Kotiuttamiseni häämöttää

Noloa huomata, että en ole kolmeen viikkoon kirjoittanut mitään blogiini. Se on pitkä aika koska minulla on tapana kyllä ollut päivittää blogiani edes kerran viikossa. Pitkästä blogitauostani huolimatta minulla on asiat hyvin. Kuulumiseni ovat varsin aurinkoisia. 

Aktiivisimmat blogini lukijat tietävät ja muistavat että jouduin helmikuun alussa psykiatriselle osastolle sairaalaan hoitoon. Asiani ja elämäni oli edennyt siihen pisteeseen että etenkin lähimmäiseni näkivät sen parhaimmaksi ratkaisuksi. Olen sitten siitä asti ollut täällä psykiatrisella osastolla hoidossa. 

Nyt vasta tänään sitten oli taas lähes joka viikkoiseen tapaan minulla lääkärikäynti täällä osastolla ja ilahduin niin paljon kun nyt sitten lääkäri ottikin puheeksi ensimmäistä kertaa kotiuttamiseni. Ja mahdollisena kotiuttamisajankohtana lääkäri piti huhtikuun loppua, taisiko puheissa vilahtaa mahdollisena kotiuttamispäivämääränä 26. päivä huhtikuuta. 

Tuli niin paljon toivoa ja lohtua tästä. Se asia mitä olen odottanut pitkään eli kotiuttaminen alkaa nyt olemaan lähellä. Kyllähän siinä mieli piristyi entisestään. Itse asiassa minulla ei enää olisi välttämättä näitä vuorokausia täällä itse osastolla vietettävänä kovinkaan montaa, sillä lääkärikin toivoisi ja suunnitteli että minulla olisi parikin pidempää lomapätkää ennen kotiuttamista. Nähtäisiin miten pärjään kotioloissa. Ensimmäinen pidempi loma olisi nyt pääsiäisenä. Perjantaina kotiin ja maanantaina takaisin osastolle. 

Elämä täällä osastolla ei ole tietenkään ollut aina niin helppoa. Mutta olen pärjännyt.  Nuo kotivapaat joita minulla on alkanut olemaan niin ovat helpottaneet oloani tämän osastojakson aikana. Se on niin erilaista olla kotona kuin osastolla ja niihin kotivapaisiin asennoituukin ihan eri lailla. Kotioloissa sitä yrittää nauttia siitä ajasta kun taas osastolla se oleminen on lähinnä sellaista ajan tappamista. 

Kai se kodikkuus, tunnelma, vapaus tekee siitä kotona olemisesta niin paljon paremman kuin osastolla vietetystä ajasta. Ja onneksi minulla näitä kotivapaita on nyt tässä alkanutkin olemaan. Vähitellen, ensin oli vain päivävapaa eli lauantaina aamulla kotiin ja illalla takaisin, sitten yhden yön vapaa eli sain olla oikein yön kotona, sitten viime viikonloppuna olin jo kaksi yötä kotona eli olin kotona kokonaisen viikonlopun ja nyt pääsiäisenä olen jo sitten koko pääsiäisen kotona. Ja pääsiäisen jälkeen olisi kai vieläkin pidempi vapaa edessä, jos kaikki vain menee hyvin.

Kyllähän tämä osastolla oleminen on minulle kuitenkin hyvää tehnyt. Mieleni on nyt erittäin paljon rauhoittunut, päässä virtaa taas ajatuksia ihan eri lailla kuin silloin helmikuussa ja osaan taas keskittyä asioihin taas normaalisti. Paljon on vointini mennyt eteenpäin täällä. Ja nyt on sitten kotiuttaminen lähellä, se on hieno juttu!

Merkkejä paremmasta

Iloisuus ja innostuneisuus. Siinä kaksi tärkeää mielialaa kuvaavaa sanaa, ja sanaa joilla ennen on voinut minun omaakin persoonaani normioloissa kuvata. Luonteen vahvuuksinani pidän positiivisuutta ja elämän myönteisyyttä. Innostun herkästi erilaisista asioista. Nyt kun olen ollut jo yli kuukauden ajan sairaalan psykiatrisella osastolla hoitojaksolla niin on vaikeampaa ollut olla iloinen ja innostunut. Jos silti olen kokenut iloisuutta näissäkin olosuhteissa, pitää siitä repiä kaikki mahdollinen irti. 

Nyt parin vuorokauden ajan olen ollut todella hyvällä tuulella. Olen kirjoitellut blogiini viime kuukausina että en oikein ole ollut oma itseni. Olen elänyt niin raskasta vaihetta elämässä että se on muuttanut persoonaanikin, olen ollut melko alakuloinen. Nyt kuntoni on mennyt kyllä kuitenkin selkeästi eteenpäin ja hoidossanikin tapahtunut isoja positiivisia asioita. Tunnen oloni taas enemmän omaksi itsekseni, olen alkanut olemaan taas elämänmyönteinen ja iloinen sekä innostuneisuuskin on lisääntynyt.

Mielialani on todella paljon rauhoittunut. Kykenen taas keskittymään ja innostumaankin kaikenlaisista asioista. Ajatukseni eivät ole kiinni enää samoissa, jo vähitellen tunkkaisiksi muuttuneissa ajatuksissa. Blogia taaksepäin saa selville mitä asioita jankkasin pitkään edellisessä elämässäni eikä niitä ole tarvetta enää toistaa. Nyt on jotenkin niin raikkaan tuntuista kun alkaa taas pääkoppa olemaan normaalimpi, siellä on tilaa nyt paljon enemmän erilaisille mietteille eikä tietyt ajatukset pyöri päässä kuin pakkomielteenä.

Hoidossani on tosiaan myös tapahtunut paljonkin muutoksia ja ne muutokset kertovat sitä että olen parantumaan, kuntoutumaan päin. Minua kävi täällä viime viikon perjantaina tapaamassa siskoni kohta 19-vuotias tytär, oli mukava tavata siskoni tytär pitkästä aikaa. Hänestä on kasvanut niin fiksu nuori aikuinen. Ei oltu koronankaan takia pitkiin aikoihin nähty. Ja koko minun tämänkertaisen hoitojakson aikana minua ei ollut kukaan lähiomainenkaan käynyt täällä tapaamassa joten oli vaihteeksi mukava nähdä tuttuja.

Ensimmäisen kuukauden aikana sain myös vapaasti liikkua tämän psykiatrisen hoito-osaston ulkopuolella itsenäisesti vain puolen tunnin verran. Nyt tuotakin vapaan liikkumisen määrää on lisätty yhteensä kolmeen tuntiin saman vuorokauden aikana. Nyt vielä aluksi nämä kolme tuntia on jaettu jaksoihin, saan liikkua vapaasti aikaväleillä 10-11, 14-15 ja 18-19. Mutta onhan tämäkin merkki paremmasta, on varmaan huomattu että pärjään yksikseni ja tätä vapaata liikkumisaikaa voi reilusti lisätä. Minulle on ollut ongelma täällä sairaalassa kun en ole tuon puolen tunnin aikana päässyt oikein kunnolla liikkumaan, nyt tuo asia paranee.

Tämän viikon maanantaina käytiin myös parin hoitajan kanssa kotikäynti asunnolleni. Käytiin samalla reissulla myös isäni luona lapsuuden kodissani Parolassa. Isä oli pessyt pyykkini ja otettiin vaatteeni sieltä mukaani. En ollut koronan takia aikoihin nähnyt isäänikään joten oli mukava tavata hänetkin edes vilaukselta. Reissun lopuksi käytiin asunnollani, pakkasin sieltä osastolle vaatteitani mukaan ja nappasin laskut asuntoni lattialta. 

Jouduin ensimmäisen kuukauden kulkemaan täällä sairaalassa sairaalan melkoisilla rytkyillä, siis vaatteilla. Nyt sain omia vaatteitani tänne napattua mukaani ja kyllähän se tekee olosta entistä kotoisempaa kun voi omia vaatteita käyttää. Ovat nämät omat vaatteet selkeästi mukavamman tuntuisia. 

Ja muutenkin tuo kotikäynti oli aika voimaannuttava. Olin huolestunut siitä mihin kuntooni asuntoni oli mennyt mutta hoitaja sanoi että odotti kyllä puheideni ja varoittelujeni vuoksi pahempaa, nyt asuntoni on vielä helposti siivottavissa kuntoon. Olen niin pahoillani että asuntoni on mennyt edes tuohon kuntoon mutta tulen sen asian korjaamaan ja asunnostani taas huolta pitämään. En ole oikein ollut oma itseni parin viime kuukauden aikana ja toivottavasti armon annetaan nyt käydä oikeudesta.

