä poliisisarjassa joka pyöri MTV3:lla tuossa joskus vuosi-pari sitten.

Ja eikä siinä vielä kaikki, Johanssonihan on myös hyvä juontaja, tämä taas tuli todistettua Totuuden hetki-ohjelmassa. Jonka kuuluisin esiintyjä tais muuten olla HPK:n ex-peluri Tuomas Santavuori.

Juu, Ilari Johansson on mielestäni Suomen paras stand up-koomikko tällä hetkellä, jos olisin äänestänyt niin olisin varmaan äänestänyt häntä vuoden vihannekseksi.

Ja Ilari Johansson taitaa itse asiassa olla myös niitä stand up-komiikan uran uurtajia. Joka toi stand upia silloin joskus aikanaan Suomeen.

Siinä hiukan tekstiä muun alan osaajista, mielestäni on hyvä juttu vain että tässä maassa näitä eri alojen taitureita riittää.

Kesätunnelmaa

Kulunut viikko on aika lailla kulunut ulkona, varmaan sisälläkin olis tekemistä ollut vaikka huru mycket, mutta sitä ei ole vain malttanut olla sisätiloissa kovin paljoa. Mieli on halunnut koko ajan ulos ja varmaan hengaileen sinne luontoonkin mistä pari päivää sitten kirjoitin.

Tämä viikko on ollut melkoista ulkona hengailua, mutta mikäs on ollut ollessa. Ilmat ovat suosineet ja mullakin on sopivaan rakoon osunut "sairauslomaa". Onhan sitä voinut huilailla täällä ulkoilmassakin ja näissä keleissä ei enää vilustumaankaan pääse.

Näin on käynyt nyt, ulkoilma on vienyt voiton. Mikä on kyllä ihan fiksua.

Ja kyllä se Irwin oikein lauleli, että maailma on kaunis paikka. Tämä Hämeenlinnakin on jo ainakin näin kesällä kaunis paikka. Nyt teen itselleni oikeasti melko poikkeuksellisesti, juon täällä melkein Hämptonin keskustassa kauniissa järvimaisemissa pussiolutta.

Näissä maisemissa mieli lepää ja tuumasin, että olut hyvin vielä säestää tätä hetkeä.

Luonnossa viihtyy

Kesä on tullut, ainakin hienoja ilmoja on pidellyt tällä viikolla. Hämeenlinna on kaunis kaupunki ainakin kesällä plus myös esimerkiksi Hämeenlinnan lähitienoossa Mierolassa on kaunista näin kesä-aikaan. 

Yksi varsin mukava tapa viettää aikaa näin kesällä on ihan vain hengailu ulkokeleissä ja vaikka hienojen järvimaisemien äärellä. Näitä järvimaisemia täällä Hämeenlinnassakin ja sen lähiseudulla onneksi riittää. Niitä kannattaa käyttää hyödyksi. 

Järvet ja järvimaisemat sekä yleensä muutenkin luonto on sellainen paikka jossa ainakin allekirjoittanut kovasti viihtyy ja meitsin mieli lepää ja myös rauhoittuu niissä paikoissa. On sanottu, että kahta asiaa ihminen ei kyllästy ikinä tuijottamaan, nämä asiat ovat nuotio ja järven aallot. 

Luonnossa hengailu on varmasti myös hyvää terapiaa, ja minäkin mielelläni hengailen ulkona etenkin tämän jälkeen kun olen ensin parisen kuukautta maleksinut sisänurkissa ja yksinäni asunnossani sairaana. 

Yllättävän yksinäni tosin sain äsken olla pitkän aikaa Linnan puiston laiturilla istuskelemassa, vaikka oli ihan hieno ilta menossa.

Ehkä ihmiset eivät ole ehkä edes tajunneet että aina ei tarvitse mennä edes merta edemmäs kalaan, kun voi nähdä jotain ihan kaunista. Hämeenlinnassakin on hienoa seutua niin kuin nämä seuraavat kuvatkin hiukan osoittavat. 

Ja tämä luonnossa hengailu on muuten siinäkin mielessä kiva harrastus, että se antaa yllättävän paljon mutta ottaa yllättävän vähän.  

Tuli aika pistää kynät penaaliin

Olen lopettanut toimittajan harrastukseni tai johan se tapahtui jo aikapäiviä sitten. Joskus maalis-huhtikuussa, kirjoittelin sen kiitoskirjeeni sun muut rimpsut ja rompsut. En ole vain sisäistänyt vielä itsekään asiaa, kun menin sen jälkeen sairastumaan keuhkokuumeeseen ja siitä onkin sitten kestänyt puolisen toista kuukautta parantua normivoimiinsa.

Toimittajan harrastukseni oli hieno, mutta sitä kesti sen oman aikansa. Noin neljä lätkäkautta, nyt on kuitenkin tullut aika jossain vaiheessa lähteä uusien haasteiden perään. Oli varmasti mukana sitä Jatkoaika-henkisyyttäkin, mutta ei sitä sitten maailman tappiin asti riittänyt. Ja pumpulissa ei kannata elää, varmasti mukaan astui se fakta että en saanut harrastuksestani rahaa.

Toki, niinhän siinä on matkan varrella moni muukin harrastuksensa lopettanut. Nyt tuli minun vuoroni pakata kynät penaaliin.

Toisaalta, aloin varmaan leipääntymäänkin harrastukseeni. Siellä ei oikein ollut kovin montaa saman henkistä tyyppiä meitsin kanssa ja nyt lähden jossain vaiheessa katsomaan josko jostain löytyis taas sellainen paikka ja ilmapiiri jossa meikäläinenkin paremmin viihtyy.

Ehkä yksi syy leipääntyä harrastukseen oli myös sellainen liika suorittamisen ihannointi, en tiedä välillä siitä paikasta tuli vuosien varrella sellainen fiilis että se on hiukan "narsisistinen" paikka. Tietenkin siinä mestassa oli hemmetisti hyvääkin, mutta tuntui kun annoit sille paikalle pikkusormen niin se välillä uhkasi viedä koko käden.

En tiedä, mitä he oikeastaan enää nuuskivat meikäläisen asioita, johan mä olen painunut varmaan mäelle jo aikapäiviä sitten. Olihan siihen varmaan syynsä, yksi isoimmista varmaan se että lähdin uusien haasteiden perään. Kyllä varmaan joidenkin harrastuskavereiden kanssa tulee jatkossakin pidettyä silti yhteyttä, toivottavasti.

En tiedä, mä vain onnistuin kirjoittamaan itseni sieltä ulos ja mielestäni tein ihan fiksusti. Nyt minulla varmaan tulee olemaan edessä monia mahdollisuuksia. Siinähän sitä vuoden verran teksti- ja blogikaruselliani pyörittelin ja kehittelin itseäni ohessa. Ja koska kukaan ei millään tavalla hommiini puuttunut, niin lopputulos oli tämä.

