Viltsun nurkkaus
Viltsun kynä sivaltaa aiheista, jotka häntä innostavat.
tiistai 12. huhtikuuta 2022
Kotiuttamiseni häämöttää
tiistai 15. maaliskuuta 2022
Merkkejä paremmasta
Iloisuus ja innostuneisuus. Siinä kaksi tärkeää mielialaa kuvaavaa sanaa, ja sanaa joilla ennen on voinut minun omaakin persoonaani normioloissa kuvata. Luonteen vahvuuksinani pidän positiivisuutta ja elämän myönteisyyttä. Innostun herkästi erilaisista asioista. Nyt kun olen ollut jo yli kuukauden ajan sairaalan psykiatrisella osastolla hoitojaksolla niin on vaikeampaa ollut olla iloinen ja innostunut. Jos silti olen kokenut iloisuutta näissäkin olosuhteissa, pitää siitä repiä kaikki mahdollinen irti.
Nyt parin vuorokauden ajan olen ollut todella hyvällä tuulella. Olen kirjoitellut blogiini viime kuukausina että en oikein ole ollut oma itseni. Olen elänyt niin raskasta vaihetta elämässä että se on muuttanut persoonaanikin, olen ollut melko alakuloinen. Nyt kuntoni on mennyt kyllä kuitenkin selkeästi eteenpäin ja hoidossanikin tapahtunut isoja positiivisia asioita. Tunnen oloni taas enemmän omaksi itsekseni, olen alkanut olemaan taas elämänmyönteinen ja iloinen sekä innostuneisuuskin on lisääntynyt.
Mielialani on todella paljon rauhoittunut. Kykenen taas keskittymään ja innostumaankin kaikenlaisista asioista. Ajatukseni eivät ole kiinni enää samoissa, jo vähitellen tunkkaisiksi muuttuneissa ajatuksissa. Blogia taaksepäin saa selville mitä asioita jankkasin pitkään edellisessä elämässäni eikä niitä ole tarvetta enää toistaa. Nyt on jotenkin niin raikkaan tuntuista kun alkaa taas pääkoppa olemaan normaalimpi, siellä on tilaa nyt paljon enemmän erilaisille mietteille eikä tietyt ajatukset pyöri päässä kuin pakkomielteenä.
Hoidossani on tosiaan myös tapahtunut paljonkin muutoksia ja ne muutokset kertovat sitä että olen parantumaan, kuntoutumaan päin. Minua kävi täällä viime viikon perjantaina tapaamassa siskoni kohta 19-vuotias tytär, oli mukava tavata siskoni tytär pitkästä aikaa. Hänestä on kasvanut niin fiksu nuori aikuinen. Ei oltu koronankaan takia pitkiin aikoihin nähty. Ja koko minun tämänkertaisen hoitojakson aikana minua ei ollut kukaan lähiomainenkaan käynyt täällä tapaamassa joten oli vaihteeksi mukava nähdä tuttuja.
Ensimmäisen kuukauden aikana sain myös vapaasti liikkua tämän psykiatrisen hoito-osaston ulkopuolella itsenäisesti vain puolen tunnin verran. Nyt tuotakin vapaan liikkumisen määrää on lisätty yhteensä kolmeen tuntiin saman vuorokauden aikana. Nyt vielä aluksi nämä kolme tuntia on jaettu jaksoihin, saan liikkua vapaasti aikaväleillä 10-11, 14-15 ja 18-19. Mutta onhan tämäkin merkki paremmasta, on varmaan huomattu että pärjään yksikseni ja tätä vapaata liikkumisaikaa voi reilusti lisätä. Minulle on ollut ongelma täällä sairaalassa kun en ole tuon puolen tunnin aikana päässyt oikein kunnolla liikkumaan, nyt tuo asia paranee.
Tämän viikon maanantaina käytiin myös parin hoitajan kanssa kotikäynti asunnolleni. Käytiin samalla reissulla myös isäni luona lapsuuden kodissani Parolassa. Isä oli pessyt pyykkini ja otettiin vaatteeni sieltä mukaani. En ollut koronan takia aikoihin nähnyt isäänikään joten oli mukava tavata hänetkin edes vilaukselta. Reissun lopuksi käytiin asunnollani, pakkasin sieltä osastolle vaatteitani mukaan ja nappasin laskut asuntoni lattialta.
Jouduin ensimmäisen kuukauden kulkemaan täällä sairaalassa sairaalan melkoisilla rytkyillä, siis vaatteilla. Nyt sain omia vaatteitani tänne napattua mukaani ja kyllähän se tekee olosta entistä kotoisempaa kun voi omia vaatteita käyttää. Ovat nämät omat vaatteet selkeästi mukavamman tuntuisia.
