Kuinka vuodet ovat kohdelleet tätä restonomia?

Yhdeksän vuotta sitten oli ilo ylimmillään. Hartaasti odottamani päivä oli vihdoin koittanut. Päivä jonka eteen olin tehnyt paljon töitä noin kolmen ja puolen vuoden ajan. Tuolloin yhdeksän vuotta sitten taisin syödä tämän kunniaksi jotain tosi herkkua ja juoda jopa aitoa samppanjaa. Ja kaiuttimista soi saman aikaisesti ainakin Finlandia, "Sinun päiväs koittaa."

Yhdeksän vuotta sitten 20. päivä oli perjantai ja silloin taisi muutenkin kulua runsaasti alkoholia. Kävin myös keittiötyövaatteet päälläni suihkussa, "kulta"suihkussa. Ja onnitteluja muistaakseni sateli, niitä tuli sekä sosiaalisessa mediassa että tekstiviesteillä. Valmistuin tuolloin restonomiksi. Valmistuin restonomiksi tasan yhdeksän vuotta sitten.

Restonomi on muun muassa keittiöalan esimiestutkinto. Opiskelin restonomiksi Seinäjoen ammattikorkeakoulussa, Kauhajoen ravitsemisalan yksikössä ja suoritin opiskeluni siis Kauhajoella. Aloitin opiskeluni joskus syyskuussa 2005 ja valmistuin koulustani siis 20.3.2009 eli koulutukseni kesti noin kolme ja puoli vuotta. 

Nyt valmistumisestani on kulunut jo yhdeksän vuotta ja on hyvä hetki hieman tutkailla, kuinka vuodet ovat kohdelleet tätä restonomia. Ovatko vuodet valmistumisen jälkeen vastanneet odotuksiin? Olenko saannut tehdä koulutustani vastaavaa työtä? Ja entäs nyt, kun olen ollut ja olen pitkäaikaissairaana? Onko minusta yhä keittiöalalle tai työelämään? Ovatko mahdolliset tietoni ja taitoni ehtineet ruostumaan? Mitä tälle vuonna 2009 valmistuneelle restonomille kuuluu tänään?

Valitettavasti vuodet valmistumisen jälkeen eivät ole kohdelleet tätä restonomia kovinkaan ruusuisesti. Yhdeksän valmistumisen jälkeistä vuotta ovat isossa kuvassa olleet melko iso pettymys. Olen päässyt tekemään restonomiksi valmistumiseni jälkeen jonkin verran oman alani töitä, mutta töitä joissa olisin pärjännyt matala-arvoisemmalla koulutuksellakin. Tuntui joskus jopa siltä, että olisin päässyt paremmin suoritustason tehtäviin mikäli minulla olisi ollut matalampi koulutus.

Vuodet valmistumisen jälkeen ovat siis toistaiseksi olleet pettymys. Töitä minulla onneksi riitti silloin, kun olin työkykyinen mutta mitään uraa ravitsemisalalla en ole ainakaan vielä onnistunut luomaan. Pärjäsin kyllä kouluelämässä suht hyvin, keskiarvoni muistaakseni 0-5 asteikolla oli 3,89 ja useammasta aineesta sain arvosanaksi nelosta ja vitosta, mutta silti pärjäämiseni työelämässä on ollut heikonlaista.

Etenkin siis siinä mielessä, että mitään uraa ravitsemisalalla en ole onnistunut luomaan. En ole myöskään päässyt tekemään täysin koulutustani vastaavaa työtä, töitä esimerkiksi ravitsemisalan ja keittiöalan esimiehenä, ravintola-alan yrittäjänä tai töitä markkinoinnin parissa. Jos olin koulussa joissakin aineissa liki pitäen mallioppilas, sitä en ole ollut työelämässä. Minulla ei voi mainostaa ex-kouluani, "hän pääsi valmistumisen jälkeen unelmatöihin", ehei, ei suinkaan.

Toisaalta kuinka paljon pitää olla sitten kuitenkin kiitollinen edes siitä että on saanut tehdä ylipäätänsä töitä? Minulla on ollut töitä useimmiten kuitenkin sen verran, että olen pystynyt elättämään itseni. Siis silloin työtilanteeni tässä mielessä oli hyvä, kun olin vielä työkykyinen. Tänä päivänä elämme kuitenkin melkein lamassa ja hyvät työpaikat saattavat olla kiven alla ja työttömyys taitaa olla iso ongelma maassamme.