Toisaalta, en tiedä olisiko minun sitten kannattanut puhua muille ihmisille tavoitteistani. Eilen valaisin lisää niitä tavotteita. Se projekti mihin ryhdyin kuullosti hauskalta, jännittävältä ja aika paljon mahdollistavalta, että sitä projektia halusin siinä sitten ryhtyä pyörittelemään.

Ja ainakin kun itse itseäni nyt arvioin, niin luultavammin olen onnistunut itseäni jonnin verran kehittämään. Sen mukaisesti kuinka arvelinkin kehittyväni.

Toki, uskon että nyt minulla voi olla edessäni sen verran isot mahdollisuudet, että ne voivat tuoda mukanaan myös jo riskejä. Siksi olisi voinut olla ihan hyvä puhua muille ihmisille ajoissa suunnitelmistani. No, optimisti ei tietenkään nähnyt silloin joskus kuin mahdollisuudet.

Niin kuin jo kerrottua, nyt tässä on tullut oltua puolisentoista kuukautta aika pahasti sairaana. Nyt tilanteeni rupeaa näyttämään hyvältä, valoisalta. Kuntoni rupeaa hiljalleen olemaan sitä samaa luokkaa kuin mitä se oli silloin joskus.

Minulla on suussa sinänsä ihan hyvä maku. En tiedä teinkö koskaan mitään sinällään väärin, en tehnyt mitään sääntöjen ja lakien vastaista ja Suomi on kuitenkin suhteellisen vapaa maa. Moni muu twiittaili, minä poika bloggailin ja kehittelin itseäni.

Se oli varmasti vain sellainen hullun ihmisen päähän pisto. Se tapahtui joskus matkan varrella, viime vuoden keväällä aloin kirjoittamistaitoani oikein urakalla kehittämään ja sitten joskus matkan varrella ajatus ja tavoite kirkastui. Jos opin kirjoittamaan yhtä hyvin kuin mitä moni oikein kovista tekijöistä, niin tuleekohan musta yhtä fiksukin? Oikeastaan kyse oli siitäkin, että onnistunko sellain salakavalasti viemään kirjoitustasoni tälle tasolle kuin missä se nyt on. Näemmä onnistuin.

Ikuisena optimistina en ajatellut muuta kuin hemmetin hienoa mahdollisuutta, olihan tuota lähdettävä piruuttain kokeilemaan kun tuntui niin hienolta tavoitteelta. Nyt jälkikäteen olen huomannut, että tuohon olisi tainnut liittyä tukku uhkakuviakin. Noita uhkakuvia olisi kannattanut jo matkan varrella kanssa miettiä, mutta minä pirulainen olen niitä vasta nyt käynyt miettimään.

Olihan tuota ideaa ja aatosta lähdettävä kokeilemaan, sen verran erikoiselta ajatukselta ja ööh... hienolta ajatukselta se kuullosti. Nämä kovat tekijät kun tottelivat muun muassa nimiä Jukka Jalonen, Ria Kataja, Ilkka Heiskanen, Janne Virtanen, Pekka Haavisto, Jari Koskinen ja Tarja Filatov, Timo Lehkonen, Niko Kivelä ja Jukka Puotila sekä Ilari Johansson...

Heidän tekstejään olen tässä matkan varrella lukenut ja koittanut kehittää itseäni salaa eteenpäin kirjoittajana. Ja olen näemmä siinä itseni kehittämisessä myös onnistunut ja täytyy myös sanoa, että myös ajatustasolla se tuntuu vieneen minua eteenpäin. Osin jopa jo pelkään, että siinä on käynyt niin kuin arvelin, kun opin kirjoittamaan niin hyvin kuin monet huipputekijät niin yks kaks ja vaivihkaa minusta voi tulla melkein saman tason tekijä.

En tiedä miksi minä tein näin! Olen hullu, mielisairas ja varmasti jonain päivänä jonkun isotissisen blondin salarakaskin.

Ja nyt valitettavasti olen tainnut karata omalle levelilleni. Nyt pitäisi vain saada itsensä ensin kuntoon ja sitten alkaa miettimään mitä sitä tulevaisuudellaan tulee tekemään.

Valitettavasti optimisti näkee vain mahdollisuudet. Toisaalta, tuskin yhtä helposti olisin voinut opiskella ja kehittää itseäni tälle tasolle kuin kirjoittamalla. Korkeakouluopiskelut olisivat olleet vaikeammat, jo sisään pääsy noihin kouluihin olisi vaatinut melko urakan.

Yksinäinen taistelu

Sinkkumiehen laiffi on tietenkin muutenkin jo kovaa, kun saat itte hoitaa kaikki omat asiat. Mutta vielä paria askelta kovemmaksi se sitten muuttuu kun mukaan astuu melko pitkäksikin ajaksi tappelu sairauksien kanssa.

On aika kova urakka käydä lähes yksinään läpi jo tällaisia tauteja kun mitä mä olen tässä käynyt läpi. Sen lisäksi, että saat jollain tasolla hoitaa ohessa kuitenkin sairaanakin ne perushuusholliasiat (tämäkään ei aina niin helppoa ole ollut, mutta onneksi Siwa on asunnoltani melkein parin metrin päässä) (ja on tässä yhdessä vaiheessa tullut tilattua ruokaa suoraan ateriapalvelusta) niin joudut siinä samassa hoitamaan ja sairastamaan itteäs kuntoon. Ei se niin kovin helppo urakka ole, mutta tähän mennessä on onneksi kaikki sujunut ihan hyvin.

Kyllä tietenkin apua saat aika vaivattomastikin vikoihisi, mutta sen avunkin saat itte ittelles hoitaa ja järjestää. Kukaan harvemmin tuo sitä kotiovelles. Ja sen lisäksi, että saat sen hoidon ittelles hoitaa niin saat tehdä myös ensin myös diagnoosin siitä tarvitko sä ylipäätään sitä hemmetin hoitoa tällä erää vai ylikivitteletko oman tilantees. Joskus ton diagnoosin tekeminenkin on ollut melko vaikeaa tällaiselle ummikolle ja sitä on tullut pari kertaa hakeuduttua esimerkiksi liiankin herkästi sairaalan päivystykseen.

No onneksi olen älynnyt erheideni myötä, että tohon ongelmaan saat hitusen apua jo siitä kun soitat ensin sinne hemmetin sairaalan päivystykseen. Ne sitten auttaa sua tekemään sen diagnooain siitä mahdollisesta avun tarpeesta.