Ja muutenkin tuo kotikäynti oli aika voimaannuttava. Olin huolestunut siitä mihin kuntooni asuntoni oli mennyt mutta hoitaja sanoi että odotti kyllä puheideni ja varoittelujeni vuoksi pahempaa, nyt asuntoni on vielä helposti siivottavissa kuntoon. Olen niin pahoillani että asuntoni on mennyt edes tuohon kuntoon mutta tulen sen asian korjaamaan ja asunnostani taas huolta pitämään. En ole oikein ollut oma itseni parin viime kuukauden aikana ja toivottavasti armon annetaan nyt käydä oikeudesta.
Kyllähän tuo omassa kodissa käynti mielialaa kohotti. Muisti taas mitä tässä tavoitellaan eli esimerkiksi paluuta itsenäiseen, terveeseen elämään. Tavoitteet ovat isoja ja niistä on hyvä välillä muistuttaa itseään, se auttaa kuntoutumisessa.
Hoitojaksoni on myös edistynyt sen verran hyvin että saan lauantaina pitää ensimmäisen päivävapaani. Lähden asunnollani käymään aamiaisen jälkeen ja palaan ennen iltapalaa osastolle takaisin. Siivoan varmaan joulukoristeet vihdoin pois, keittelen kahvia, käyn saunomassa ja ajattelin myös poiketa jossain ravintolassa syömässä. Koitan viettää tämän viikon lauantaina oikein mukavan vapaapäivän.
Lauantaita siis odottaen!
torstai 10. maaliskuuta 2022
Ennusmerkkejä isoista ongelmista
maanantai 7. maaliskuuta 2022
Selvisin voittajana!
torstai 3. maaliskuuta 2022
Unelmat toteen!
Kirjoittaminen voi olla terapiaakin
tiistai 1. maaliskuuta 2022
Onko kukaan meistä täydellinen?
Onko joku meistä täydellinen? Ei mielestäni. Aina meillä on mahdollisuus oppia paremmaksi ihmiseksi. Jokainen uusi päivä on mahdollisuus oppia uutta. Kritiikki kannattaa ottaa vastaan avoimin mielin, ensin se voi suututtaa mutta loppu peleissä se se vasta meitä kehittääkin!
Paasasin niin pitkään sosiaaliseen mediaan hiljattain omia näkemyksiäni tietyistä asioista jo että varmasti ihmiset alkoivat pitämään minua tyyppinä jolla on hirvittävän kova tarve tuoda omaa erinomaisuuttaan esille muiden kustannuksella. Mutta voin sanoa että tuo on virheellinen näkemys. Lopulta sen lähes tauottoman ajatusvirran takana oli erittäin iso huoli.
No oli miten oli, niin minä ainakin pyrin suhtautumaan elämään niin että joka päivä voin oppia uutta. En ole koskaan liian täydellinen oppiakseni uutta. Olen itseäni kohtaan myös melko armollinen. Voin olla väärässä ja en nosta näkemyksiäni niin esille että ne olisi täyttä faktaa. Ne ovat minun näkemyksiäni vain ja jos joku tarjoaa tilalle samasta asiasta eri mielipiteen paremmin ja vaikka kattavammin perustein niin voin muuttaa näkemystäni.
Ei minulle tee tuskaa olla väärässä. Mutta silloin kun olen väärässä niin tulen mielelläni oiotuksi, ja niin että saan tietää oikeaa faktatietoa asiasta. Se kehittää ihmisenä minua. Opin asioista taas uutta.
Minulle itseni kehittäminen on tärkeää. Uskallan myös lähteä uudessakin asiassa kehittämään itseäni. En koskaan ole ajatellut olevani täydellinen vaan otan kritiikinkin niin vastaan että hyvin perusteltu kritiikki on muutama lisäaskel kohti sitä täydellisyyttä. Perkele, se korjaava palautehan se vasta kehittääkin. Voihan se tuntua ensin epämiellyttävältä mutta jos kritiikki annetaan hyvin perustein niin on se hemmetti soikoon varsin kehittävää ja sellaisen palautteen minä otan ainakin aina ilolla vastaan.