Kyllähän tuo omassa kodissa käynti mielialaa kohotti. Muisti taas mitä tässä tavoitellaan eli esimerkiksi paluuta itsenäiseen, terveeseen elämään. Tavoitteet ovat isoja ja niistä on hyvä välillä muistuttaa itseään, se auttaa kuntoutumisessa.

Hoitojaksoni on myös edistynyt sen verran hyvin että saan lauantaina pitää ensimmäisen päivävapaani. Lähden asunnollani käymään aamiaisen jälkeen ja palaan ennen iltapalaa osastolle takaisin. Siivoan varmaan joulukoristeet vihdoin pois, keittelen kahvia, käyn saunomassa ja ajattelin myös poiketa jossain ravintolassa syömässä. Koitan viettää tämän viikon lauantaina oikein mukavan vapaapäivän. 

Lauantaita siis odottaen!

Ennusmerkkejä isoista ongelmista

Olen toista kertaa elämässäni psykiatrisella osastolla sairaalassa. Kyllähän nämä oleilut tällaisella psykiatrisella osastolla on minulle häpeätahra. Minä olen vielä mies joka yleensä arvostaakin itsenäistä elämää, osaa kantaa huolen ja  vastuun omasta elämästään. Siten ainakin kuvittelen itsestäni, olen melko vastuullinen mies. Oma elämä, omat ajatukset ja valinnat sekä erityisesti vastuu omasta elämästä on minulla. 

Elämä ei vain aina mene niin kuin suunnitellaan. Ja joskus tulee isojakin mutkia matkaan. Minun elämässäni näitä mutkia ja karikoita on riittänyt myös. Lokakuussa 2015 päädyin ensimmäisen kerran psykiatriselle osastolle. Elämä oli silloin pitkään kovin karikkoista, kärsin alkoholismista ja join itselleni ulosvettoon kymmenen tuhannen euron velat. (velat on onneksi jo vuoden ajan olleet kuitattuna) Alkoholiongelmien kanssa mukaan kuvioihin tulivat myös mielenterveysongelmat. 

Minulla todettiin psykoosi. Jouduin 2015 ensimmäisen kerran elämässäni psykiatriselle osastolle sairaalaan ja siitä alkoi pitkä matka. Aloin kuntoutumaan psykoosista, ensin neljä kuukautta sairaalassa, sitten noin kolme vuotta mielenterveyskuntoutujana Länsituulessa ja sen jälkeen olin vielä pari vuotta kotikuntoutujana ja asuin itsenäisesti. Mutta vasta joskus vuonna 2021 olin täysin kuntoutunut minulla todetusta psykoosista. 

Kaikki näyttivät menevän hyvin jo pitkään, kunnes nyt talvella 2022 jouduin taas psykiatriselle osastolle. Mikä siinä on että minusta on tullut satunnainen vierailija sairaalaan psykiatriapuolella? Nyt minulla kai epäillään skitsofreniaa ja olen määrätty pakkohoitoon. Mutta pistän kyllä vielä hanttiin mielestäni syystäkin nyt sillä en koe olevani niin sairas kuin nämä paperit ja lomakkeet antavat ymmärtää. Esimerkiksi mitään skitsofrenian oireita, kuten harhaluuloja ja pelkotiloja en ole kyllä tietääkseni kokenut. 

Onko minulla sitten jotain merkkejä joista voisi alkaa miettimään ovatko asiat hyvin? Olen kahdesti päätynyt elämässäni psykiatriselle osastolle, onko sinne joutumisia yhdistänyt joku sama asia tai piirre? On yhdistänyt. Kun en ole ollut kunnossa niin elämästä on vähitellen karannut hallinta, laskuja on jäänyt maksamatta ja ne on edennyt joskus jopa ulosottoon asti. Alkoholia on alkanut menemään runsaammin ja asunto on alkanut muistuttamaan murjua. Tuolloin syksyllä 2015 sain jopa asunnostani lopulta häädön sillä siellä asunnossa tilanne oli sitten jo tosi paha. Roskia oli pitkin poikin isoja määriä lattioilla, tiskit homeessa ja sun muuta. Nyt asuntoni on vielä ihan helposti siivottavissa, mutta samanlaisia merkkejä siellä on taas nähtävissä. Minulla näkyy elämän rosoisuus heti asuntoni tilassa. Katoaa sellainen mielenkiinto pitää asuntoa kunnossa. 

Toivottavasti silti tänä vuonna ja tämän asunnon kohdalla säästyisin häädöltä. Ja pääsisin varoituksella. Normaalisti en pidä asuntojani näin huonossa kunnossa vaan siivoankin kaksi kertaa viikossa. Mutta nyt asiat ovat olleet huonosti, asuntoni surkea kunto on yleensä merkki tästä. Onneksi tällä kertaa tilanteeseeni havahduttiin kuitenkin riittävän ajoissa. Ehkä ihan niin voimakkaasti ei olisi tarvinnut asioihin kuitenkaan havahtua että minut lähes väkivalloin vietiin hoitoon mutta joka tapauksessa, herätys tuli nyt varmaan tarpeeksi ajoissa kuitenkin. Ei nähty samanlaista paskaa kuin silloin Ojoisilla joskus vuonna 2015.

Yksi merkki mistä voi myös minun kohdallani alkaa epäilemään onko kaikki hyvin niin on se että käyttäytymiseni, melkein koko persoonani muuttuu olennaisellakin tavalla. Rauhallisesta ja hyväkäytöksisestä, muut huomioivasta tyypistä tulee esimerkiksi melkoinen rähisijä ja metelöijä. Alan olemaan huolestunut itsekin kun asiat on pielessä ja se näkyy käyttäytymisessäni. 

Minulle on ollut iso takaisku ja häpeä tosiaan että olen vuosien jälkeen täällä mielenterveyslaitoksessa jälleen. Kaikki oli niin hyvin pitkään ennen tätä, olin tehnyt valtavan työn että olin päässyt elämässäni niin hyvään pisteeseen, että minulla oli vuokra-asunto, ja hyvä työpaikka ja niin edelleen. Nyt kyllä epäilen itse onko paikkani täällä edes ja pistän jonkin verran hanttiin. Olen valittanur asiasta muun muassa potilasasiamiehelle. Ja näen yhä painajaisia asiasta, viime yönäkin havahduin kun aloin unessani huutamaan että päästäkää minut vapaaksi! Olen terve. Olen syytön. Mutta ei se auttanut.

Toisaalta olen alkanut kyllä kotiutumaankin tänne psykiatriselle osastolle paremmin. Niissä rajoissa mitä tänne nyt voi kotiutua, ettei liikaakaan laitostoudukaan. Olen alkanut enemmän heittäytymään kohtaloni ja ajan vietäviksi ja lopettanut liiallisen surkuttamisen. Olen tottunut olemaan täälläkin. Eikä minun elämä nyt tällä kertaa niin paskaa täällä ole kuin silloin vuosina 2015-2016. Tuolloin minulla ei ollut edes älypuhelinta tai siinä puhelinliittymää jolla viihdyttää itseäni. Nyt minulla on ja siitä on paljon hyötyä ja iloa nyt. Sekä muut asukkaatkin täällä ovat nyt mielestäni mukavampia kuin silloin joskus. Täällä on nyt helpompi olla.  

Selvisin voittajana!

Voi jumalauta, mikä vapauden ja innostuneisuuden tunne tuli kun kello 14 aikoihin hoitaja tuli kertomaan että nyt koronakaranteeni on minunkin osaltani ohi. Tätä hetkeä olin odottanut jo niin pitkään. Käytännössä siitä hetkestä lähtien kun eristykseen jouduin.

Perjantaina 25.2 minullakin todettiin korona. Sitä on nyt paljon liikkeellä tällä psykiatrisella osastolla johon olen nyt päätynyt. Koronasta on paasattu julkisestikin niin paljon että herättihän se minussakin ensin pelkoa ja ahdistusta kun tämä sairaus minulla todettiin. Se oli vakava hetki, vaikka minullakin oli jo ajat sitten saatuna kolme koronarokotusta. Tietenkin huoli omasta tulevaisuudesta nousi silti mieleen. 

Mutta äkkiä se huoli kuitenkin alkoi tasaantunaan kun havaitsi että saatankin itse sairaudesta päästä melko helpolla. Ainakaan tämän koronakaranteenin aikana minulla ei ollut muita oireita kuin kova nenän tukkoisuus. Lopulta tämäkin alkoi hellittämään ja nyt hengitys käy hyvin jo nenänkin kautta.