Pitää tarkkailla omaa tilannetta ja on pitänyt tarkkailla. Tääkään ei aina ihan yksinkertaista ole ollut ihmiselle, joka ei täysin perillä ole kyllä lääkäriasioista, mutta olen koittanut pärjätä. Ja mielestäni tähän mennessä on mennyt ihan ok.

Tässä on viime aikoina ehkä liikaakin ollut huomio näissä sairauksissa, mutta kai tämä elämä tästä alkaa taas palaileen hiljalleen normiraiteilleen. Toisaalta oman tilanteensa suhteen on hyvä ollakin hieman valpas.

Tietenkin tuossa on ihmisiä tukena ollut, mikä on hieno asia. Mutta nekään ei ole koko ajan kuitenkaan mun vierelläni.

42 päivän sairauskierre

42 päivää sairaana. Yhtä kyytiä. Se rupeaa olemaan jo aika pitkä sairastelurupeama ainakin kun on aiemmin elämässään tottunut olemaan sairaana lähinnä vain paria- muutamaa päivää peräkkäin. En halua uhota, ehkä hitusen valittaa mutta ennen kaikkea jostain syystä vain kirjoittaa. Kirjoittaminen on kuitenkin samalla myös hyvää terapiaa, auttaa käymään läpi asioita.

Nämä minunkin tämän kertaiset sairaudet ovat kuitenkin olleet jo sitä koko luokkaa, että niistä on ihan turha mitään ylimääräistä uhota, valittaa tai kerätä sääliä saati huomiota. Sairaudet ovat itsestään jo tarpeeksi vakavia, ja paras vaihtoehto olisi se, että niitä ei olisi olemassa ollenkaan. Niistä ei tarvitsisi sen enempää kirjoittaa kuin puhuakaan.

Toisaalta, vaikka ne ovat olemassa ja niistä on yrittänyt toipua niin en tiedä kannattaako niistä silti välttämättä kovin paljoa puhua tai kirjoittaa. Muut ihmiset saattavat väsyä jo puheisiini ja voisi tehdä minulle itsellenikin hyvää mennä asioissa eteenpäin. Sairaudet ovat olemassa, mutta ne voisivat olla olemassa ”taustalla”, päähuomio voisi olla muissa jutuissa. Ja jos jotain vakavampaa muutosta tapahtuu, niin sitten koittaa saada apua. Se voisi olla hyvä vaihtoehto pääkopallekin.

(Tässä on matkan varrella tullut hiukan jo kirjoitettuakin blogiini sairauksistani. En tiedä onko se aina ollut niin järkevää, mutta se on tehty nyt mikä on tehty ja tärkeintä on kaiketi kuitenkin parantuminen. Olen tainnut itse välillä olla keuhkokuumeenkin takia melko yössä. En ole vain ottanut sitä aina huomioon että oman itseni olen voinut heittää hyllylle sairastamaan mutta muu maailma on silti mennyt eteenpäin. No, jos tämä teksti jäisi nyt viimeiseksi bloggaukseksi näistä asioista.)

Takana on 42 sairaspäivää ja kuntoutumispäivää, mutta siitä huolimatta en ole vieläkään täysin terve. Tilanteeni näyttää kyllä tällä hetkellä jo hyvältä.

Keuhkokuume on peitottu, pumppuviat ovat toistaiseksi peitottu mutta nyt onkin sitten ollut sopiva hetki siirtyä sairastamaan pahimmillaan melko ärhäkästäkin nielutulehdusta. No, tuon nyt pitäisi onneksi mennä parin päivän levolla ohi. Ja en tiedä, nielutulehdus voi olla jotain keuhkokuumeenkin jälkioreita.

Mennyttä huhtikuuta ja toukokuun ensimmäisiä viikkoja voi kuvailla monellakin eri adjektiivilla. Nuo ajat ovat olleet minulle erilaisia, vaikeita, tympeitä, yksinäisiä ja ovathan ne olleet myös ihan suolesta.

Minulla todettiin olevan keuhkokuume huhtikuun seitsemäs päivä ja siitä hetkestä alkoi melko pitkä sairastus- ja kuntoutumisjakso. Keuhkokuume oli kova tauti, joka vei voimat pahimmillaan pois päästä varpaisiin. Siitä se on sitten vähitellen ikään kuin alkanut rakentamaan elimistöä uudelleen. Ainakin se on minulle siltä tuntunut, kun olen tilaani seurannut. Sitä on koko ajan voimistunut ja kasvanut lähemmäksi sitä jätkää mitä olin silloin joskus.

Vointini on heikommillaan ollut tosi huono, sitä on tullut välillä hoiperteltua niin Siwassa kuin sairaalan päivystyksessäkin. ”Mun jalat ei kestä”, ”mä kaadun”, mä pyörryn”... No, hyvin on kuitenkin selvitty.

Sitä on tullut myös koettua asioita, juttuja ja oireita joita ei ole aiemmassa elämässään kokenut. Ensimmäinen hiukan vakavampi sairaus elämässä on varmasti aina ööh, vakava sairaus mutta samalla myös hiukan erilainen ja jännittäväkin kokemus. Untuvikko-sairastelijana sitä varmaan suhtautuu sairauteensa yhä vain vakavammin, mutta ehkä sen minkä nuorena oppii niin sen vanhana tulee taitamaan.

On varmaan aina hiukan uusi, jännittävä, pelottava ja vaikeakin tilanne käydä läpi sellaisia oireita ja juttuja ensimmäistä kertaa elämässään, joita minäkin olen joutunut tässä läpi käymään. Tosi heikkoa oloa, ambulanssin tilaamista, sydänfilmien ottamista lukuisaan kertaan, sydämen kovaa tykitystä, hengenahdistusta sun muuta...

Ja onhan keuhkokuume ja sydänviat tietenkin aina vakavia sairauksia ja siten niihin kannattaa suhtautuakin, mutta ehkä minun kohdallani sairauksien vakavuutta ovat ainakin omassa pääkopassani kasvattaneet juuri tuo ensimmäinen kerta ja omat perhe- ja sukutaustat.

Nuo taustat, kun ei pelkästään kovin ruusuisia ole vaan lähimenneisyydestä löytyy jo liiankin monta menehtymistapausta. Ja sitten myös varmaan se on myös pahentanut asioiden laitoja, että aika lailla yksinäni olen koittanut sairauksieni kanssa pärjätä.

Tietenkin ja onneksi apua ja neuvoa sairasteluun saa monesta paikasta täällä Suomessa ja se on hieno asia. Ainakin täällä Hämeenlinnassa ja Ojoisten seudulla saa apua nopeasti ja melko vaivattomasti. Niin omasta terveyskeskuksesta, sairaalasta kuin tarvittaessa voin hälyttää ambulanssinkin. Ihmishuolto pelaa ja se on hyvä homma.