Jokainen päivä on oikeastaan mahdollisuus oppia uutta. Pitää vain lähteä välillä sen oman mukavuusalueen ulkopuolellekin rohkeasti oppimaan uutta. Ja ei kannata heti toisen näkemyksiä ampua alas kuin tykin kuulasta. Vaan kannattaa oikeasti kuunnella sen toisenkin näkemyksiä ja miettiä vaikka voisiko omia näkemyksiäni ainakin laajentaa toisen mielipiteiden avulla?
Hyvä keskustelukin on rakentavaa. Siinä kuunnellaan aidosti toista ja pyritään ehkä yhteispelissäkin parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Ei sorreta muiden näkemyksiä vaan ollaan avoimia toisten mielipiteille. No joo, saihan tuo narsismijuttu minut näyttämään vähintäänkin oudolta mutta nyt yritän kertoa miten oikeasti tällaisiin asioihin suhtaudun.
Minä en ole todellakaan täydellinen. Minulla on paljon yksinkertaisiakin asioita joita en osaa tehdä. Hoitaja pisti eilen täkkini pussilakanan sisään koska en itse osannut. Oli minussa kuitenkin miestä myöntää se asia ettei tuo nyt hoidu näinkin avuttomalta ihmiseltä. En osaa myöskään vaikka luistella vaikka jääkiekkoa tykkäänkin seurata tosi paljon.
Mutta hei, uskallan ottaa kuitenkin vastuun jos teen virheen tai epäonnistun. Uskallan myöntää olevani väärässä tai ihminen joka ei vain tiedä tarpeeksi. Jokainen päivä on mahdollisuus oppia uutta ja siksikin jokainen päivä on lähes kuin aarre. Harva meistä on täydellinen. Ja minullakin on tapana tehdä yhtä ja toista niin kyllähän siinä söhlätessä väkisinkin virheitäkin tulee. Pitää osata olla vain armollinen itseäänkin kohtaan.
Ja katsokaas minun omaa sairauslistaani: TIC-oireita eli pakkoliikkeitä paljon, paniikkihäiriöksi diagnosoitua ihmeellistä säpsähdäntää voi esiintyä ihmisten läheisyydessä, minulla on yhä maitohampaat kun rautahampaita ei vain tule. Maitohampaat on suussani siihen asti kun ne putoaa pois. Tämä on jokin synnynnäinen sairaus. Raha-ja alkoholiongelmaa. Rahapeleihinkin upposi lokakuussa noin 700 euroa! Ja alkoholipäissäni rellestin ja mekastin asunnossani tammikuussa niin että taisi jo häätökin olla lähellä. Paskaakin välillä tulee housuun, joskus, joku vitun vika tuokin on.
Minun sairaslistallani ei olla täydellisiä. Ei lähellekään sitä. Mutta silti on tärkeää että tykkää myös itsestään. Ei liikaa, ettei omakehu haise. Mutta sen verran edes että on itselleenkin armollinen. Ei vaivu liikaa tuskaan ja epätoivoon jos ilmeneekin vikaa myös itsessään.
Minä olen tehnyt lukemattomia virheitä elämäni aikana ja varsinkin viime kuukausina olen kämmännyt niin paljon mutta tämä on ollut minulle varsin opettavaista aikaa. Jatkossa en sitten näin toimi jos kohtaan jotain tällaista vielä elämäni aikana. Tässä oli vielä nostettava nuo narsismipohdintanikin esille koska tätä aihetta en olisi voinut käsitellä tarpeeksi rehellisesti ilman näitä nostoja. Mutta jokainen päivä on mahdollisuus oppia uutta! Eikä meistä kukaan taida olla täydellinen sitten kuitenkaan? En minä ainakaan.
maanantai 28. helmikuuta 2022
Se on koronaa!
Nyt se varsin odotettu on sitten tapahtunut. Asia jota pitkään pelkäsin on tapahtunut. Eli tämä paljon puhuttu koronavirus on sitten iskenyt minuunkin. Voi pahuksen pahus! Onneksi minulla on sentään otettuna jo kolme koronarokotusta niin selviän varmaan lievin oirein.
Meitä täällä mielenterveysosastolla on kolme potilasta aina yhdessä potilashuoneessa. Yhdellä huonekaverillani oli korkea kuume viime viikon torstaina ja lopulta hänellä todettiin olevan korona. Me kaksi muuta saman huoneen asukasta jouduimme myös saman tien pisara-eristykseen eli joudumme olemaan samassa potilashuoneessa koko ajan, mitä nyt käytävän vessassa saamme käydä.