Siihen pelkoon nähden mitä olen pelännyt koronaa koko sen ajan kun siitä on alettu mediassa paasaamaan niin pääsin lopulta todella yllättävänkin kevyesti tästä sairaudesta. Olen vain niin taipuvainen vainoharhaisuuteenkin että paljon suurempi se pelko minulla kyseistä sairautta kohtaan oli kuin miten helpolla sen sitten itse käsittelin. Makuaisti ei mennyt, lämpöä ei ollut kuin kerran yli 37:n ja silloinkin vain 37,1 vaikka lämpöä tarkkailtiin ja mittailtiin tämän tästä. Varsinaista nuhaakaan ei ole vielä ollut, ei inhottavaa kurkkukipua eikä yskää. Ainoastaan on ollut vain tukkoisuutta. Ja sekin on nyt kyllä selkeästi helpottanut.

Jos korona oli minun osaltani tässä niin kyllä siitä sittenkin itse yllättävänkin kivuttomasti selvisin. Tosin minulla oli kyllä jo ne kolme piikkiä otettuna kun tämä korona sitten minuunkin viimein iski. Pahimmat huolet ja murheet korona on aiheuttanut siinä minulle kun työpaikallani todettiin olevan koronaa pari vuotta sitten, silloin se muutti hieman silloisen työpaikkani toimintaa, saatananmoiseen koronatestiin olen joutunut jo viisi kertaa ja ylikaiken inhoan sitä, korona-aikana aktiviteetteja ja menoja on ollut paljon vähemmän kuin mitä niitä olisi toivonut olevan ja pelko koronaa kohtaan on ollut suurta minullakin. Myös sen vuoksi että olen pelännyt miten riskiryhmään ikänsä vuoksi kuuluva isäni tästä selviäisi. 

Voi kuitenkin todeta että toistaiseksi olen itse päässyt koronasta yllättävänkin helpolla lopulta. Ehkä se mediankin luoma pelko ja epätietoisuus sairautta kohtaan ovat tehneet minunkin tuntemuksista koronaa kohtaan liian ylidramaattiset. Toki, eipä se yllätä yhtään. Onhan minulla taipumusta ylidramaattisuuteenkin ja ylianalysointiin.

Mutta ei unohdeta tätä koronan aiheuttamaa koetinkiveä eli tätä jopa varmaan yhteensä 11 vuorokautta kestänyttä koronakaranteenia, koronaeristystä. Aivan kamalaa oli joutua näinkin toimeliaana ihmisenä tuollaiseen eristykseen noinkin pitkäksi ajaksi. Olen aina inhonnut sellaista tylsyyttä ja tekemisen puutetta ja sitä tuon karanteenin aikana oli tarjolla yllin ja kyllin.

Täällä osastolla nuo potilashuoneet on aika karuja, kolkkoja, värittömiä ja tylsiä. Sellaisia laitosmaisia. Ei niissä ole edes televisiota tai radiota. Pieni huone jossa piti suurimman osan ajasta viettää kahden muun miespotilaan kanssa. Vessassa sai vaan välillä onneksi käydä.

Siellä huoneessa ei ollut minun käytössäni kuin sänky, hieman pehmustettu tuoli ja kälyinen kirjoituspöytä. Ja suurimman osan 11 edellisestä vuorokaudesta olen joutunut viettämään noissa puitteissa. Jopa syömään jouduin tuolla ja joudun siellä vieläkin vaikka muuten eristys onkin ohi.

Hirveä tilanne oli pitkän aikaa. En minä viihtynyt lainkaan. Mielialaanhan tuo vaikutti paljon ja fiilikseni olikin paljon myös alakuloinen, apaaattinenkin jopa. Oli voimakkaita negatiivisia tuntemuksia. Suurin osa tekemisestä rajoittui tuolloin älypuhelimeni hyödyntämiseen. Onneksi älypuhelimentani voin sentään hyödyntää niin monella lailla. Voin kuunnella musiikkia, katsella televisiota, katsella suoratoisto-ohjelmia, selata nettiä ja niin edelleen. Mutta kun sitä oli niin apaattinen välillä, oli osin masentunutkin ehkä lievästi ja oli sellain alakuloinen, oli vaikea keskittyä hyödyntämään edes sitä älypuhelinta. 

Mutta minä kestin kuin mies. Vasta kymmenentenä päivänä aloin puhumaan hoitajille että tämän karanteenin olisi syytä loppua nyt maanantaina tai en enää kestä. Ei minusta aggressiivinen silloinkaan tule mutta seinät meinasivat kaatua jo päälle ja olo varmaan alkoi olemaan jo kuin mökkihöperöllä. Ei hyvää päivää. Aloin olemaan niin alakuloinen jo.

No, onneksi tuo rääkki sitten päättyi nyt maanantaina 7. maaliskuuta. Oli jo aikakin. Varmaan yhteensä kestin tuota eristystä jopa 11 vuorokauden ajan. Eikä minua ole kyllä ainakaan tehty yhtään tuollaiseen. En osaa vain olla ja maleksia, etenkään noinkin kurjissa oloissa. Kahviakin saatiin varmaan keskimäärin vain aamulla yhden kupin verran.

Tänään kun eristys sitten vihdoinkin päättyi niin oli marssittava ensi töikseen sairaalan kanttiiniin juomaan isoimman kuppikoon verran kahvetta. Alkoivat sitä kahviakin tekemään mieli jo niin paljon. Mutta, minä kestin tämän eristysrääkin, taidan olla aika vahva persoona?

Unelmat toteen!

Meillä ihmisillä vilisee päässä vuorokauden aikanakin jo paljon erilaisia ajatuksia. Jotkut ajatukset tuottavat paljonkin mielihyvää, tällaiset ajatukset voivat liittyä esimerkiksi unelmointiin. Unelmoimisella tarkoitetaan niitä ajatuksia jotka ovat vahvasti määrittelemässä tulevaisuuttamme. 

Unelmoimisella tarkoitetaan sellaista ajatustoimintaa kun me mietimme mitä me haluamme olla joskus, millaisia kehon muodoltaan, millaisia persoonaltaan ja millaista vaikka arvomaailmaa me haluamme joskus hamassa tulevaisuudessa noudattaa. Unelmointi voi liittyä myös siihen kun mietimme mitä me haluamme saavuttaa, mitä omistaa ja mitä tehdä vielä joskus. Unelmointi on haaveilemista. 

Unelmointi on meille ihmisille tärkeää. Tällaisissakin vaikeissa tilanteissa kuten just nyt vaikka koronakaranteenissa on arvokasta että meillä on jotain hyvää mielessä jota odottaa tulevaisuudelta. Jaksamme ehkä sitten paremmin vaikeinakin aikoina kun luomme mieleemme unelmoinnin avulla päämääriä. Jotain haavekuvia siitä vaikka miten asiat voisivat olla kaiken tämän paskan jälkeen. Ja toisaalta, unelmointi on myös siksi tärkeää koska niiden avulla ohjaamme suuntaa tulevaisuudelle. Tietenkin haluamme että tulevaisuutemme on parhaimmillaan sen näköistä mistä uneksimme.

Mistä minä itse sitten haaveilen eli unelmoin? No, unelmoin siitä että jonain päivänä voisin olla paikan päällä oikein todistamassa jotain suurempaa urheilutapahtumaa. Tällainen urheilutapahtuma voisi olla NHL-matsi, jääkiekon MM-kisaottelu tai peräti turnauksen loppuottelu, kesä- tai talviolympialaiset, hiihdon MM-kisat, lista on melko pitkä. 

Urheilu on minulle tärkeää ja sen vuoksi yksi omista unelmistanikin liittyy tähän. Olisi hienoa päästä aistimaan tunnelmaa oikein isoon urheilutapahtumaa. Millainen se tunnelma voisi olla suuremmassa urheiluspektaakkelissa? Ja miten tällainen isompi urheilutapahtuma eroaa pienemmän mittaluokan yksittäisestä jääkiekon liigaottelusta. Paikan päällä nähty isomman kokoluokan urheilutapahtuma voisi olla erittäin hieno kokemus. 

Iso haaveeni ja oikeastaan tavoitteeni on ollut jo opiskeluajoilta lähtien oman ravintolan perustaminen. Yrittäminen on aina ollut lähellä sydäntäni ja olen melko yrittäjähenkinen ihminen. Ammattikielellä sanotaan vaikka että sisäinen yrittäjä eli tarkoittaa kai sitä vaikka että suhtautuu tavalliseen työhönkin niin että olisi itsekin vastuussa työpaikan tuottamasta tuloksesta ja toiminnasta. Mutta se on ollut minulle iso unelma jo kauan että saisin pyörittää omaa yritystäni eli varmaan sitten ravintolaa. 