Mitä tähän nyt voisi vielä kirjoittaa? Toivon, että hillitsen itseni sen verran hyvin, että tämä jää viimeiseksi bloggauksekseni näistä sairasasioistani. Nyt kun tuo järkikin on alkanut taas pelaamaan paremmin, niin ehkä tämä on ihan toteutettavissa.

Tällä hetkellä vointini näyttää jo hyvältä, parin päivän levolla pitäisi saada nielutulehdus taltutettua ja sitten on tämäkin jätkä taas ainakin fyysisesti terve.

Jos tarvitset apua, sitä myös todennäköisesti saat

Tässä on nyt reilu kuukausi tullut sairastettua keuhkokuumetta, itse tauti meni ohi noin kahdessa viikossa, mutta sitten on kestänyt toipuakin taudista ainakin sen seuraavat kaksi viikkoa.

Ehkä keuhkokuumeen aikana on välillä jopa liiankin herkästi tullut haettua apua erinäisiin vaivoihin ja oireisiin, mutta se on ainakin sanottava että kyllä tässä maassa joka tapauksessa melko nopeasti ja vaivattomasti sitä apua ainakin saat. Ainakin täällä kotikaupungissani Hämeenlinnassa. 

Ainakin mulle itselleni on sellainen vaikutelma tässä tullut, kun olen apua joutunut hakemaan. Täällä on sairaalan päivystävät hoitajat ja lääkärit, kunnan omat terveysasemat, ambulanssit ja yksityiset lääkäriasematkin. 

Ehkä jossain sairaalan päivystyksessä on joutunut hetken aikaa odottamaan, pahimmillaan pari tuntia, mutta senkin kylllä odottaa ihan mielelläänkin kun ei ole kuitenkaan kyse ollut tosi akuuttisesta ongelmasta (ja näissä tapauksissa varmaan pääsee suoraan jonojen ohikin) ja kun odottaminenkin, pitkähkökin odottaminen palkitaan kuitenkin lopulta ihan hyvällä hoidolla. 

Eli summasummarum, kyllä ainakin apua vaivoihisi saat melko hyvin, ainakin täällä omalla asuinseudullani. Ja ainakin minä olen saanut, ja se kyllä minua miellyttää ja voin olla siitä tietenkin kiitollinenkin. Avun luotettavuudesta en tietenkään aina mitään varmaa voi sanoa, se on toinen asia erikseen. Mutta kai se apu siinäkin mielessä hyvää on ollut.

Yliherkkäkö?

Mä saan itseni näyttämään kohta jo joltain idiootilta. Olen tämän viikon aikana käynyt jo kahdesti lääkärissä, ensin yksityisellä puolella Mehiläisessä, sitten Ojoisten terveyskeskuksessa. Ja nyt hemmetti, katsoin parhaimmaksi vielä tänäänkin käydä Ojoisten terveysasemalla näyttäytymässä.

Eilen mulla oli poikkeuksellisen paljon jotain hemmetin limaisuutta ja silloin ei lääkäri sanonut sen ihmeempää. Oikeastaan kaikki oli kunnossa, mutta piti tarkkailla tilannetta. Voihan se vähän noloa olla mennä taas terveysasemalle, mutta nyt tänään kaulan seudulla alkoi tuntua ihmeen puristavaa tunnetta. Pahimmillaan tuntui hiukan jopa kuristavalta.

Vähän hassua rampata näinkin usein lääkärissä ja sairaanhoitajalla, mutta kyllähän toi tunne mikä alkoi äsken tuntumaan sen verran oudolta tuntui, että näin parhaimmaksi vielä käydä tsekkaamassa tilanteen terveyskeskuksessa.

Juu, voihan se olla nesteet ovat vain lähteneet liikkeelle ja se aiheuttaa tuota puristavaa tunnetta kaulan seudullekin, mutta en ite osaa sanoa mitään kuitenkaan varmaksi ja onhan toi tuollainen kuitenkin "aika" epänormaalia.

Parempi se on kai vieläkin vaan terveyskeskukseen mennä, vaikka siellä tulikin jo eilen oltua... Ja kun toi puristava ja painava tunne on nyt ööh... kieltämättä aika jännässäkin ja osin ehkä pelottavassakin (kaulan seudulla) paikassa, niin kai se on parempi mennä kaikesta huolimatta tsekkauttaan.

Tässä on tullut käytyä aika herkästi lääkärissä, sairaalan päivystyksessä sun muualla edellisen reilun kuukauden aikana. Se johtuu varmaan aika monestakin syystä, mutta yksi syy on kyllä sekin suoraan sanottuna, että itse vaikka monesta muusta asiasta paljon tiedänkin niin lääkärijutuista olen melko ulkona ja ongelmat sekä vaivat on aika "kivoissa" ja huolestuttavissa paikoissa olleet (keuhkot, sydän, hengityselimistö sun muut).

Kun ei itse ole tiennyt onko jokin vaiva vakava, niin kyllähän se on kiva ollut käydä näyttäytymässä jossain, jossain jossa on joku joka osaa paremmin sanoa näistä asioista. Kun ei oikein viitsi jättää mitään pelkkien arvailujenkaan varaan.

Joo, jos jotain hyvää haetaan niin tuskin mun hätäisyydestäni on liikaa vaivaakaan kenellekään ollut. Ei kai tässä ole tullut kuitenkaan liikaa sairaala- ja lääkärijonojakaan pitkitetyksi.

Ja jotenkin näen terveydestä ennakolta huolehtimisen sitten kuitenkin kuin palohälyttimeksi. Etukäteen voi tuntua turhaltakin, mutta tosipaikan tullen merkitys äkkiä korostuu.

No, nyt ainakin paremmin myös ymmärrän vähän vanhempia ihmisiä, miksi hekin herkästi pyytävät apua vaivoihinsa. Kun jokin vaivaa, mutta ei itse tiedä mikä ja se jokin vaiva on vähän akuutimmassakin paikassa, niin kysäsepä kuule siltä tietoa, joka tietää. Kyllä täällä Suomessa kuitenkin onneksi aika helposti apua saa.

Terve mies?

Onko sydämessäni vikaa? Vai vaivaako minua sittenkin kilpirauhaset? Tai jotain häikkää jossain muualla? Ei, ei sittenkään mitään. Sain eilen vapauttavan tuntuisen puhelun lääkäriltäni, kaikki arvoni ovat kunnossa. Olen terve, terve mies.

On aika huojentavaa saada terveen paperit. Sitä, kun on ensin ehtinyt pelkäämään kaikenlaisten tautien mahdollisuutta, niin helpottaa mieltä saada lääkäriltä lausunto siitä, että on terve.

Ainoastaan valkosoluissa oli vielä jotain häikkää keuhkokuumeen jäljiltä, mutta nuokaan solut eivät olleet onneksi vielä mustaksi muuttuneet.