Meiltä kahdeltakin sitten otettiin viralliset koronanäytteet perjantaina ja ne olivat positiiviset. Eli nyt se korona on sitten tarttunut jo minuunkin. Voi helkkari. No, onneksi olen päässyt aika vähällä tämän koronan kanssa. Ei minulla oikeastaan ole ollut kuin tukkoisuutta. Minua ei ole edes väsyttänyt, ei ole mennyt makuaisti ja ei ole ollut edes kuumetta. Olen onnekseni päässyt tämän koronan kanssa lievin oirein.
Pahin juttu mikä tästä koronasta on seurannut niin on se että joudun olemaan toisen huoneasukkaan kanssa eristettynä tähän samaan huoneeseen ainakin aina 6.3. asti. Eli kyllä tässä vielä joutuu eristyksissä olemaan. Mutta tämä on se pahin asia mikä mielestäni on koronasta seurannut. Joutuu olemaan eristettynä tähän kulahtaneeseen huoneeseen pitkän aikaa.
Meiltä piti vielä ottaa toisetkin koronanäytteet täällä huomenna eli tiistaina mutta sitten ei luojan kiitos otetakaan. Korona positiivisista on kuulemma turha ottaa näytettä heti toistamiseen koska testi näyttää joka tapauksessa puolen vuoden ajan vielä positiivista tulosta, oli tauti päällä vai ei. Jos on kerran positiivisen tuloksen saanut niin sitten tulos pysyy positiivisena sen puolen vuoden ajan. Ja tämähän on iso helpotus minulle, sillä en todellakaan tykkää siitä kun se pitkä koronatestitikku työnnetään nenääni.
Olo muuten on hyvä. Mitä nyt vähän tuota tukkoisuutta on koronan vuoksi. Olen vain surullinen kun työsopimukseni Ilveskodin kanssa päättyy tänään ja uuden sopimuksen solmimisesta ei ole ollut tietoakaan.
Vituttaa kun tämä työskentely Ilveskodin keittiöllä päättyy näin. Että en ole viimeisenä työpäivänä edes töissä vaan pakkohoidossa mielenterveysosastolla. Aivan viimeisiä kuukausia lukuunottamatta viihdyin Ilveskodin keittiöllä tosi hyvin, se on paras työpaikka jossa olen töissä koskaan ollut. Mukavan työpaikan siitä ovat tehneet hyvät työkaverit, mielenkiintoiset ja aika monipuoliset työtehtävät. Tylsää päivää ei ollut.
Tein niin ison virheen kun aloin niitä työpaikan mahdollisia ongelmia julkisesti jauhamaan. Mitään leveilyä tai peniksen mittauskilpailua se ei silti ollut. Olin vain huolissani ja siksi asia pyöri pitkään mielessäni.
No, toivottavasti tulen taas kuntoon ja löydän itselleni uuden hyvän työpaikan. Tällä hetkellä asiat tuntuvat olevan niin auki ja on luotettava siihenkin että aika korjaa minunkin ongelmat ja asiat kääntyvät parhain päin. Kyllähän minä joskus vielä Ilveskodissakin mielellään tulen työskentelemään. Mutta nyt se tuntuu kovin kaukaiselta haaveelta...
Saisipa edes asiat jollain tavalla joskus kuntoon taas.
lauantai 26. helmikuuta 2022
Potilashuoneen "vanki"
Ulkona aivan mielettömän upea keli. Ainakin kun ikkunasta ulos katsoo. Aurinko paistaa todella kauniisti ja ulkoilma suorastaan houkuttelee viettämään aikaa nyt ulkosalla. Kevätaurinkoko se vihdoin sieltä pilkistelee jo ja on niin ihanan hellan lettanen että korjaa Viltsunkin mielialan taas reilusti elämänmyönteisemmäksi? Elämän myönteisyys, positiivisuus, asioita joita olen kyllä jo pitkään itseltäni kaivannut.
Elämä ollut minulle pitkään räpeikössä tatpomista, siis aivan kuraa. Joskus syys-lokakuussa alkoi jo tämä synkempi vaihe elämässäni. Ensin vaivasi pitkään jalkapohjatkivut ja olin niiden vuoksi niin kauan pois työelämästä että koko työsuhde oli vaakalaudalla.
Tilanne alkoi olemaan se että oli palattava töihin kuitenkin vaikka kipuja vielä jonkin verran oli. Siis pienellä riskillä, näin sain pitää vielä työni joka loppuu nyt helmikuun viimeinen päivä. Joskus joulukuun puolivälissä alkoi helpottamaan nämä jalkakivut ja sitten elämään tulikin harmikseni lisää mahdollisia ongelmia.