Saisi olla itse vastuussa siitä yrityksen pärjäämisestä ja saisi johtaa sitä. Kuuluin opiskellessani Seinäjoen ammattikorkeakoulussa niin yritystalli-toimintaan jossa suunnittelimme omille yrittksillemme kaikkea tärkeää toimintaan liittyvää, kuten liiketoimintasuunnitelman ja ravintolan pohjapiirrustuksen sisustuksineen. Koulussa olin erittäin kiinnostunut aina johtamisesta ja yrittämisestä.

Yksi unelmistani on myös tällaisena sinkkumiehenä niin parisuhde naisen kanssa. Olisi hienoa jos sen tavallisen arjenkin voisi jakaa toisen ihmisen kanssa ja olisi rinnalla aina ihminen joka välittää, juhlii ylämäissö ja tarjoaa tukea alamäessä. Parisuhde olisi upea juttu jos siinä kumpikin olisi täysillä mukana, kumpikin välittäisi ja rakastaisi toistaan täydestä sydämestä ja rakastelukin olisi intohimoista.

Olen paljon matkustellut kotimaassa. Kotimaata on tullut nähtyä ristiin ja rastiin. Mutta haaveena olisi päästä tai ehkä itse asiassa uskaltaa lähteä reissuun ulkomaille. Matkustaa sinne ulkomaille lentokoneella ja nauttia siitä reissusta ulkomailla. En ole Ruotsia ja Viroa lukuunottamatta käynyt reissussa ulkomailla ja perkele, olisihan se mahtavaa joskus päästä ulkomaillekin reissuun. Nähdä enemmän tästä maailmasta, muutakin kuin Suomea. Sehän varmasti avartaisi ajatteluakin. Kyllä sellainen viikon-kahden pituinen ulkomaan matka on yksi haaveistani.

Ja minähän olen läski, punkero, tukeva. Mitä näitä nyt on jotka kuvaavat sitä että ihmisen maha on aivan liian suuri. Minulla oli viime vuoden lopussa se hyvältä vaikuttanut elämäntaparemontti menossa, mutta siinä samassa kun elämäni jymähti paikoilleen niin jäi jopa tämä elämäntapa remontti kesken. Se oli iso harmi, sillä ns. laihduttaminenhan alkoi erittäin lupaavasti. Mutta elämä heittelee ja kun alkoi rankempi jakso elämässä niin ei ollut enää motivaatiota panostaa laihduttamiseenkaan. Olisi terveyteni kannalta hyvä että saisin painoa pois ja olisihan se varmasti ulkonäönkin kannalta hyvin suotavaa, joten laihempi vartalo on asia josta unelmoin myös.

Sitten yksi haaveeni on päästä aloittamaan joukkueurheiluharrastus. Siis sellainen harrastus jota harrastetaan joukkueen kanssa, erityisesti minua kiinnostava laji on salibandy. Kun löytyisikin sellainen mukavan rempseä ja ei liian ankara höntsäseura minulle jossa voisin harrastaa vaikka tätä salibandyä. Pari vuotta sitten kävin pari kertaa Klubitalon sählyryhmässä mutta siellä oli meno liian tiukkaa meikäläiselle ja jätin kyseisen harrastuksen.

Ja olisihan se hienoa jos joskus omistaisi oikein omakotitalon tai rivitaloasunnon. Olisi lisää omaa tilaa asustaa ja viettää aikaa vaikka ulkona omalla pihalla. Jos yksin asun niin se olisi ehkä paras haave minulle että omistaisin joskus oman rivitaloasunnon. Olisihan se parempi asumismuoto kuin pieni kälyinen 28,5 neliön kerrostaloasunto jossa nyt asun vuokralla.

Minulle on tärkeää myös se että saisin elää itseni näköisen elämän. Kun istun vanhana kiikkustuolissa niin en katuisi mitään vaan olisin jopa mielissäni siitä millaisen elämän olen siihen asti elänyt ja kuinka olen sitä viettänyt omien arvojeni ja haaveideni mukaisesti. Minulle on tärkeää itsenäinen elämä, että huolehdin itse itsestäni ja teen omat päätökset, omat valinnat omien mielitekojenikin mukaan. Itsenäinen elämä on sellainen mitä pidän suuressa arvossa.

Jotta näitä haaveita voisi toteuttaa niin tarkoittaa se sitä että pitäisi olla jonkin verran myös rahaa. Ja rahaa on jos on työpaikka. Minun työpestit ovat aina olleet melko lyhyitä ja melko epävarmojakin. Haaveilenkin vakituisesta työsuhteesta vaikka keittiöalalla.

Ja tottakai sekin on unelmana että saisin elää mahdollisimman terveen elämän. Uhkapeli- ja alkoholiongelmat pysyisivät jatkossa aisoissa, mielenterveyssairauksia ei enää jatkossa olisi ja saisin muutenkin elää mahdollisimman kivuttoman ja terveen elämän. Elämän josta voisi oikeasti nauttia. 

Ja yksi asia josta nautin kyllä on kirjoittaminen, tekstin tuottaminen. Se on oikeasti tärkeä harrastukseni ja kyllähän sen faktaksi tietääkin kaikki jotka minut paremmin tuntee. Olen lahjakas kirjoittaja ja unelmanakin voisi olla vaikka oman kirjan kirjoittaminen vielä joskus tai muuten rahan tienaaminen kirjoittamalla. Parin vuoden ajan olenkin aikoinaan myös rahaa tehnyt kirjoittamalla HPK:n peleistä raportteja Ilta-Sanomiin. Mutta voisihan sillä kirjoittamisella tehdä lisääkin rahaa. Olisihan se hienoa että nauttisi palkkatyöstään myös.

Kirjoittaminen voi olla terapiaakin

Uskallan sanoa sen lopulta itsekin. Olen saanut taidostani niin paljon kehuja vuosien varrella että vaikeaa se olisi enää vähätelläkään itseään. Olen taitava kirjoittaja. Tykkään kirjoittamisesta, välillä se on ollut minulle jopa vahva intohimo. Enää se ei taida intohimo olla minulle mutta kyllä tekstin tuottaminen on edelleen selkeä vahvuuteni.

Kirjoittaminen eli tekstin tuottaminen paperille tai johonkin netissä olevaan kirjoitusalustaan kuten blogiin. Nautin paljon kun pääsen kirjoittamaan, siksi pyrin tänäänkin kirjoittaa paljon koska täällä koronaeristyksessä on muuten tekemiset vähissä. Kirjoittaminen on sentään yhä mahdollista, miksi olisinkaan sitten niin tyhmä että en hyödyntäisi nyt tätä selkeää vahvuuttani? Nythän se on hyvä paikka tuottaa tekstiä kun muuten elämä tässä koronaeristyksessä olisi hyvinkin kolkkoa. 

Se on alkanut jo seitsemäs päivä tässä koronaeristyksessä. Tämä on kurjaa elämää, ei sitä silotellakaan voi. Olemme kahden muun koronapotilaan kanssa eristettynä tähän pieneen potilashuoneeseen. Tämä potilashuone on varsin harmaa ja väritön, hyvinkin laitosmainen ja kolkko sisustukseltaan. Käytävän vessassa saamme sentään käydä ja tupakoitsijat tupakkakopissa. Muuten joudumme olemaan tässä pienessä, ankeassa huoneessa eristettynä.

Ja onhan tämä nyt vaikeaa mielialan kannalta. Nyt on hyvä hyödyntää niitä keinoja mitkä on yhä hyödynnettävissä ja millä voi elämästään näissäkin oloissa tehdä siedettävän. Minulle yksi tällainen menetelmä on kyllä nyt kirjoittaminen. Älypuhelinhan minulla sentään täällä vielä on ja sillä pääsen myös tuottamaan tekstiä esimerkiksi blogiini. 

Minun vointini koronan kourissa on yhä hyvä. Ei minulla ole muita oireita kuin melkoinen tukkoisuus. Tätä tukkoisuutta on kestänyt jo varmaan viikon. Tukkoisuudesta huolimatta olen pirteä ja minulla alkaa olemaan virtaa lähes yhtä paljon kuin pienessä pitäjässä. Siksikin on nyt kurjaa kun tekemiset on rajattu niin pieneen määrään. Onneksi on sentään tämä älypuhelin jolla voi kirjoittaa, kuunnella musiikkia, katsella suoratoisto-ohjelmia, katsella lätkämatseja ja katsella vaikkapa elokuviakin. Olisin ihan kusessa ilman tätä mobiililaitettani.

Jotenkin sairaalla tavalla olen mielissäni kuitenkin että tämä korona iski nyt päälle kun olin täällä mielenterveysosastolla. Kotona olisin joutunut miettimään kuinka saan ruokaa asunnolleni. Täällä osastolla ruokaa tuodaan nenän eteen hoitajien toimesta. 