Keuhkokuume oli yllättävänkin kova ja ärhäkkä tauti, se käytännössä pysäytti kaiken muun elämäni reilun kuukauden ajaksi, mutta nyt tuo keuhkokuume alkaa olemaan selätetty. Voin alkaa palailemaan taas hiljalleen takaisin normielämään, tietenkin saan vielä liian kovaa rasitusta vältellä.

Pumppuviatkaan eivät ole minua enää vaivanneet, estolääkitys on ehkä ruvennut tepsimään tuohon ongelmaan ja hyvä niin. Jos pumppuongelmat uusiutuvat, niin joudun polille tarkempiin tutkimuksiin.

Reilu kuukausi tässä on tullut osin pakon sanelemanakin vedettyä hiljaiseloa, huhtikuuta minulla ei käytännössä ollut. Se tuli vedettyä meko pimennossa. Suurimmat kohokohtani huhtikuun aikana olivat käynnit Siwassa ja sairaalan päivystyksessä. Tuo varmaan kertoo olennaisimman huhtikuustani. Lähinnä tässä on tullut levättyä.

Mitä tässä viikolla tutkin vanhoja artikkeleita netistä, niin olen aika samis suunnistaja Minna Kaupin kanssa. Hänkin poti ensin keuhkokuumeen ja sen jälkeen hänellä oli ongelmia sydämen kanssa. Kaupilla oli ollut sydänlihaksen repeytymä.

Melko kiusallisetkin jälkitaudit ovat kaiketi aika tyypillisiä juttuja keuhkokuumeessa, siksi keuhkokuumeesta kannattaa varmaan parannellakin itsensä kaikessa rauhassa. Vaikka tässä muuten jo kohta kunnossa ollaan, niin kovimpia rasituksia kannattaa yhä vältellä.

Keuhkokuume on melko kova ja vakava sairaus. Kun olin sunnuntaina sairaalassa niin vieresessä sängyssä maanneella jo iäkkäämmällä naisellakin todettiin olevan keuhkokuume. Mietin sitä, kuinka hän tulee siitä edes ylipäänsä selviämään. Vanhempien ihmisten kohdalla kuoleman mahdollisuuskin on varmaan jo melko valitettavan iso.

Takki tässä on kyllä tämän taudin kanssa taistellessa tyhjentynyt aika tehokkaasti. Vaikka muuten voisi jo vähitellen palata taas ”arkeen” niin sitten pitäisi vielä löytää jostain intoa palata siihen hiton arkeen.

Toisaalta, kun olet ollut kuukauden verran pois ihmisten ilmoilta, niin tuon rupeaman jälkeen pienemmätkin asiat saavat isommat mittasuhteet. On helvetin hienoa käydä juomassa kuppi kahveeta jo Hämeenlinnan torilla. Ja todeta samalla, että hemmetti, täältä palataan taas ihmisten riesoiksi.

Ja onhan tässä nyt sentään tullut sen reilun kuukauden ajan osin pakonkin sanelemana levättyä. Luulisi tuollaisen leposession jälkeen paukkuja riittävän.

Niin kuin jo todettua, onhan tämä sairaus hiukan minua myös pysäyttänyt. Jos ja mitä ilmeisemmin kun tästä tulen selviämään niin sen jälkeen tulen varmaan suhtautumaan elämääni rennommalla ja rauhallisemmalla otteella. Koitan ainakin vähentää kaiken maailman asioilla stressaamista ja murehtimista ja ajatella, että kyllä ne asiat siitä lutviutuvat.

Kun on tällaisen taudin selättänyt, niin pienemmät murheet eivät tunnu enää läheskään niin isoilta. Elämään osaa taas suhtautua realistisimmilla mittasuhteilla. Sydämeni pysäyttäminen neljästi oli jo helvetin iso juttu, mutta onneksi pumppuni lähti uudelleen taas käyntiin. Joka pysäytyksen jälkeen.

Ja oikeastaan, eihän minulla varsinaisesti ole tällä hetkellä mitään kummempaa stressattavaa. Odotuksia saattaa olla ja tuntuu olevan, mutta varsinaista vastuuta minulla ei oikeasti ole kannettavana kuin omasta elämästäni, tällä hetkellä. Tässähän voisi elellä vapaana kuin lintu. Ja siitä vapaudesta meitsi nauttii.

Kai se arki muuten alkaa tässä taas maistumaan ihan kivalta. Alkavathan tänään lätkän MM-kisatkin. Suomella on kyllä jalkeilla meko untuvikkolauma, mutta toisaalta tuollaista ”nobody”-ryhmää voi olla ihan kiinnostavakin seurata. Ainakin alkuun, kuinka jätkät onnistuvat ja saavat hommat skulaamaan.

Hmm, bloggaamiseni saattaa tulla tässä taas vähentymään kun tervehdyn entistä enemmän ja voin hankkia itselleni taas elämän.

Ottaa pumpusta

Sydämeni on pysäytetty parin edellisen vuorokauden aikana muistaakseni jo neljä kertaa. Sydämen pysäyttäminen liittyy siihen rytmihäiriön lääkitsemiseen, niillä on ambulanssissa mukana sellainen jokin tiputuslääke jota ne antaa minulle silloin kun rytmihäiriö vaivaa pumppuani ja sitten se tapahtuu.

Ensin tiputusainetta tippuu muutaman sekunnin ajan jonkin verran suoneeni ja noin muutaman sekunnin kuluttua tunnen oloni melko karmeaksi, se johtuu siitä, että sydämeni pysähtyy noin yhden- kahden sekunnin ajaksi tuolla hetkellä. Pysähtymishetki tuntuu ihan hirveältä, mutta onneksi sydän ei pysähdy kokonaan. Vaan jatkaa pumppaamistaan hetken päästä uudelleen.

Tuo lääke on vain välillä annettava, vaikka se ei kovin miellyttävältä tunnukaan. Se palauttaa sydämen normirytmiin.

Minua on jostain syystä ruvennut vaivaamaan sydämen rytmihäiriöt viime aikoina, en tiedä miksi. Muutama lääkärikin on kuitenkin tutkinut jo pumppuani silloin, kun se on toiminut normaalisti ja siloin sen on todettu pumppaavan hyvin.

Oikeastaan jo viime viikon sunnuntaina minulla oli samanlaisia vaivoja, mutta silloin ne menivät paniikkihäiriön piikkiin. Ongelmat jatkuivat viime viikon keskiviikkona Vierumäellä ja sitten taas saman viikon lauantaina ja sunnuntaina. Sunnuntaina olin iltapäivään asti sairaalassa, silloin minulla oli jokin flimmeri ja se hoidettiin sähköllä kuntoon. Itse oin hoidon aikana nukutettuna.