Helpolla elämä ei ole minua päästänyt edellisten kuukausien aikana ja siksikin alkaa olemaan jo kova ikävä ihan tavallista, huoletonta elämää. Jopa työntäytteistä arkea jos sitä saa elää vailla murheita.
Minulle ainakin siis tämä ulkona vallitseva aurinkoinen keli luo taas uskoa paljon positiivisemmasta elämästä. Joko olisi vaikeudet vähäksi aikaa voitettu ja alkaisi Viltsultakin löytymään taas myönteistä asennetta elämää kohtaan, iloa ja onnistumista erilaisista jutskista? Olin ennen aika huoleton ja positiivinen kaveri joka tuli juttuun monien erilaisten ihmisten kanssa. Nyt kaipaan tuota miestä taas estradille. Ja aika paljon se on sieltä jo alkanutkin esille tupsahtamaankin.
Mutta, ulkona aivan mahtava ja aurinkoinen keli näemmä. Minä kuitenkin joudun kykkimään täällä samassa potilashuoneessa koko vuorokauden. Mitä nyt välillä saan vessassa sentään käytävällä käydä. Normaalisti voisin liikkuakin enemmän ja käydä ulkonakin ollessani potilaana täällä mielenterveysosastolla, mutta en nyt. Nyt minä joudun olemaan koko ajan samaan pieneen ja sisustukseltaan aika kulahtaneen huoneen vankina. Ja en edes yksin vaan minulla on myös huonekaveri.
Nyt se on nimittäin jo minullakin. En minäkään siltä välttynyt. Eli minusta otettiin eilen jo neljännen kerran koronatesti. Hyi helvetti, inhoan sitä tosi paljon muuten. Tuo testitulos oli sitten tällä kertaa positiivinen. Joten joudun olemaan muutaman päivän eristettynä tänne samaan huoneeseen. Ei ole herkullinen tilanne varsinkaan näillä keleillä?
Mutta kestän tämän kuin mies. Ilman muuta. Onneksi minulla ei ole kovin vakavia oireita ainakaan vielä. Vähän tukkoisuutta ja siinäpä ne oireet ovatkin ainakin tällä hetkellä. Minulla ei ole kuumetta eikä vaikkapa pään särkyä tai ei ole edes makuaisti mennyt. Eli eiköhän tämäkin vaikeus tule selätettyä?
Onhan tuo aurinkoinen keli kuitenkin mahtava juttu. Olisiko jo kevät tulossa? Maaliskuu alkaa kuitenkin parin päivän päästä? Jotenkin tuo valoisuus tuo lisää uskoa myös siihen että asioilla on tapana järjestyä ja tuo voimaa kestää ongelmat ja haasteet paremmin.
perjantai 25. helmikuuta 2022
Mikä Viltsu?
torstai 24. helmikuuta 2022
Turhauttavaa!
Miltä se tuntuu kun elämä imee sinusta kaikki mehut pois ja alat olemaan henkisesti loppu? Tiedän että tuo ei ole kovin kiva tilanne. Olen vetänyt niin rankan elämän vaiheen läpi ja sen yhä vain jatkuessa niin alan uupumaan vähitellen. Yritän pistää elämälle hanttiin mutta koska kaikki mahdolliset oljenkorretkin ovat niin heiveröisiä eikä auta yhtään tässä tilanteessa niin alan todella väsymään. Olen tällä hetkellä mielenterveysosastolla hoidossa jonkun skitsofrenian takia mutta toisin kuin voisi luulla, oleminen täällä vie minua vain kohti lopullista musertumista. Olen kohta henkisesti loppu.
Edelliset reilut kaksi kuukautta ei ole ollut minulle mitään ruusuilla tanssimista. Vaan on ollut jopa yksi elämäni rankimmista ajan jaksoista. Tämä siitäkin huolimatta että vain yhden vuoden aikana olen saanut 2010-luvulla todistaa kuinka sekä äitini ja että veljeni kannettiin haudan lepoon. Silti, tämä reilun kahden kuukauden tarpominen paskakasassa on ollut henkisesti erittäin raskasta aikaa minulle. Usko pois, näin olen asiat oikeasti kokenut.
Uusin raskas käänne elämässäni on ollut juuttuminen tänne mielenterveysosastolle. Olen pakkohoidossa ehkä jopa aina toukokuun alkuun asti. Silti en koe olevani mitenkään mielenterveydellisesti sairas, minulla on muka todettu skitsorenia mutta en havaitse yhtään merkkiä itsessäni tällaisesta sairaudesta. Erittäin outo tilanne. Epäilen jopa mahdollista hoitovirhettä koska olen terveenä miehenä tänne päätynyt. Ja en luota oikein kehenkään täällä tällä hetkellä, en edes hoitajiin tai jopa edes lääkäreihin.