Ja kuinka realistista se ylipäänsä edes olisi, että heti valmistuttuaan pääsisi unelmatöihin, esimerkiksi jonkin keittiön pomoksi? Vai pitääkö ensin nimenomaan kerryttää hiukan sitä työkokemustakin, että pääsee parempiin työtehtäviin?

Mistä se sitten johtuu että en ole aivan päässyt tekemään koulutustani vastaavaa työtä, minusta, koulutuksestani vai tämän päivän työmarkkinatilanteesta? Entä kuinka paljon pitää olla ylipäänsä kiitollinen siitä, että minulla on kuitenkin suht hyvä koulutus ja ehkä ilman tätä koulutusta en olisi päässyt tekemään niitäkään töitä mitä nyt olen tähän astisella "työurallani" päässyt tekemään.

Valmistumiseni jälkeen olen ennen kaikkea ollut töissä siellä missä olin jo kouluaikoina töissä eli ekstraajana ja lomittajana lomakoti Ilonpisarassa. Ilonpisarassa sain tehdä työvuoroja ihan kiitettävän paljon ja niillä vuoromäärillä pystyin ylläpitämään silloista elämääni. Ekstraajalle ja lomittajalle tuolla paikassa todella oli tarvetta.

Olen myös valmistumiseni jälkeen ollut töissä työntekijävuokrausfirma VMP:n kautta koulutuskeskus Tavastian keittiöllä, lähinnä tiskaajana ja keittiöapulaisena. Ja sitten olen ollut töissä ainakin myös Polarcupin henkilöstöravintolassa, tiskaajana, keittiöapulaisena ja "kylmäkokkina".

Työhistoriani on valmistumiseni jälkeen ollut melko kirjava. Tylysti sanottuna en ole kuitenkaan päässyt tekemään vasta kuin töitä ekstraajana ja vuokrausfirman kautta. Täten sanottuna työhistoriani ei välttämättä kuullosta kovin ihanteelliselta. Tässä mielessä en olekaan pärjännyt vielä ainakaan työelämässä valmistumiseni jälkeen kovin hyvin.

Tosin siinä mielessä sitten olen pärjännyt työelämässä hienosti, että olen kyllä ollut varsin pidetty työntekijä niissä paikoissa, joissa olen töissä ollut ja olen saannut arvosanaksi työtodistuksini sekä hyvää että kiitettävää. Olen saannut aina "jätettyä jalkani työpaikan oven väliin".

Elämäni valmistumiseni jälkeen on ollut muutenkin valmistumisen jälkeen melko kirjavaa. En välttämättä restonomiksi valmistuttuani valmistunut sille unelma-alalleni vaan löysin unelma-alani vasta restonomiksi valmistumiseni jälkeen.

Vuonna 2010 ryhdyin kokeilemaan monien kehujen saattelemana toimittajan töitä harrastuksena ja niistä innostuin niin paljon että aloin myös opiskelemaan journalismia sekä itsenäisesti aluksi että myöhemmin myös Tampereen avoimessa yliopistossa. Tein myös neljän vuoden ajan toimittajan töitä vähän myös palkkatyönä sekä ennen kaikkea harrastuksenani.

Innostuin journalismista niin paljon ja löysin siitä sen minun unelma-alani että kenties minun pitäisi jossain vaiheessa tulevaisuudessa jopa skipata keittiöala ja lähteä opiskelemaan journalismia ammattikorkeakouluun tai yliopistoon. Viestintä-ala kun kuitenkin tuntuu olevan se minun juttuni.

Jos kuitenkin jätämme viestintä-alan taka-alalle ja mietimme minua restonomina ja minua keittiöalan työntekijänä näin valmistumisen vuosipäivänäni niin on todettava, että elämäni valmistumiseni jälkeen on ollut todella melko kirjavaa.

Olen restonomiksi valmistumisen jälkeen löytänyt itselleni toisenkin alan, jossa pärjään hyvin ja jota voisin tehdä vielä keittiöalaakin ennemmin työkseni, eli viestintä-alan. Mutta olen myös valmistumisen jälkeen sairastunut psykoosi-nimiseen sairauteen ja alkoholismiin ja näiden sairauksien vuoksi toistaiseksi pudonnut kokonaan työelämästä pois.