Tuolloin rytmihäiriöistä ja sen syistä ei puhuttu mitään sen ihmeempää vaan minut päästettiin noin kahden aikoihin kotiini lepäilemään ja sanottiin, että jos pumppuvaivat uusiutuvat niin soita heti uudelleen ambulanssi.

Ja uusiutuivathan ne, yllättävänkin nopeasti. Jo eilen, tiistaina. Silloin ne alkoivat taas illalla, rytmihäiriöt Soitin ambulanssin Ojoisille, minut kyyditettiin sairaalaan ja siellä olin puolisen tuntia. Sairaalassa oli sama lääkäri töissä kuin sunnuntainakin, niin asioiden hoito kävi sutjakkaasti. Lekuri antoi minule reseptin estolääkitykseen ja päästi mut kotiini nukkumaan.

Se hyvä noissa rytmihäiriöissä on kaiketi, että henkeä niiden ei pitäisi kai ihan uhata. Eivätkä ne ole vielä onneksi aiheuttaneet minulle mitään kovin vakavia oireita, muuta kuin sen oireen että tunnen niiden aikana oloni hieman nytkähteleväksi.

Kyllähän ne rytmihäiriöt silti tietenkin minua huolestuttavat, sairaus on kuitenkin aika kriittisessä paikassa, pumpussa ja vielä kun niitä kohtauksia on ollut tässä viime päivien aikana melko paljon. Vielä ne on kuitenkin saatu aina hoidettua kuntoon ja pitää toivoa, että tuo estolääkityskin alkaa tehoamaan.

Varsinaisin syy rytmihäiriön tiedetään, sydämessäni on joku ylimääräinen sähkörata tai joku muu sellainen joka noita häiriöitä aiheuttaa. Mutta mitään sellaista pienempää syytä niihin ei ainakaan vielä tiedetä.

Minua on kyllä jo tutkittukin parissa paikassa tarkemmin, että ehkä noista tuloksista jonain päivänä paljastuu jotain.

Voihan niitä syitä kai tuollaisiin ongelmiin olla. Toisaalta rytmihäiriöt ovat joskus ihan normaaleja, ohimeneviä juttujakin. Vierumäellä epäiltiin, että ne johtuvat siitä että aloin pitkästä aikaa hieman kuntoilemaan. Itse taas löisin kenties tällä hetkellä roponi sille merkille, että minulla on kilpirauhasen liika- tai vajaatoimintaa.

Alkoholikin on äkkiä yksi sydänvikojen aiheuttaja, mutta en tiedä olenko sittenkään ryypännyt niin paljoa että se olisi jo terveydelle vahingollista?

Tiukempien arvioijien ja arvioiden mukaan voin toki välillä ottaa liikaakin ja liian monesti huikkaa mutta jos asiaa ajattelee puhtaasti terveysnäkökulmista, niin riittääköhän alkoholikäyttömääräni aiheuttamaan vielä ihan tuollaisia ongelmia?

Onhan tämä elämä muuttunut tässä yhdeksi perkeleeksi, edellisen kerran täysin terveen päivän näin joskus huhtikuun alussa. Sen jälkeen olen sairastanut keuhkokuumetta ja siihen vielä päälle noita sydänvikoja.

Toivottavasti tulen joskus taas terveeksi...

Ainakin täällä Hämeenlinnassa toukokuun lopussa pidettäviin Tomaatteja, tomaatteja-festareille ostin jo tänään pari lippua sillä ajatuksella, että tuonnehan sitä mennään sitten joskus pitämään hauskaa ja hiukan varmaan nauttimaan limpsaa väkevämpää virvoitusjuomaa.

Vakava sairaus pysäyttää

Vakavasti sairastuminen on tietenkin vakava, mutta varmasti myös outokin juonnekäänne keskelle arjen juttuja. Ainakin minä olen sairauteni tällain kokenut. Ensin pitkän ajan puntaroit niiden ”tuttujen” asioiden ja ongelmien kanssa, sitten salama iskee kuin kirkkaalta taivaalta ja eteen tulee jotain vielä muutaman kokoluokan isompia ongelmia.

Ainakin minä olen sairauteni näin kokenut, ne arkijutut olen halunnut unohtaa ja osin heikon ja väsyneen kuntoni takia ne ovat pakostakin unohtuneet, kun ei ole jaksanut murehtia niiden kanssa. On vain koittanut saada itseään terveeksi.

Minun tapauksessani on osin joutunut miettimään sitäkin, että kuinka muut suhtautuvat siihen, että lyön melko pitkäksikin ajaksi itseni parantelemaan itseäni. Ongelmani ja haasteeni kun koskevat varmaan muitakin ihmisiä, mutta tällä kertaa olen halunnut olla ihan puhtaasti itsekäs. Näin vakavien sairauksien kanssa ei kannata pelleillä, ensin edes yrittää pistää itsensä kuntoon ja sitten miettii muita murheita ja käy niiden haasteiden kimppuun.

Mielestäni jokaisessa asiassa tulee kuitenkin aina lopulta rajat vastaan. Mikään asia ei ole ainakaan niin tärkeä, että kenenkään ihmisen terveydellä aletaan leikkimään.

Onhan se varmaan hassuakin ja outoakin että joku ihminen voi keskellä arjen kiireistä suorittamista sairastua melko pahastikin ja pudota normijuttujen ulkopuolelle, mutta tällaista tämä elämä kai valitettavasti vain on. Joskus elämä antaa ja joskus ottaa, isommallakin kouralla.

Blogistanikin on tullut viime aikoina pelkkää keuhkokuumeesta ja sairauksistani paukuttamista ja ruikuttamista enkä edes tiedä kannattaako näistä edes kirjoittaa julkisesti, mutta tämä toisaalta auttaa minuakin näinä aikoina. Antaa hiukan henkistä tukea.

Jos suoraan kirjoitetaan, niin minusta tuntuu että olen välillä hiukan ylihuolehtinutkin sairauksieni kanssa, mutta yksi ambulanssimies totesi hyvin sunnuntai-aamuna, voiko näistä asioista huolehtia liikaa? Parempi kai olla yliherkkäkin kuin aliherkkä? Aliherkkyys saattaa kostautua vielä pahemmin.

Toisaalta ylireagoimiseeni vaikuttaa sekin, että tämä on ensimmäinen kerta kun itse joudun näin isoja sairauksia käymään läpi ja toisaalta varmaan sekin, mitä lähimenneisyydessä on tapahtunut. Viime vuosina suvustamme on esimerkiksi lähtenyt aika iso liuta porukkaa, että kai se lisää vain huolestumista.

Heti, kun itselläänkin on jokin isompi sairaus, niin sitä ainakin vielä pohtii herkästi myös kuoleman mahdollisuutta.