Olen yrittänyt tehdä jotain sen eteen että pääsisin täältä mielenterveysosastolta pois. Maanantaina annoin virallisen valituksen potilasasiamiehelle joka toimitti kai sen jopa hallinto-oikeuteen asti. Ja tänään olen ollut jo yhteydessä oikeusasiatoimistoon ja Valviraan. Yritän kääntää joka kiven että mielestäni terveenä miehenä pääsisin täältä pois. Mutta yhteydenotot ovat olleet aika hyödyttömiä. Tuolta potilasasiamieheltä ei vaan ole kuulunut vielä mitään vastausta.
Tämä tilanne alkaa turhauttamaan minua ja tuntuu että en voi tehdä tilanteelleni mitään vaan minun pitää alistua kohtalolleni. Kai jään tänne ikuisiksi ajoiksi? Pahinta on kun on vaan niin perkeleen kova koti-ikävä ja tahtoisi kotiin jo. En ole elänyt omaa elämääni kunnolla kohta varmaan pariin kuukauteen ja alkaa turhauttamaan kun en voi tehdä varmaan mitään asioille että pääsisin jo nyt siitä omasta elämästäni nauttimaan. Tämä tilanne on varsin kuluttava henkisesti. Sellaiset henkiset voimavarat alkavat olemaan loppu. Alan olemaan omaan tilanteeseeni niin turhautunut ja pelokaskin osin.
Siviilimaailmassa minua odottaisi vihdoin se oma koti ja asettuminen sinne sekä mahdollisten väärinkäsitysten ja maineeni kärsimien kolausten korjaaminen sekä mahdollisesti kunnolla tapailun aloittaminen minua kiinnostavan naisen kanssa. Tilanne ei siis ole helppo. Kaipaan niin helvetisti kotiini koska se oma elämä on ollut niin jumissa jo pidemmän aikaa. Ja tuo nainen kiinnostaa minua, ajattelen häntä jopa välillä öisin. Olisi hienoa jo päästä aloittamaan se treffailu puhtaalta pöydältä.
Elämän tilanteeni ei ole sellainen mistä nauttisin. Ei todellakaan. Olen kuin vanki täällä mielenterveysosastolla. Siltä se ainakin tuntuu. Ainoa täysin rehellinen tapani käsitellä ajatuksia ja tunteitani on joko musiikin kuuntelu tai tämä kirjoittaminen. Kirjoittaminen on minulle hyvää terapiaa,siksi nyt kirjoitan paljon. Elämän tilanteeni on äärimmäisen kuluttava. Päivästä toiseen niitä samoja ikäviä tunteita, joko ne vihdoin avaisivat silmänsä ja päästäisivät terveeen miehen kotiinsa? Pettymys kun näin ei tapahdukaan, ikävän tunne siitä kun joutuu näitä helvetin tylsiä ja kuluneita seiniä ja lattioita täällä osastolla katselemaan päivästä toiseen ja se pirun turhautumisen tunne. Eikö jo mitään tapahdu?
Minua voisi odottaa tuolla ulkomaailmassa upea elämä. Koti ja nainen. On niin ikävän kuluttavaa olla täällä osastolla kun tietää mitä voisi odottaa jos pääisisi täältä pois. Jokainen päivä tällä osastolla on yhtä paskaa, yhtä tuskaa.
Alankin olemaan taas henkisesti loppu. Olen kohdannut niin ikäviä tunteita ja kokemuksia viimeisen parin kuukauden aikana että siksi henkiset voimavarani alkavat olemaan loppu. Ja nyt tämä oleminen tällä osastolla, tilassa jossa koen itseni terveeksi ja jossa ulkona minua odottaisi valtava maailma ja vapaus. Koti ja mahdollisesti upea nainen. Nyt miestä koetellaan rankalla kädellä mutta toivottavasti inhmillisyyttä olisi yhä olemassa ja pääsisin tuskistani. Pääsisin vapauteen!