Ja noiden ruokailujen ympärillähän nämä eristysvuorokaudet pyörivätkin. Ensin herätään aamupalalle, sitten odotellaan joku kolme tuntia ja syödään lounas, sen jälkeen odotellaan ja kulutetaan aikaa kaksi-kolme tuntia ja syödään päivällinen, sitten taas odotellaan pari tuntia ja eteen tuodaan iltapala. Iltapalan jälkeen nukutaan yksi-kaksi tuntia ja otetaan lääkkeet kun lääkkeiden jakaja tulee huoneeseen. Sitten mennään taas nukkumaan ja yöunien jälkeen sama rumba alkaa uudelleen.

Tätä tämä nyt on. Erittäin tylsää ja puuduttavaa, mutta nyt on hyvä olla luova persoona että kehittelee itselleen tekemistä joutohetkiin joita on runsaasti. Ja kyllähän tämä kirjoittaminen on minulla myös taas suuressa roolissa. Kun kirjoitan niin aika kuluu melkein kuin itsestään ja nautin siitä mitä teen. Perkele, jos näinä eristyspäivinä saa itsensä nauttimaankin jostain niin se on upeaa. 

Nyt pitkään kirjoittaminen on ollut minulle aivan kuin terapiaa. Tuotan omia ajatuksiani ja tunteitani tekstin muotoon. Käsittelen siten omia ajatuksiani ja fiiliksiäni. Ja on aina hieno jos joku viitsii näitä kirjoituksiani lukeakin. 

Onko kukaan meistä täydellinen?

Onko joku meistä täydellinen? Ei mielestäni. Aina meillä on mahdollisuus oppia paremmaksi ihmiseksi. Jokainen uusi päivä on mahdollisuus oppia uutta. Kritiikki kannattaa ottaa vastaan avoimin mielin, ensin se voi suututtaa mutta loppu peleissä se se vasta meitä kehittääkin!

Paasasin niin pitkään sosiaaliseen mediaan hiljattain omia näkemyksiäni tietyistä asioista jo että varmasti ihmiset alkoivat pitämään minua tyyppinä jolla on hirvittävän kova tarve tuoda omaa erinomaisuuttaan esille muiden kustannuksella. Mutta voin sanoa että tuo on virheellinen näkemys. Lopulta sen lähes tauottoman ajatusvirran takana oli erittäin iso huoli. 

No oli miten oli, niin minä ainakin pyrin suhtautumaan elämään niin että joka päivä voin oppia uutta. En ole koskaan liian täydellinen oppiakseni uutta. Olen itseäni kohtaan myös melko armollinen. Voin olla väärässä ja en nosta näkemyksiäni niin esille että ne olisi täyttä faktaa. Ne ovat minun näkemyksiäni vain ja jos joku tarjoaa tilalle samasta asiasta eri mielipiteen paremmin ja vaikka kattavammin perustein niin voin muuttaa näkemystäni. 

Ei minulle tee tuskaa olla väärässä. Mutta silloin kun olen väärässä niin tulen mielelläni oiotuksi, ja niin että saan tietää oikeaa faktatietoa asiasta. Se kehittää ihmisenä minua. Opin asioista taas uutta. 

Minulle itseni kehittäminen on tärkeää. Uskallan myös lähteä uudessakin asiassa kehittämään itseäni. En koskaan ole ajatellut olevani täydellinen vaan otan kritiikinkin niin vastaan että hyvin perusteltu kritiikki on muutama lisäaskel kohti sitä täydellisyyttä. Perkele, se korjaava palautehan se vasta kehittääkin. Voihan se tuntua ensin epämiellyttävältä mutta jos kritiikki annetaan hyvin perustein niin on se hemmetti soikoon varsin kehittävää ja sellaisen palautteen minä otan ainakin aina ilolla vastaan.

Jokainen päivä on oikeastaan mahdollisuus oppia uutta. Pitää vain lähteä välillä sen oman mukavuusalueen ulkopuolellekin rohkeasti oppimaan uutta. Ja ei kannata heti toisen näkemyksiä ampua alas kuin tykin kuulasta. Vaan kannattaa oikeasti kuunnella sen toisenkin näkemyksiä ja miettiä vaikka voisiko omia näkemyksiäni ainakin laajentaa toisen mielipiteiden avulla? 

Hyvä keskustelukin on rakentavaa. Siinä kuunnellaan aidosti toista ja pyritään ehkä yhteispelissäkin parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Ei sorreta muiden näkemyksiä vaan ollaan avoimia toisten mielipiteille. No joo, saihan tuo narsismijuttu minut näyttämään vähintäänkin oudolta mutta nyt yritän kertoa miten oikeasti tällaisiin asioihin suhtaudun. 

Minä en ole todellakaan täydellinen. Minulla on paljon yksinkertaisiakin asioita joita en osaa tehdä. Hoitaja pisti eilen täkkini pussilakanan sisään koska en itse osannut. Oli minussa kuitenkin miestä myöntää se asia ettei tuo nyt hoidu näinkin avuttomalta ihmiseltä. En osaa myöskään vaikka luistella vaikka jääkiekkoa tykkäänkin seurata tosi paljon.

Mutta hei, uskallan ottaa kuitenkin vastuun jos teen virheen tai epäonnistun. Uskallan myöntää olevani väärässä tai ihminen joka ei vain tiedä tarpeeksi. Jokainen päivä on mahdollisuus oppia uutta ja siksikin jokainen päivä on lähes kuin aarre. Harva meistä on täydellinen. Ja minullakin on tapana tehdä yhtä ja toista niin kyllähän siinä söhlätessä väkisinkin virheitäkin tulee. Pitää osata olla vain armollinen itseäänkin kohtaan.

Ja katsokaas minun omaa sairauslistaani: TIC-oireita eli pakkoliikkeitä paljon, paniikkihäiriöksi diagnosoitua ihmeellistä säpsähdäntää voi  esiintyä ihmisten läheisyydessä, minulla on yhä maitohampaat kun rautahampaita ei vain tule. Maitohampaat on suussani siihen asti kun ne putoaa pois. Tämä on jokin synnynnäinen sairaus. Raha-ja alkoholiongelmaa. Rahapeleihinkin upposi lokakuussa noin 700 euroa! Ja alkoholipäissäni rellestin ja mekastin asunnossani tammikuussa niin että taisi jo häätökin olla lähellä. Paskaakin välillä tulee housuun, joskus, joku vitun vika tuokin on.

Minun sairaslistallani ei olla täydellisiä. Ei lähellekään sitä. Mutta silti on tärkeää että tykkää myös itsestään. Ei liikaa, ettei omakehu haise. Mutta sen verran edes että on itselleenkin armollinen. Ei vaivu liikaa tuskaan ja epätoivoon jos ilmeneekin vikaa myös itsessään. 

Minä olen tehnyt lukemattomia virheitä elämäni aikana ja varsinkin viime kuukausina olen kämmännyt niin paljon mutta tämä on ollut minulle varsin opettavaista aikaa. Jatkossa en sitten näin toimi jos kohtaan jotain tällaista vielä elämäni aikana. Tässä oli vielä nostettava nuo narsismipohdintanikin esille koska tätä aihetta en olisi voinut käsitellä tarpeeksi rehellisesti ilman näitä nostoja. Mutta jokainen päivä on mahdollisuus oppia uutta! Eikä meistä kukaan taida olla täydellinen sitten kuitenkaan? En minä ainakaan. 

Se on koronaa!

Nyt se varsin odotettu on sitten tapahtunut. Asia jota pitkään pelkäsin on tapahtunut. Eli tämä paljon puhuttu koronavirus on sitten iskenyt minuunkin. Voi pahuksen pahus! Onneksi minulla on sentään otettuna jo kolme koronarokotusta niin selviän varmaan lievin oirein.

Meitä täällä mielenterveysosastolla on kolme potilasta aina yhdessä potilashuoneessa. Yhdellä huonekaverillani oli korkea kuume viime viikon torstaina ja lopulta hänellä todettiin olevan korona. Me kaksi muuta saman huoneen asukasta jouduimme myös saman tien pisara-eristykseen eli joudumme olemaan samassa potilashuoneessa koko ajan, mitä nyt käytävän vessassa saamme käydä.

Meiltä kahdeltakin sitten otettiin viralliset koronanäytteet perjantaina ja ne olivat positiiviset. Eli nyt se korona on sitten tarttunut jo minuunkin. Voi helkkari. No, onneksi olen päässyt aika vähällä tämän koronan kanssa. Ei minulla oikeastaan ole ollut kuin tukkoisuutta. Minua ei ole edes väsyttänyt, ei ole mennyt makuaisti ja ei ole ollut edes kuumetta. Olen onnekseni päässyt tämän koronan kanssa lievin oirein.