Sairastuin psykoosi-nimiseen sairauteen ja alkoholismiin joskus vuoden 2015 keväällä ja 2015 syksyllä hakeuduin jopa sairaalahoitoon neljän kuukauden ajaksi. Olen viimeksi tehnyt töitä keittiöalalla tai ylipäänsä tehnyt töitä millä tahansa alalla vuonna 2014. Eli olen ollut pois työelämästä jo noin kolme-neljä vuotta.

Se on melko pitkä aika olla pois työelämästä ja keittiöalalta ja onkin aiheellista kysyä, onko se niin pitkä aika että olen pudonnut pois jo keittiöalan "rattailta". Ovatko työtaitoni ja tietoni ehtineet jo ruostumaan? Vieläkö minusta on keittiöalalle edes työntekijäksi ja kuinka kieroon työnantajat katsovat minua pitkän poissaoloni jälkeen?

Minunhan olisi pitänyt ennen kaikkea pystyä kartuttamaan työkokemustani keittiöalalla valmistumiseni jälkeen mahdollisimman paljon, mutta keväällä 2015 sairastuin psykoosi-nimiseen sairauteen ja ainakin siitä lähtien olen ollut pitkäaikaissairaana pois työelämästä.

Pitkäaikaissairaus taitaa olla aina paha juttu ja sen yhtenä varjopuolena on juuri se, että voi pudota työelämän ulkopuolelle. Kerrytetyt tiedot ja taidot saattavat ruostua ja unohtua sillä aikaa kun ei ole työkykyinen.

Ja voi jäädä jälkeen muihin työntekijöihin verrattaessa. Muut pystyvät tietenkin silläkin aikaa jatkamaan työelämäänsä normaaliin tapaan kun itse on sairaslomalla, muut kerryttävät työkokemustaan esimerkiksi keittiöalalta ja etenevät urallaan. Itse jää sairautensakin vuoksi junnaamaan paikalleen. Tai mikä pahinta, sairauden vuoksi ja työelämästä poissaolon vuoksi tapahtuu kehittymisessä taantumaa.

Millä sitten voisi edesauttaa tätä tilannetta, kun on työkyvytön sairauden takia? Tarkoituksenani on kuitenkin palata jonain päivänä takaisin työelämään ja mahdollisesti keittiöalalle. Ehkä minun pitäisi enemmän seurata keittiöalaa, mitä alalla tapahtuu ja mitkä ovat keittiöalan uusimpia trendejä? Lukea keittiöalaan liittyvää kirjallisuutta, alan lehtiä ja seurata mediaa siitä näkökulmasta mitä nimenomaan ravitsemisalalla tapahtuu?

Ja sitten voin pitää jossain määrin omia työkykyjäni yllä sillä että kokkaan kotonani ruokaa itselleni. Keittiöalan perustaitoja ei välttämättä onneksi pääse unohtamaan yhtä helpolla kuin vaikkapa biotekniikka-alan, kun keittiöalan perustaitoja tarvitsee kuitenkin päivittäisessä elämässä.

Ja pääsenhän minä tekemään keittiöalan hommia jonkin verran myös täällä Länsituulen jakelukeittiössä, Majakassa ja sekä Klubitalollakin. Lähitulevaisuudessa on aikomuksena myös että aloitan työkokeilun ja nimenomaan keittiöalalla. Siinä pääsen testaamaan mihin minusta nykyään on keittiöalan työtehtävissä.

Kokonaiskuvassa elämäni restonomiksi valmistumisen jälkeen ei ole ollut niin ruusuista kuin olisi voinut toivoa, mutta mikä olisi sitten ollut realistinen toive valmistumisen jälkeiseen elämään? Kuinka realistista se edes olisi ollut että olisi saannut heti unelmatyöpaikan esimerkiksi jonkin keittiön esimiehenä?

Toisaalta kai näin lama-aikana? ja työttömyyden ollessa muutenkin ongelmana Suomessa niin voi olla ihan tyytyväinen jo siihenkin, että on saannut tehdä töitä ja vielä omalla alallakin kuitenkin suht paljon ja on sen avulla pystynyt elättämään itsensä. On pärjännyt elämässään vaikkei olekaan kenties menestynyt?

Mutta toisaalta omana tavoitteena on tietenkin päästä jonain päivänä vaikka keittiöalan esimieheksi tai ravintola-alan yrittäjäksi ja vielä ainakaan nämä toiveet eivät ole toteutuneet. Ehkä jonain päivänä? Sitten kun on ensin selvinnyt tästä sairaudestakin.

Vai onko minusta enää keittiöalalle vai olenko pudonnut koko alalta pois sairauteni vuoksi?  