Minullakin jäi kuukausi sitten asiani melko sotkuiseen tilaan, tein rohkeita ja vaikeitakin päätöksiä ja ajattelin että voiko minulle enää näin isoja ongelmia vastaan edes tulla, mutta pam! Sieltähän niitä välittömästi eteen tulla tupsahti.

Ja onhan tämä pitkä sairausjakso varmaan pysäyttänytkin minua vähän, kun olen "päässyt" tai pikemminkin joutunut täällä asunnossani yksin majailemaan melkein koko huhtikuun ajan ja suurimman osan ajasta et ole muuta jaksanut tehdä kuin levätä.

On päässyt vähän funtsaan asioita. Ja toisaalta, tässä on tämä jätkä kyllä aika maassakin tällä hetkellä. En tiedä kiinnostaako se ketään, mutta onhan tämä kurjaa. Ensin käyt tuollaisen keuhkokuumeen läpi ja sitten tulee heti perään jokin helkutin pumppuongelmakin. Että sellaista.

Koko huhtikuu tässä on oleiltu aika lailla yksistään ja koiteltu parantaa itseään. Toivon, että toukokuusta tulee jo parempi ja tämäkin jätkä pääsee vaikka kirmaamaan yhdelle oluelle jonkin raflan aurinkoiselle terdelle. Heh.

Repaleinen huhtikuu

Tänä vuonna ei varmaan sitten ollut huhtikuuta ollenkaan, tai sovitaan ettei ollut? Minun osaltani se kuukausi sujui ainakin niin surkeasti ettei sitä kuukautta kannata juuri muistella. Nyt kuitenkin toukokuu on juuri alkanut, linnut visertävät ja kevätaurinko paistaa kauniisti sekä lätkän MM-skabatkin alkavat kohta, toivotaan että tästä toukokuusta tulisi jo hitusen parempi kuukausi.

Minulle huhtikuu oli vaikea. Podin keuhkokuumetta ja ensimmäiset kolme viikkoa sujuivat lähes kotonaan yksin asunnollani petipotilaana ja vielä neljäskin viikko meni toipilaana. Keuhkokuume oli hemmetin kova tauti, onneksi olen nyt kuitenkin hiljalleen selviämässä siitä.

Tai siltähän se näytti jo nyt viikonloppuna, että selviäisin taudin kourista ja olisin hiljalleen parantumassa, mutta sitten lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuyönä se pisti vielä pystyyn rumban, joka johti sairaalareissuun asti. Ensin minulla oli muutaman kerran sydämen rytmihäiriötä, soitin ambulanssin paikalle ja lanssimiehet lääkitsivät mut kuntoon. Sovittiin sairaalan lääkärinkin kanssa, että teemme näin uudelleenkin jos minulle tulee vielä saman yön aikana rytmihäiriöitä.

No niitähän tuli ja sitten neljännellä kerralla, noin viiden aikaan sunnuntain aamuyöstä soittelin lanssimiehet taas Ojoisille. Ne hoitivat rytmihäiriön kuntoon, mutta sitten kävi niin että ekan häiriön alta paljastui toinen rytmihäiriö, joku flimmeri ja mut vietiinkin sen jälkeen sairaalaan. Siellä mut parannettiin kuntoon sunnuntain aamupäivän aikana sähköhoidolla ja pääsin lähtemään pois sairaalasta sunnuntaina iltapäivällä.

Nyt asioiden pitäisi olla ok, mutta vielä äsken kävin lääkärissä ja pääsin tutkimuksiin. Parempihan se on tutkia ettei ole mitään isompia vikoja. Jotain häikkää kilpirauhasissa tms.

Olen itse ollut aika horroksessa koko huhtikuun ajan ja pudonnut varmaan jokaisen sellaisen kelkan kyydistä, jossa ennen tuota kuukautta ja sairauttani olin. Tärkeintä on ollut saada itsensä taas kuntoon ja palailla sitten vaikka sen jälkeen niihin sceneihin, joihin on mahdollista palata.

Sen verran iso liuta (niin vanhempaa kuin nuorempaakin) väkeä on suvustani viime vuosina lähtenyt että olen ajatellut että oli muut asiat kuinka tahansa, niin en ainakaan tuon listan jatkoksi vielä halua.

Ja kai nuo aiemmat kokemukset ovat minusta vähän ylitarkankin näiden asioiden ja sairauksien kanssa tehnyt. Ainakin kannattaa itseään tarkkailla tietenkin huolella sairauksien aikana ja käydä päivystyksessä tarvittaessa näyttäytymässä, jos ilmenee jotain huolestuttavaa. Ja toisaalta sitten kun iskee tuollaisia sydänvikoja, mahdollisesti pienempiäkin, niin on kannattavaa tutkituttaa itsensä tarkemmin. Niin kuin minäkin nyt olen tekemässä.

Terveydestä kannattaa pitää huolta ja pari suvussanikin tapahtuneista menehtymistapauksista olisi voinut olla estettävissä sillä, että teveyttä olisi tarkkailtu paremmin.

Tällä hetkellä minua itseäni ei taida pahemmin kiinnostaa kuin se, että saan itseni jälleen jonain päivänä terveeksi. Toivon, että minusta ei löydy enää isompia vikoja. Ainakin keuhkot ja sydän oli lääkärin tutkimuksissa kunnossa. Huomenna menen kuitenkin vielä tarkempiin tutkimuksiin.

Tällaista tämä elämä välillä on, jopa jo nuoremmallakin ihmisellä. Mutta kai tää laiffi voi tästä vielä joskus alkaa rullaamaankin. Jollain tavoin.

Ja sydämen rytmihäiriöt johti lopulta sairaalareissuun, jonne päädyin noin tunti sitten. Iski jonkin flimmerin päälle, henkeä ei pitäis iha uhata

Sydän tykitti kuin ferrari

Nyt se sitten vasta myrkyn tiskiin pistikin. Vierumäellä ollut pienimuotoinen sydämen kova tykytys uusiutui tänään ja sen todettiin olevan ”pientä” sydämen rytmihäiriötä. Sydän lähti äsken tykittämään taas kuin ferrari, soitin ambulanssin. Ne totesi vaivan ja lääkitsi. Tykytys meni ohi, mutta jos tulee takaisin niin käskivät soittamaan uudelleen paikalle ambulanssin.

Rytmihäiriön ei pitäisi olla mitään ”sen” vakavampaa, onneksi. Ei näkynyt merkkejä, jonka mukaan tykytys voisi johtaa vaikka sydänkohtaukseen. Seurauksena pitäisi olla ”vain” se, että sydän lyö tuhatta ja sataa aina välillä.