Pahinta on kun minua ei uskota. Se tekee hieman jopa jo vainoharhaiseksi. Ja ehkä minulla on jo liiankin vahvoja tunteita tätä naista kohtaan ja kirjoitan hänestä liikaa mutta halusin nostaa tämän vielä esille että ymmärtäisitte paremmin miksi kaipaan jo niin paljon siviilimaailmaan takaisin.
keskiviikko 23. helmikuuta 2022
Kuka minä nyt olen?
tiistai 22. helmikuuta 2022
Kaipaan mielenrauhaa
Asia jota olen alkanut kaipaamaan tämän kaiken myllerryksen keskellä on mielenrauha. Kuuntelin eilen jopa Jarkko Aholan laulaman joululaulun Mielenrauhaa. Siis, kyllähän se totta on. Vielä helmikuun lopullakin kuuntelin joululaulun kokonaisuudessaan ja en vitsillä vaan tosimielellä. Kuuntelin tuon joululaulun koska koin että siinä oli hyvät, fiiliksiäni kuvaavat sanat. Kahta asiaa vain toivoisin, hetken hengähdystä ja mielenrauhaa.
Olen tällä hetkellä Hämeenlinnan sairaalan mielenterveysosastolla. Ja vielä kaiken kukkuraksi peräti pakkohoidossa toukokuun alkuun asti. Mielestäni on silti erikoista että pitkälle pakkohoitojaksolle joutunut tyyppi osaa tuottaa näinkin fiksua tekstiä. Ajattelu pelaa, harhoja en ole koskaan nähnyt enkä kuvitellut kuulevani mitään outoja ääniä. Skitsofenia on jopa diagnosoitu mutta en tunnista tällaisia skitsofreniaan liittyviä oireita itsessäni. En sitten yhtään. Koen että nyt on rankalla kädellä liioiteltu ja voisin olla kotonakin yhtä hyvin.
Olen vetänyt elämässäni niin ainutlaatuisen ja rankan jakson läpi. Ainut iso asia on vain että uskoo ken tahtoo. Kaikki on pitkä tarina mutta aloin jo joulukuun puolivälissä pistämään merkille jutskia lähiesimieheni käyttäytymisessä, luonteessa ja jopa johtamistavoissa jotka saattaisivat viitata narsismiin. Sitten aloin kirjoittamaan näistä liiankin paljon julkisesti ja päädyin erittäin kyseenalaiseen valoon. Lopulta kävin keskustelut aiheista kahden lääkärin kanssa ja yllättäen, ne eivät pitäneetkään minua hulluna vaan ihan järkevänä tyyppinä.
Sitten minut raijattiin lähes väkipakolla tänne mielenterveysosastolle päivystyksen kautta ja lääkäri kirjoitti diagnoosin skitsofrenia, pakkohoitoa toukokuun alkuun asti. Siis hoitoon minua ei passittanut nämä lääkärit joiden kanssa narsismikeskustelut kävin, eikä hoitoon pakottamista tapahtunukaan heti lääkärikäyntien jälkeen. Vaan hoitoon päädyin sitten muutama päivä myöhemmin. Ja mielestäni se johtuu nyt jopa isoista väärinkäsityksistä ja epäuskoisuudesta. Edelleen tämäkin.
Elämässäni on kaiken tämän vuoksi ollut melkoinen myllerrys pitkän ajan. Elämästäni on tullut mielikuvieni mukaan liiankin julkinen ja olen päätynyt melkoisten arvostelujen ja juorujen kohteeksi. Sitten kun olen saanut odottaa sitä kuuluisaa omaa vuoroani kunnes saan näkemykseni tuotua esille niin kärsivällisyyteni ja itsehillintänikin ovat olleet koetuksella.
Nyt tämän kaiken jälkeen on hiljalleen parasta luopua näistä samojen narsismijuttujen ajattelusta kokonaan. En jaksa enää vängätä näistä asioista vaan tunnustan suoraan että päin vittua vedin itsekin tuon kirjoitusosuuden. Olisiko sellaista pitänyt edes olla? Vai olisiko riittänyt vain ei läheskään niin julkiset keskustelut huolenaiheista lääkäreiden kanssa.
No, kaiken tämän jälkeen olen alkanut hirvittävän paljon kaipaamaan sitä omaa rauhaa, mielenrauhaa. Että elämäni olisi taas ei niin julkinen vaan saisin Popedan laulujen mukaisesti elää lähinnä itselleni. Tämä homma lähti todella lapasesta ja ihan väärille urille. Nyt toivon hartaasti että elämäni palaa taas paljon rauhallisemmaksi. Kannan vielä vastuun niistä virheistä mitä tein kirjoittaessani liian arkoja tekstejä liian julkisesti mutta nyt tämän aiheen käsittely on minun osaltani loppu hyvinkin nopealla tahdilla. Minä en ole vielä varmaa tietoa kuullut mikä on tilanne tällä hetkellä töissä, oma tavoitteeni oli vain saada mahdollisesti saras ihminen hoitoon koska tällainen henkilö ei välttämättä itse ymmärrä omaa tilaansa vaan päinvastoin, narsistinen henkilö lähinnä vain nauttii toisten alistamisesta. Mutta mahdolliseen narsismiin on silti hyvä puuttua jotain kautta, suoraan puhumalla se ei käy. Narsismista on niin paljon hallaa niin yhteisölle, työkavereille kuin ennen kaikkea mahdolliselle perheelle. Siihen on hyvä puuttua, ja toivottavasti riittävän ajoissa.