Veljeytemme oli sellaista millaista sen parhaimmillaan pitää ollakin

Rakas veljeni Ismo,

Sanoinko koskaan, kuinka tärkeä olet minulle? Olit parhaimpia kavereitani, kallisarvoinen ystäväni. Vietimme paljon aikaa yhdessä, olimmehan melkein samanikäisiä, sillä ikäeromme oli vain neljä vuotta.

Veljeytemme oli vahvaa laatua. Olen suorastaan ylpeä siitä, kuinka vahva side meillä veljeksillä oli. Olimme kuin vastakkaisilla rannoilla seisovat paalut, jotka kannattelivat välissään betonista siltaa. Veljeytemme oli oikeastaan sellaista millaista sen parhaimmillaan pitää ollakin. 

Minun on oltava kiitollinen edes siitä ajasta, jonka sain viettää kanssasi. Etenkin lapsuuteni olisi ollut huomattavasti tylsempi ilman lähes samanikäistä veljeäni.

Mieleeni muistuu monia hetkiä ja monia muistoja lapsuusajoiltamme. Yhteisiä muistojamme. Kuinka laskettelimme pikkuautoja parkkitalosta alas, pelasimme pihapalloa kotitalomme lumisella takapihalla ja leikimme järvivesissä useilla karavaanialueilla. Nuo hetket, kun saisin nauttia uudelleen.

Edes kerran olisin halunnut haastaa sinut vielä pihapallomatsiin. 

Sinua vastaan kilpaileminen oli parasta, mitä olen koskaan elämässäni kokenut. Niissä kisoissa oli aina mukana erityistä tunnetta, kuin Suomi-Ruotsi- maaotteluissa. Sen vuoksi niin paljon toisiamme vastaan varmaan kilpailimmekin. Onnekseni minä kuittasin lähes aina NHL-peleissä Stanley cup-voitot joukkueelleni.

Viimeisinä yhteisinä vuosinamme mukaan illanviettoihimme astui alkoholi, olit hauskaa känniseuraa. Niin kuin viimeisen kesäsi juhannuksenakin, jussibileet kaverisi kotona on elämäni yksi parhaimmista juhannuksistani. Ne olivat niin loistavat, että arvoltaan sopivat liki täydellisesti läheisten veljesten viimeiseksi yhteiseksi kokemukseksi. Millaisiksi ne jäivätkin.

Tuntuu kuin menehtyessäsi minustakin olisi revitty puolet pois. Elämäni on sortunut kuin se vertauskuvassani mainitsemani silta poistettaessa vastakkaisen rannan paalun.

Tänään on 10.maaliskuuta ja olisi sinun syntymäpäiväsi. Olisit täyttänyt 38 vuotta. Olisit täyttänyt, jos olisit vielä luonamme, mutta et ole. Elämä on raakaa, julmaa ja epätasa-arvoista. Miksi sinun piti poistua keskuudestamme jo niin nuorena? 

Elämäsi jäi kesken, se päättyi aivan liian varhain. Sinulta jäi isoja asioita kokematta elämässäsi ja sinulta jäi valtaosa elämästäsi nauttimatta.

Sinulla oli jäljellä viikko kesälomaasi sinä heinäkuisena perjantaina, kun menehdyit. Olit suunnitellut reissun Itävaltaan jo kaverisi luokse, mutta se jäi tekemättä. Siskosi poika Veikko oli silloin vasta reilun vuoden, et ole Veikon rinnalla ihastelemassa hänen varttumistaan vauvasta nuoreksi jätkäksi. Ja onhan siitä aikamoinen jätkä jo tullutkin, voi kunpa voisit nähdä hänet.

Et koskaan ehtinyt mennä vihille ja saada omia jälkeläisiä. Tai kokea sitä riemua, kun olisit päässyt lukuisan työvuoden jälkeen vihdoin ansaitulle eläkkeelle. Sinulta jäi kaikki tämä kokematta, sinulta jäi iso osa elämää elämättä.   

Elämäsi riistettiin sinulta liian varhain. Yhä mietin sitä samaa kuin heti menehtymisesi jälkeen ja tulen aina pohtimaan, miksi? Minkä vuoksi sinun oli menehdyttävä niin nuorena?

Minkä takia elämä on niin epätasa-arvoista? Sinun piti poistua keskuudestamme niin varhain, mutta me muut saamme vielä jatkaa taipalettamme täällä. Osaamatta sitä aina edes täysin arvostaa. Se tuntuu epäreilulta. 