Pahin juttu mikä tästä koronasta on seurannut niin on se että joudun olemaan toisen huoneasukkaan kanssa eristettynä tähän samaan huoneeseen ainakin aina 6.3. asti. Eli kyllä tässä vielä joutuu eristyksissä olemaan. Mutta tämä on se pahin asia mikä mielestäni on koronasta seurannut. Joutuu olemaan eristettynä tähän kulahtaneeseen huoneeseen pitkän aikaa. 

Meiltä piti vielä ottaa toisetkin koronanäytteet täällä huomenna eli tiistaina mutta sitten ei luojan kiitos otetakaan. Korona positiivisista on kuulemma turha ottaa näytettä heti toistamiseen koska testi näyttää joka tapauksessa puolen vuoden ajan vielä positiivista tulosta, oli tauti päällä vai ei. Jos on kerran positiivisen tuloksen saanut niin sitten tulos pysyy positiivisena sen puolen vuoden ajan. Ja tämähän on iso helpotus minulle, sillä en todellakaan tykkää siitä kun se pitkä koronatestitikku työnnetään nenääni. 

Olo muuten on hyvä. Mitä nyt vähän tuota tukkoisuutta on koronan vuoksi. Olen vain surullinen kun työsopimukseni Ilveskodin kanssa päättyy tänään ja uuden sopimuksen solmimisesta ei ole ollut tietoakaan.

Vituttaa kun tämä työskentely Ilveskodin keittiöllä päättyy näin. Että en ole viimeisenä työpäivänä edes töissä vaan pakkohoidossa mielenterveysosastolla. Aivan viimeisiä kuukausia lukuunottamatta viihdyin Ilveskodin keittiöllä tosi hyvin, se on paras työpaikka jossa olen töissä koskaan ollut. Mukavan työpaikan siitä ovat tehneet hyvät työkaverit, mielenkiintoiset ja aika monipuoliset työtehtävät. Tylsää päivää ei ollut. 

Tein niin ison virheen kun aloin niitä työpaikan mahdollisia ongelmia julkisesti jauhamaan. Mitään leveilyä tai peniksen mittauskilpailua se ei silti ollut. Olin vain huolissani ja siksi asia pyöri pitkään mielessäni.

No, toivottavasti tulen taas kuntoon ja löydän itselleni uuden hyvän työpaikan. Tällä hetkellä asiat tuntuvat olevan niin auki ja on luotettava siihenkin että aika korjaa minunkin ongelmat ja asiat kääntyvät parhain päin. Kyllähän minä joskus vielä Ilveskodissakin mielellään tulen työskentelemään. Mutta nyt se tuntuu kovin kaukaiselta haaveelta... 

Saisipa edes asiat jollain tavalla joskus kuntoon taas.

Potilashuoneen "vanki"

Ulkona aivan mielettömän upea keli. Ainakin kun ikkunasta ulos katsoo. Aurinko paistaa todella kauniisti ja ulkoilma suorastaan houkuttelee viettämään aikaa nyt ulkosalla. Kevätaurinkoko se vihdoin sieltä pilkistelee jo ja on niin ihanan hellan lettanen että korjaa Viltsunkin mielialan taas reilusti elämänmyönteisemmäksi? Elämän myönteisyys, positiivisuus, asioita joita olen kyllä jo pitkään itseltäni kaivannut.

Elämä ollut minulle pitkään räpeikössä tatpomista, siis aivan kuraa. Joskus syys-lokakuussa alkoi jo tämä synkempi vaihe elämässäni. Ensin vaivasi pitkään jalkapohjatkivut ja olin niiden vuoksi niin kauan pois työelämästä että koko työsuhde oli vaakalaudalla. 

Tilanne alkoi olemaan se että oli palattava töihin kuitenkin vaikka kipuja vielä jonkin verran oli. Siis pienellä riskillä, näin sain pitää vielä työni joka loppuu nyt helmikuun viimeinen päivä. Joskus joulukuun puolivälissä alkoi helpottamaan nämä jalkakivut ja sitten elämään tulikin harmikseni lisää mahdollisia ongelmia.

Helpolla elämä ei ole minua päästänyt edellisten kuukausien aikana ja siksikin alkaa olemaan jo kova ikävä ihan tavallista, huoletonta elämää. Jopa työntäytteistä arkea jos sitä saa elää vailla murheita. 

Minulle ainakin siis tämä ulkona vallitseva aurinkoinen keli luo taas uskoa paljon positiivisemmasta elämästä. Joko olisi vaikeudet vähäksi aikaa voitettu ja alkaisi Viltsultakin löytymään taas myönteistä asennetta elämää kohtaan, iloa ja onnistumista erilaisista jutskista? Olin ennen aika huoleton ja positiivinen kaveri joka tuli juttuun monien erilaisten ihmisten kanssa. Nyt kaipaan tuota miestä taas estradille. Ja aika paljon se on sieltä jo alkanutkin esille tupsahtamaankin. 

Mutta, ulkona aivan mahtava ja aurinkoinen keli näemmä. Minä kuitenkin joudun kykkimään täällä samassa potilashuoneessa koko vuorokauden. Mitä nyt välillä saan vessassa sentään käytävällä käydä. Normaalisti voisin liikkuakin enemmän ja käydä ulkonakin ollessani potilaana täällä mielenterveysosastolla, mutta en nyt. Nyt minä joudun olemaan koko ajan samaan pieneen ja sisustukseltaan aika kulahtaneen huoneen vankina. Ja en edes yksin vaan minulla on myös huonekaveri.

Nyt se on nimittäin jo minullakin. En minäkään siltä välttynyt. Eli minusta otettiin eilen jo neljännen kerran koronatesti. Hyi helvetti, inhoan sitä tosi paljon muuten. Tuo testitulos oli sitten tällä kertaa positiivinen. Joten joudun olemaan muutaman päivän eristettynä tänne samaan huoneeseen. Ei ole herkullinen tilanne varsinkaan näillä keleillä?

Mutta kestän tämän kuin mies. Ilman muuta. Onneksi minulla ei ole kovin vakavia oireita ainakaan vielä. Vähän tukkoisuutta ja siinäpä ne oireet ovatkin ainakin tällä hetkellä. Minulla ei ole kuumetta eikä vaikkapa pään särkyä tai ei ole edes makuaisti mennyt. Eli eiköhän tämäkin vaikeus tule selätettyä?

Onhan tuo aurinkoinen keli kuitenkin mahtava juttu. Olisiko jo kevät tulossa? Maaliskuu alkaa kuitenkin parin päivän päästä? Jotenkin tuo valoisuus tuo lisää uskoa myös siihen että asioilla on tapana järjestyä ja tuo voimaa kestää ongelmat ja haasteet paremmin. 

Mikä Viltsu?

Olen huomannut että blogiani luetaan tällä hetkellä yllättävänkin paljon joten on aika kertoa lisää itsestänikin. Mistä on pieni ja sisukas Viltsu tehty? Millaisia asioita arvostan elämässä? Mitkä asiat ovat minulle tärkeimpiä? 

Äitini ja veljeni siunattiin haudan lepoon täysin samana päivämääränä ja vain vuoden välein. Niin että äiti menehtyi vuonna 2011 ja veli 2012. Nämä vastoinkäymiset viimeistään opetti minulle sen että lähimmäiset ja muut hyvät ystävät ja kaverit ovat elämässä arvokkaimpia. Minulla on ollut tapana sanoa että ne on rakkaimpia joiden menetys tekisi eniten kipeää. Ja äidinkin menettäminen suht nuorella iällä oli elämäni rankin vastoinkäyminen. Elämäni on opettanut minulle jo paljon ja näyttänyt monta kertaa varjopuolensa. Sitä on kasvanut kokemustensa myötä.

Elämän asenteeni on se että pyrin elämään kokemusten ja nautintojen myötä. Elämä on arvaamaton ja ei sitten kuitenkaan niin kovin pitkä, se on äkkiä ohi. Siksi olenkin mielummin onnellinen kuin oikeassa. Tärkeää elämässä on tosiaan että elää itsenäisesti. Tekee asioita joista itse pitää, kunhan ne tekee sääntöjen ja lakien puitteissa. Aina arkena ei jaksa välttämättä elää niin täysillä töiden vuoksi mutta vapaapäivinä ja lomalla asiat on täysin erilailla. 