Se siitä. Asia mitä itse kaipaan tällä hetkellä on tosiaan oma rauha, oma yksityinen elämä. Mies saisi tehdä taas omat päätökset, omat valinnat, olisi omat tunteet vaikka se kipeää tekisikin jos niihin ei samalla lailla takaisin vastattaisi. Eläisin lähinnä vain taas itselleni ja saisin nauttia elämästä! Minä olen aina ollut lähinnä sellainen naatiskelija. Mielummin olen totta vie onnellinen kuin oikeassa. Onnellisuus on minulle tärkeä juttu. Lähes kaikilla valinnoilla elämässäni pyrin siihen että saisin olla mahdollisimman onnellinen. Mutta nyt taas Maija Vilkkumaata mukaillen täytyy kysyä, Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä? Vaikka tosiasiahan on se mitä Neljä Ruusua jauhaa biisissään, elän vain kerran. Enkä todellakaan haluiaisi sitä tuhlata täällä mielenterveysosastolla olemiseen jos ei todella ole pakko. Elämästäni on muutenkin kulunut jo niin pitkä aika näissä murheiden kourissa pyörimiseen eli kaksi kuukautta että nyt olisi jo aika pistää STOP tälle kierteelle. Kuullaanko peräti rukoustani?
Minun on aika luopua lopullisesti näistä narsismipohdinnoistani. Tämä touhu lähti minultakin täysin lapasesta. Jäin pyörittämään näitä ajatuksia liikaa päässäni ja niistä tuli minulle jopa pakkoajatuksia. Ajatuksia jotka pyöri mielessäni pitkään eikä silloin siellä muita ajatuksia pyörinytkään. Koko elämä jumittui tämän takia minulta. Sellainen keskittyminen, motivaatio omaa elämää kohtaan katosi täysin. Mutta nyt alkaa taas miehellä olemaan virtaa ja motia panostaa omaan elämäänsäkin.
Nyt olen täällä mielenterveysosastolla mutta en viihdy täällä. Tai kuka nyt mielenterveysoastolla viihtyisi? Tarkoitan vain sitä että tuon legendaarisen paskamyrskyn läpi käyneenä täällä ei ole aina tarjolla niin paljoa sitä mahdollisuutta omaan rauhaan ja hiljaiseloon kuin voisin haluta. Nukkuakin pitää samassa huoneessa kahden muun henkilön kanssa. Ei tämä moitetta ole kyseisiä henkilöitä kohtaan, mutta tilanteeni on se että kaipaan niin paljon omaa rauhaa että en tällä hetkellä mielelläni nukkuisi samassa tilasa kuin mahdollisen naisystäväni kanssa. Jos sellainen olisi.
Tässä kun on tuotu paljon esille näitä laulun sanoja ja nimiä niin heitetään nyt vielä se toive Irinan lauluja lainaten eli Mä haluun olla yksin. Tai jos naisystävä olisi niin hänelle löytyisi kyllä aikaa mutta muuten. Matka jatkuu uusin miettein ja kiinnostuksen kohtein ja on aika vaihtaa elämässä suuntaa. Olen nyt kova näitä laulun sanoja täällä viljeleen mutta kyllähän tähän sopii hyvin Kari Tapionkin laulun sanat tämä aika oli minulle myrsky jonka jälkeen tulee toivottavasti poutasää.
Haluan jo niin paljon kotiini. Siellä minulla olisi oma rauha kun varmaan naapuritkin ovat kuulleet sen faktan että ei hänelle vittuilla tarvitse. Tämä alkaa olemaan vihon viimeisiä pohdintojani ja kirjoituksiani joissa tätä helvetin narsismia käsittelen. Huolet ja murheet sekä näkemykset perusteluineen on kerrottu lääkäreille ja jos on tarvetta niin lääkärit varmasti vie asioita eteenpäin. Ei näitä asioita olisi koskaan näin pitkään saanut veivata tosiaan sosaalisessa mediassa mutta nyt tämä on loppu. Finito!