Olet aina ajatuksissani, vaikka haudallasi olen käynyt liian harvoin. Muistan ja kunnioitan sinua muulla tavoin. Muistelen sinua, luonnettasi, tekojasi ja yhteisiä hetkiämme. Olit rakas ja tärkeä minulle, veljeni. Olit minulle tuki, turva ja paras kaveri. 

Olit lisäksi hyvätahtoinen, rento, luotettava ja auttavainen. Olit meistä se järkevämpi, neuvoit ja rauhoittelit usein minua.  

Muistan sinut myös innokkaana penkkiurheilijana. Ja varmasti sinunkin suureksi sankariksi olisi noussut menehtymisesi jälkeen ainakin kaksi olympiakultaa ja yhden maailmanmestaruuden voittanut hiihtäjäsuuruus Iivo Niskanen.

24. helmikuuta, kun Iivo Niskanen voitti olympiakultaa 50 kilometrin kuninkuusmatkalla ja Porilaisten marssi alkoi soimaan vihdoin myös Pyeongchanginkin olympialaisissa, minulle tuli ajatus mieleen, olisitpa sinä minun kanssani jakamassa tämän hetken. 

Hyvää syntymäpäivää sinulle veljeni sinne pilven reunalle,

T. Ville

Penkkiurheilijoiden kulta-aika ohi- Iivo Niskanen hiihti itsensä suurten hiihtosankarien joukkoon!

Olympialaiset ovat nyt ohi. Reilut kaksi viikkoa kestänyt olympiaurakka päättyi sunnuntaina. Ja kuinka hienoon huipennukseen nuo kisat päättyivätkään, etenkin suomalaisittain tarkasteltuna. Iivo Niskanen hiihti lauantaina 50 kilometrin matkalla komealla tavalla olympiakultaa! Ja Krista Pärmäkoski saavutti 30 kilometrin hiihtomatkalla olympiahopeaa.

Kyllä päättyivät komealla tavalla nämä hienot olympiakisat. Iivo Niskanen hiihti itsensä suurten hiihtosankarien joukkoon. Vain kolme suomalaista mieshiihtäjää oli ennen Niskasta voittanut olympiakultaa 50 kilometrin kuninkuusmatkalla, nämä hiihtäjät ovat olleet legendaariset Veli Saarinen, Veikko Hakulinen ja Kalevi Hämäläinen. Mutta siitä oli kulunut pitkä aika ennen Niskasen olympiavoittoa kun suomalainen oli edellisen kerran voittanut olympiakultaa 50 kilometrin kuninkuusmatkalta, tämä oli tapahtunut vuonna 1960 eli peräti 58 vuotta sitten!

Ja suomalaisten hiihtosankarit Iivo Niskanen ja Krista Pärmäkoski palkittiin hienossa paikassa, olympiakisojen päättäjäisissä. Lukuisten suomalaisten varmasti hartaasti odottama Maamme-laulu kajahti soimaan sittenkin näissäkin kisoissa, viimeisessä mahdollisessa paikassa! 50 kilometrin matka oli viimeinen laji missä mitalit jaettiin näissä kisoissa ja viimeisenä kansallishymninä näiden kisojen kaikissa palkintojen jakoseremonioissa soi Maamme-laulu!    




Näin hienosti sujunut loppu oli suomalaisten olympiakisoille suoranainen pelastus. Usea suomalainen oli sitä mieltä ennen olympialaisten päättäjäisviikonloppua että kisat ovat menneet melkein penkin alle suomalaisilta, mutta sitten tuli tällainen viikonloppu, tällainen loppuhuipennus ja tällainen pelastus!

Keskeneräistä teosta ei saisi koskaan arvostella. Ja lopulta olympiakisat sujuikin mielestäni ihan hyvin suomalaisilta, mitaleita suomalaiset saavutti näissä kisoissa yhteensä kuusi. Se on yksi enemmän kuin mitä saatiin niin Sotshin 2014 talviolympialaisista kuin Vancouverin 2010 talviolympialaisistakin. Kuusi mitalia näistä kisoista on mielestäni varsin kelvollinen suoritus.

Menneet reilut kaksi viikkoa olympialaisten parissa oli kiistatta meidän penkkiurheilijoidenkin kulta-aikaa. Saimme kisojen parissa kokea laajalla skaalalla eri tunnetiloja, saimme maistaa niin pettymyksen karvasta kalkkia kuin olla myös suomalaisurheilijoiden puolesta tosi onnellisiakin. Se kisojen ehdoton suomalaishelmi ja onnellisin hetki oli tietenkin Iivo Niskasen olympiakulta.