Tykkään kuluttaa aikaa paljon penkkiurheilemalla. Käyn välillä HPK:n matseissa ja katselen paljon urheilua erilaisilta urheilukanavilta joista maksan jonkin verran kuukausittain. Myös kotimaan matkailu on minulle tärkeä juttu. Minulla on tapanani tehdä aina välillä lyhyitä tai vähän pidempiäkin matkoja ympäri Suomen. Viime kesänä tein noin viikon Saimaan kierrosreissun, jonka aikana yövyin niin Lappeenrannassa, Savonlinnassa kuin Mikkelissäkin. Tykkään todella paljon myös kirjoittamisesta, musiikin kuuntelusta ja keittiöalan ihmisenä myös kokkaamisesta ja leipomisesta.

Tärkeää elämässä onkin että elää ja uskaltaa elää oman itsensä näköistä elämää. On mahdollisimman paljon itsenäinen. Tekee omat valinnat joihin ennen kaikkea vaikuttaa omat mielihalut ja toiveet, tekee omat päätökset, ajattelee itse ja on siis mahdollisimman paljon itsenäinen. Se on minulle aina ollut tärkeää että uskaltaa elää niin kuin itse haluaa. Tietenkin hyvien sääntöjen mukaisesti.

Ja pirun tärkeä asia on myös terveys. Niin fyysinen kuin henkinenkin terveys. Normaalisti huolehdin itsestäni paljon. Lenkkeilen paljon, ja hakeudun aika nopeasti lääkäriin tai terapiaan jos näen siihen tarvetta. Minulla on rohkeus myöntää tarvitsevani apua (vaikkei sitä nyt kukaan uskoisikaan) ja uskallan sitä myös hakea. Jos jokin asia on minulla huonosti niin pyrin sen korjaamaan mahdollisimman pian. En pitkään jaksa elää elämää jos olen huonovointinen vaan apua on haettava heti. Terveys on tärkeä asia elämässä ja se vaikuttaa niin paljon vaikka siihen elämässä kokemaan onnellisuuden määrään.

Minä olen lopulta myös ihminen joka pyrkii rauhaan ennen kaikkea. Vaikkei nyt ole siltä näyttänytkään, tämä on kuitenkin minulle täysin poikkeuksellista että minulla on ollut pitkään jostain näin paljon huonoa sanottavaa. Mutta nytkin olen vain ollut huolestunut toisen ja toisten ihmisten sekä yhteisön hyvinvoinnista ennen kaikkea. Asiat pyrin sopimaan ennen kaikkea puhumalla, ei minusta ole tappelijaksi. Joskus pari kertaa hakannut nyrkkiä pöytään että olen saanut toisen ihmisen kuuntelemaan minua. Mutta nämä ovat niin harvinaisia kertoja. 

Olen myös oikeasti hyvin lapsirakas ihminen. Tykkäsin tosi paljon viettää aikaa siskon tyttären ja pojan kanssa silloin kun ne olivat vielä ihan natiaisia. En välttämättä olisi selvinnyt äitini menehtymisestä ilman siskon tyttären lapsellisen viatonta positiivisuutta. Tämä Vilma oli pienenä niin ihana ilopilleri ja muutenkin se yleensä lapsista huokuva viaton ilo on niin mukavaa ja tuottaa hyvää mieltä.

Myös luonto on minulle arvokas asia. Esimerkiksi tykkään viettää aikaa paljon järven rannalla. Ihailemassa sitä edessä siintävää järvimaisemaa. Ja metsän keskellä mieli rauhoittuu. 

En ole koskaan tarkoituksella haastanut kenenkään kanssa riitaa tai lyönytkään ketään. Olen rauhaan pyrkivä mies, lopun perin. Olen toisaalta myös aika kiltti ihminen mutta toisaalta minulta löytyy rohkeuttakin tehdä vaikeitakin asioita. Itsenäinen ajattelu on minulle tärkeää. Oma elämä, omat tunteet ja omat valinnat. 

Tykkään myös erilaisesta kulttuurista ja viihteestä todella paljon. Elämä ei saa koskaan mennä liian vakavaksi, nyt se on oli sitä pitkän ajan mutta nyt olen tajunnut löysentää vihdoin vannetta pääni ympärillä ja heti on elämä jo täällä osastollakin jopa alkanut maistumaan paremmalta. Elämässä pitää olla mahdollisuuksia nollata aivonsa, tehdä hyvien rajojen sisällä päättömiäkin asioita. Joskus se nollaaminen on tarkoittanut minulle ryyppäämistä, runsastakin juomista. Nyt se nollaaminen tapahtuu jatkossa toivottavasti taas erilaisia kulttuuri- ja viihdetapahtumia hyödyntäen. Olen aika kaikki ruokainen kulttuurin suhteen, minuun uppoaa niin urheilutapahtumat, teatterinäytökset, konsertit kuin vaikka jopa runonlausuntakilpailutkin. 

Tällainen minä oikeasti olen. Ainakin omien sanojensa mukaan. Minulle työssä on myös tärkeää se että tulee toimeen muiden työkavereiden kanssa, kokee olevansa arvostettu, saa liksaa ja tekee sellaista työtä josta tykkää. 

Ja kirjoittaminen ja musiikin kuuntelu ovat minulle taas olleet tärkeitä juttuja. Niiden avulla olen käsitellyt viime viikkoina paljon tunteitani, nämä ovat hyvää terapiaa.

Ja minulle on myös tärkeää mahdollisimman positiivinen ja innokas elämän asenne! Kerran täällä vain eletään ja se pitää ottaa reteesti vaan ja pilke silmäkulmassa. 

Turhauttavaa!

Miltä se tuntuu kun elämä imee sinusta kaikki mehut pois ja alat olemaan henkisesti loppu? Tiedän että tuo ei ole kovin kiva tilanne. Olen vetänyt niin rankan elämän vaiheen läpi ja sen yhä vain jatkuessa niin alan uupumaan vähitellen. Yritän pistää elämälle hanttiin mutta koska kaikki mahdolliset oljenkorretkin ovat niin heiveröisiä eikä auta yhtään tässä tilanteessa niin alan todella väsymään. Olen tällä hetkellä mielenterveysosastolla hoidossa jonkun skitsofrenian takia mutta toisin kuin voisi luulla, oleminen täällä vie minua vain kohti lopullista musertumista. Olen kohta henkisesti loppu. 

Edelliset reilut kaksi kuukautta ei ole ollut minulle mitään ruusuilla tanssimista. Vaan on ollut jopa yksi elämäni rankimmista ajan jaksoista. Tämä siitäkin huolimatta että vain yhden vuoden aikana olen saanut 2010-luvulla todistaa kuinka sekä äitini ja että veljeni kannettiin haudan lepoon. Silti, tämä reilun kahden kuukauden tarpominen paskakasassa on ollut henkisesti erittäin raskasta aikaa minulle. Usko pois, näin olen asiat oikeasti kokenut.

Uusin raskas käänne elämässäni on ollut juuttuminen tänne mielenterveysosastolle. Olen pakkohoidossa ehkä jopa aina toukokuun alkuun asti. Silti en koe olevani mitenkään mielenterveydellisesti sairas, minulla on muka todettu skitsorenia mutta en havaitse yhtään merkkiä itsessäni tällaisesta sairaudesta. Erittäin outo tilanne. Epäilen jopa mahdollista hoitovirhettä koska olen terveenä miehenä tänne päätynyt. Ja en luota oikein kehenkään täällä tällä hetkellä, en edes hoitajiin tai jopa edes lääkäreihin. 

Olen yrittänyt tehdä jotain sen eteen että pääsisin täältä mielenterveysosastolta pois. Maanantaina annoin virallisen valituksen potilasasiamiehelle joka toimitti kai sen jopa hallinto-oikeuteen asti. Ja tänään olen ollut jo yhteydessä oikeusasiatoimistoon ja Valviraan. Yritän kääntää joka kiven että mielestäni terveenä miehenä pääsisin täältä pois. Mutta yhteydenotot ovat olleet aika hyödyttömiä. Tuolta potilasasiamieheltä ei vaan ole kuulunut vielä mitään vastausta. 

Tämä tilanne alkaa turhauttamaan minua ja tuntuu että en voi tehdä tilanteelleni mitään vaan minun pitää alistua kohtalolleni. Kai jään tänne ikuisiksi ajoiksi? Pahinta on kun on vaan niin perkeleen kova koti-ikävä ja tahtoisi kotiin jo. En ole elänyt omaa elämääni kunnolla kohta  varmaan pariin kuukauteen ja alkaa turhauttamaan kun en voi tehdä varmaan mitään asioille että pääsisin jo nyt siitä omasta elämästäni nauttimaan. Tämä tilanne on varsin kuluttava henkisesti. Sellaiset henkiset  voimavarat alkavat olemaan loppu. Alan olemaan omaan tilanteeseeni niin turhautunut ja pelokaskin osin. 