Tai, ainahan se kai vakavaa on jos vikaa pumpussa on. En tiedä sitten onko tuo keuhkokuumeen jälkitauteja. Onneksi ei pitäisi kai ihan heti kuitenkaan hengen lähteä, vaan apua pitäisi ehtiä soittamaan paikalle.

Elämän kokemukset ovat varmaankin kasvattaneet minusta vahvemman persoonan sekä opettaneet minua. Ainakin elämä on pirun arvaamatonta ja rajallista. Minullakin oli vielä kuukausi sitten hienot tavoitteet, mutta nuo tavoitteet putosi ainakin hetkeksi aikaa maahan ja tilalle on tullut taistelu terveyden kanssa.

Ja onhan se terveys tietenkin sellainen pirun tärkeä asia, josta kannattaa huolta pitääkin. Elämän kokemukset ovat luultavammin minusta itsestänikin tehneet sellaisen henkilön, joka on tarkka ja huolellinen terveydensä kanssa. Etenkin näinä aikoina.

Vähän minua vanhempi serkkuni menehtyi muutama vuosi sitten äkilliseen sydänkohtaukseen ollessaan yksin asunnolla. Ja pari kesää sitten veljeni kuoli yllättäen ja äkillisesti sairauskohtaukseen, ehkä osin senkin takia ettei hakenut tarpeeksi nopeasti apua.

Nämä kokemukset ovat varmaan muokanneet minusta jopa hieman ylihuolellisenkin tällaisten sairauksien kanssa, omaa tilaansa tulee tarkkailtua tosi tarkasti. Ettei minulle nyt vain kävisi samalla tavoin kuin serkulleni ja veljelleni.

Mennyt tämä minun bloginikin tässä viime aikoina pelkäksi sairauteni kanssa tilitykseksi, mutta tämä kirjoittaminen toisaalta on samalla hyvää sellaista terapiaa ja auttaa käymään läpi asioita.

Mutta minä ainakin tietenkin toivon, että tämä tästä vielä iloksi kääntyy ja Viltsukin saadaan nyt ainakin takaisin taas ihmisten ja terveiden kirjoihin. On se keuhkokuume ainakin alkanut helpottamaan, voimatkin ovat ruvenneet palaamaan takaisin.

Juu, hyvät yöt. Saa nähdä pystynkö itse nukkumaan tällaisten iltojen jälkeen lainkaan.

Pahuksen keuhkokuume

Kolme viikkoa ja viisi päivää tässä on tullut jo sairastettua tätä pahuksen keuhkokuumetta. Itse asiassa tänään alkoi neljännen sairasviikon viides päivä. Mitä tästä nyt tänne blogiini sitten osaisin kirjoittaa, tämä tauti on ainakin ollut ihan aikuisten oikeasti vakava ja kova tauti.

Jo pari viikkoa sitten lääkäri antoi terveen paperit tämän keuhkokuumeen osalta, mutta eihän se siihen vielä päättynyt. Toipuminen on vienyt jo ainakin seuraavat kaksi viikkoa.

Perhananmoinen pysäytin tämä sairaus on ollut ainakin. Vaikka arkiasiatkin tais noin kuukausi sitten jäädä vähän heikkoon jamaan, niin silti olen itse pudonnut melkein kuukauden ajaksi arkiympyröistä pois kokonaan. Tauti on ollut sen verta kovaa sorttia ettei ole oikein muuta pystynyt olemaan kuin potilas.

Nyt asiat alkavat näyttämään hieman paremmilta jo, keuhkot on palautunut liki normaaleiksi ja samoin hengitys. Vielä, kun oppis saakeli hengittämään sellain normaalisti. Tavis kun ei mieti koko aikaa saako sitä henkeä vai ei vaan hengittäminen sujuu lähes luonnostaan. Mulle tää tauti on jättänyt hiukan pelkotilaa, tulee välillä miettineeksi saako hengitettyä. Mutta kai tää jonain päivänä toivottavasti normalisoituu, tuohon kun saa pahimmillaan ympättyä mukaan tietenkin kuoleman pelonkin ja se ei ole mikään kiva homma.

No, on tää juttu tästä vähän helpottunut. On alkanut taas luottamaan enemmän siihen että hengitys pelittää, kun aika on mennyt eteenpäin. Ja on nähnyt, että se oikeasti pelittää.

Äskeinen tilitys saattaa kuullostaa hiukan oudolta ja vainoharhaiseltakin, mutta on kai tuollainen hiukan ymmärrettävääkin kun miettii kuinka kovasta taudista tässä on koitettu selvitä.

Perhana, mitäköhän mä koitan edes selittää ja kiinnostaakohan ketään hevon kettuakaan. Muuthan lienevät potemassa krapulaa ja ehkä huonoa omaa tuntoakin, surkeiden yhden yön vappupanojen jälkeen.

No, mä olin vappuani semisti juhlistamassa Vierumäellä. Se on ihan kiva mesta, ainakin jos sattuu tykkäämään urheilusta ja vielä jos sattuu olemaan seuraakin mukana. No, kyllä siellä tietenkin yksinkin viihtyy ja sen paikan pomo on muuten Hpk:n entinen joku pomo ja oma sukulaismies Juha Hietanen.

Itse jouduin tällä erää ottaa vähän iisimmin, tietenkin se hieman kismitti. Mutta oli siellä silti ihan viihtyisää. Mutta vaikka mä koitinkin ottaa iisimmin niin silti jouduin sinnekin tilaamaan varmuuden vuoksi ambulanssin.

Soitin kyllä ensin Heinolan päivystykseen, mutta sinnekin kun on Vierumäeltä melko kohtuuton matka, varsinkin autottomalle niin sovittiin että tilaan aluksi ambulanssin ja ne tsekkaa tilan ja päättää tarvitseeko lähteä päivystykseen.

Näin parhaimmakseni "tehdä jotain" eilisillalla, kun sydän oli pari kertaa päivän aikana pitänyt melkoista hevosen laukkaa ja mulla ei itselläni ollut varmaa käsitystä siitä onko tää pahaksi vai ei. Ja vika oli tietenkin vielä sellaisessa paikassa että näin fiksummaksi olla jopa liian herkkä kuin toisinpäin.

Ei se sitten onneksi ollut mitään vakavaa. Lanssimiehet tsekkas sydänkuvan ja se oli onneks ihan ok, normaali, hyvä. Sydän oli kuulemma lähtenyt vähän laukalle sen takia että oli pitkän toipilasjakson jälkeen vähänkin taas liikkunut. Sen pitäis olla ihan normaalia ja ohihan se siinä yön aikana menikin. Se pumpun liika tykytys. Ei räjähtänyt pumppu sentään käsiin, onneksi.

Nyt istun Lahden linkkiasemalla ja olen kotiin menossa. Kai ainakin tästä taudista kohta yli mennään, toivossa on ainakin hyvä elää...