Tiistaina koin mieleenpainuvan hetken. Tuokion, milloin en kokenut itseäni syrjäytyneeksi yhteiskunnasta. Kälyiseen poikamiesboksiini saapui vieras.
Vieras oli pölynimurikauppias. Vaikka myyjällä oli omat syynsä tapaamiseen, oli vierailu terapeuttinenkin. Sain toviksi yksinäiseen elämääni seuraa.
Kauppias oli pätevä. Nautin hänestä huokuneesta sisäisestä yrittäjyydestä. Olisin luultavammin solminut hänen kanssaan kaupat, mikäli hänen myymänsä tuote olisi ollut halvempi.
Lyhyen vierailunsa aikana hän ennähti tekemään kanssani tuttavuuttakin. Myyjä tiedusteli minulta asioita kuin olisi ollut ystäväni. Oli elämästäni oikeasti kiinnostuneen oloinen.
Keskustelun hän aloitti luontevasti ämyristä kajahtaneesta rock-kipaleesta edeten työkuvioihini.
Surkutteli epävakaata työtilannetta. Olisi tarjonnut töitä, mikäli minulla olisi ollut auto. Selkeni meille myös opiskelleemme samaa koulutusohjelmaa.
Aluksi suhtauduin hänen vierailuunsa epäluuloisesti. Vähitellen aloin pitämään hänen seurastaan.
Tapaaminen oli miellyttävä. Vastaavia vierailuita kokisi kernaasti useamminkin.
Sääli, että ovikauppias on tänä päivänä harvinaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!