Yksi syy penkkiurheillakin on kiistatta se, että saa kokea monia eri tunnetiloja. Tulee välillä niitä katkeria pettymyksiä mutta sitten tulee niitä täysosumiakin. Iivo Niskasen olympiakulta varmasti maistuikin herkulliselta niin minulle kuin myös usealle muulle olympiakisojen takia monia öitä valvoneille ja monia tunteja kisojen parissa viettäneille penkkiurheilijoille.

Kisojen takia osittain valvotut yöt eivät maistuneetkaan enää niin pahoilta, kun Iivo Niskasen olympiakulta kirkasti kerta heitolla koko olympialaisten kokonaiskuvan selkeästi plussan puolelle. Ja monet pettymykset huuhtoutui pois mielestä Iivo Niskasen sankariteon johdosta.

Monta kertaa onkin saanut olla itku kurkussa Iivo Niskasen olympiavoiton jälkeen. Viimeksi varmaan silloin kun Sauli Niinistö piti puheensa lentokentän terminaalissa olympiamitalisteille, Sauli muistaakseni sanoi niin hienosti, jotenkin tyyliin "Et tiedäkään Iivo kuinka kovilla moni suomalainen sai kotisohvallaan olla..." Se oli niin osuvasti sanottu että itkuhan siinä melkein ilosta ja onnesta tuli. Voi meidän kulta-Iivoa!

Kultajuhlat lentokentän terminaalissa ja kultajuhlat Vieremällä kuuluivatkin ehdottomasti suorana katsottavien ohjelmien joukkoon tällä viikolla. Tällä viikolla on saannut vielä fiilistellä Iivo Niskasen olympiakullalla. Ja muun muassa Cheekin Jippikayjei! ja Sankarit alkavatkin olemaan jo puhki soitettuja lauluja täällä. Seuraavaksi muutama lainaus Cheekin Jippikayjei!-kappaleesta, jos se jolle kulle on hieman vieraampi kappale:

"Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä. Jippikayjei-hei-hei, sä tsiigaat voittajaa."

"Tässä on jotain mitä ei luusereiden edes kantsi koittaa himas. Tää on niille jotka päättää selvii voittajina."

"Tää on voittajille, niille jotka antaa kaiken."

"Oon niin, niin, niin, huono häviäjä, että mun on aivan, aivan, aivan pakko voittaa. Siis, siis, siis jos tahdot koittaa nii anna tulla vaan."



Mutta nyt kaikki on ohi. Aivan kaikki. Edelliset reilut kaksi viikkoa olympialaisten parissa oli meidän penkkiurheilijoidenkin kulta-aikaa, mutta nyt kaikki on ohi. Edelliset reilut kaksi viikkoa mentiin tiiviisti olympialaisten tahtiin. Usein aamuyön tunneilta melkein aina iltaan asti. Ei siinä paljoa ollut väljää tilaa almanakassa kun päivät täyttyivät olympiaurheilulla, huippu-urheilulla ja urheilua saatiin seurata useita tunteja päivässä.

Omat pohjalukemat tässä varmaan löin tiskiin viime viikon keskiviikkona, kun seurasin urheilua joko televisiosta tai radiosta yhtäkestoisesti peräti 15 tuntia putkeen! Aloitin seuraamisurakan puoli kolmen aikaan aamuyöllä ja lopetin sen vasta joskus puoli kuuden aikaan illalla. 

Nyt onkin ollut totuttelua olympialaisten jälkeiseen aikaan. Hiukan tyhjältä on välillä tuntunut päivät, mutta haikea ei ole fiilis kuitenkaan ollut vaikka kisat päättyivätkin. Haikeus on hävinnyt niille riemun tunteille joita kisojen viimeisten päivien suomalaisonnistumiset aikaan saivat. 

Ja ihan hyväkin toisaalta, että kisat päättyivät. Nyt on saanut taas nukkua rauhassa ja kunnolla yönsä. Mutta en kadu vaikka kaksi edellistä viikkoa menikin vähemmillä yöunilla, oli se sen arvoistakin ja nyt univelat on jo monta kertaa kuitattu. Ja päivärytmikin saatu taas normaaliksi.  

Onnea Iivo Niskanen!