Siviilimaailmassa minua odottaisi vihdoin se oma koti ja asettuminen sinne sekä mahdollisten väärinkäsitysten ja maineeni kärsimien kolausten korjaaminen sekä mahdollisesti kunnolla tapailun aloittaminen minua kiinnostavan naisen kanssa. Tilanne ei siis ole helppo. Kaipaan niin helvetisti kotiini koska se oma elämä on ollut niin jumissa jo pidemmän aikaa. Ja tuo nainen kiinnostaa minua, ajattelen häntä jopa välillä öisin. Olisi hienoa jo päästä aloittamaan se treffailu puhtaalta pöydältä.

Elämän tilanteeni ei ole sellainen mistä nauttisin. Ei todellakaan. Olen kuin vanki täällä mielenterveysosastolla. Siltä se ainakin tuntuu. Ainoa täysin rehellinen tapani käsitellä ajatuksia ja tunteitani on joko musiikin kuuntelu tai tämä kirjoittaminen. Kirjoittaminen on minulle hyvää terapiaa,siksi nyt kirjoitan paljon. Elämän tilanteeni on äärimmäisen kuluttava. Päivästä toiseen niitä samoja ikäviä tunteita, joko ne vihdoin avaisivat silmänsä ja päästäisivät terveeen miehen kotiinsa? Pettymys kun näin ei tapahdukaan, ikävän tunne siitä kun joutuu näitä helvetin tylsiä ja kuluneita seiniä ja lattioita täällä osastolla katselemaan päivästä toiseen ja se pirun turhautumisen tunne. Eikö jo mitään tapahdu? 

Minua voisi odottaa tuolla ulkomaailmassa upea elämä. Koti ja nainen. On niin ikävän kuluttavaa olla täällä osastolla kun tietää mitä voisi odottaa jos pääisisi täältä pois. Jokainen päivä tällä osastolla on yhtä paskaa, yhtä tuskaa. 

Alankin olemaan taas henkisesti loppu. Olen kohdannut niin ikäviä tunteita ja kokemuksia viimeisen parin kuukauden aikana että siksi henkiset voimavarani alkavat olemaan loppu. Ja nyt tämä oleminen tällä osastolla, tilassa jossa koen itseni terveeksi ja jossa ulkona minua odottaisi valtava maailma ja vapaus. Koti ja mahdollisesti upea nainen. Nyt miestä koetellaan rankalla kädellä mutta toivottavasti inhmillisyyttä olisi yhä olemassa ja pääsisin tuskistani. Pääsisin vapauteen!    

Pahinta on kun minua ei uskota. Se tekee hieman jopa jo vainoharhaiseksi. Ja ehkä minulla on jo liiankin vahvoja tunteita tätä naista kohtaan ja kirjoitan hänestä liikaa mutta halusin nostaa tämän vielä esille että ymmärtäisitte paremmin miksi kaipaan jo niin paljon siviilimaailmaan takaisin. 

Kuka minä nyt olen?

Elämäni ei ole tuntunut enää pitkään aikaan mielekkäältä. Sellaiselta jollaista haluaisin elää. Minulle kun on tärkeää se että saan elää itseni näköistä elämää, ja voisin nauttia elämästä tekemällä lähinnä niitä asioita joista pidän. 

Eihän kenenkään elämä ole koskaan pelkkää pumpulissa kierimistä ja sitä se ei ainakaan ole ollut minulle. Elämä ja kohtalo on ennenkin minua kohdelleet kaltoin joten tiedän kyllä millaista on rankka elämä. 

Mummon kuolema, Kauhajoella koulussani tapahtuneet surmat, äidin ja veljen menehtymiset vuoden välein, mielenterveysongelmat ja alkoholismi sekä vielä rahapeliongelmatkin. Olen lopun perin tämän kaiken jälkeen aika vahva persoona varmaan ja en pienistä hätkähdä. Tiedän mitä elämä on rankinmillaan ja siksi olen oppinut myös arvostamaan sitä kun asiat ovat hyvin ja elämästä voi taas nauttia. Elämä itsessään on kuitenkin ihmisen parasta huumetta, ainakin just parhaimmillaan.

Tällä hetkellä elämäni ei kuitenkaan ole juuri minkään arvoista. Siltä minusta tuntuu. Minua ei pitkiin aikoihin kuunneltu aidosti, minua vähäteltiin suoraan rankalla kädellä, minua epäillään yhä jopa hulluksi. Ja olen juuttunut mielenterveysosastolle. Oman näkemykseni mukaan nyt on liioiteltu paljon ja en oikeasti kuulu tänne. 

Pelissä alkaa olemaan myös oikeasti niin paljon että huolestuttaa olla tänne mielenterveysosastolle juuttuneena. Nykyinen työsopimukseni päättyy helmikuun viimeinen päivä ja tulevaisuus on siltä osin vaakalaudalla. Myös tämä nainen johon minulla ainakin on melko vahvoja tunteita niin ei varmaan nyt loputtomiin minua odota, jos odottaa ollenkaan. Asiat ja ongelmat ovat isoja. 

Elämäni on paskaa tällä hetkellä mutta en kuitenkaan itselleni ole tekemässä mitään vakavampaa. En anna helpolla periksi. Olenhan kokenut elämässä niin paljon pahaa ja aina selvinnyt yli kaikesta. Miksen siis tästäkin elämän vaiheesta selviäisi? Tietenkin tämä turhauttaa minua paljon koska olen ollut tässä asiassa kiinni jo jostain joulukuun puolivälistä lähtien eli yli kaksi kuukautta. 

No jos elämäni on kerran kuraa tällä hetkellä niin mitä kaipaan elämääni sitten? Haluaisin taas vahvan tunteen siitä että olen ihminen joka osaa päättää omista asioista, ottaa vastuun niistä ja tuntea niin kuin tuntee. Minun oma elämä, jota minä itse hallitsisin. Toki hyvien rajojen puitteissa. 

Toivon myös että maineeni puhdistuu mahdollisimman nopeasti. Ettei minua epäiltäisi hulluksi vaan olen myös ihminen jota ehkä jopa arvostetaan ja joka saa myös vaatia ja valittaa jos siltä tuntuu. Kaipaan sitä että todellinen luonteeni paljastuu vähitellen täältä paskamyrskyn takaa. 

Mutta mitä tarkoitan kun sanon että todellinen luonteeni? Mielestäni en ole ollut oma itseni pitkiin aikoihin. Sellaisia piirteitä kaipaan taas esille itsessäni kuin positiivisuus ja tietynlainen vahvuus, etten pienistä hätkähdä. Mies joka on katsellut lapsena kun jo viimeinenkin elossa silloin ollut isovanhempi kannettiin hautaan ja katsellut melko nuorena kuinka äiti ja veli haudattiin. Ei sellainen mies niin heikkoa tekoa ole että pikku flirtin takia itkee.

Haluan olla taas oma itseni ja että ihmiset näkisivät ja tajuaisivat että se perkele myös sitä on. Positiivisuutta ja huumoria peliin enemmän. Hymyilläkin voisi lisää. 

Kaipaan myös sitä että osaan taas normaalisti keskittyä erilaisiin asioihin. Jäin liikaa kiinni tiettyihin pohdintoihin ja se jymähdytti minut paikoilleen lopulta. Nyt päässä alkaa taas virtaamaan enemmän muitakin juttuja ja alan innostumaan taas itselleni tutunomaisesti eri jutuista tässä elämässä. Olen alkanut taas lätkääkin katselemaan tosissani ja olemaan keskittynyt jääkiekkomatsista.

Kaipaan elämääni tositarkoituksin naisseuraa. Tämänkin vuoksi on tärkeää että maineeni puhdistuu nopeasti. Se Viltsu jota se oli vielä marraskuussa niin sitähän naiset nyt tapailisi mielellään. 

Toivon että asiat ja ongelmat ratkeavat hyvin pian. Alan olemaan niin huolestunut omasta tulevaisuudestani. Elämä on ollut kurjaa pitkän ajan jo, voisiko tähän tulla muutos? Muutos kyllä lähtee siitäkin että myöntää virheensä, ryhdistäytyy ja ottaa itseään niskasta kiinni. Se ei ole ennen ollut minun tapaistani että vingun joka ilta elämän kurjuutta. Mikä minua vaivaa? Ennenhän olin niin helvetin positiivinen tyyppi ja elämääni en tuhlannut liialliseen murjottamiseen. Missä se mies nyt on?

Joskus kaipaan myös sitä omaa rauhaa ja mielenrauhaa. Sellaista ettei mieli olisi enää niin mahdottoman levoton. Olin ennen myös aika rento tyyppi. Jokin on nyt vinksallaan? Onneksi täällä osastolla on kyllä ihan hyvä mahdollisuus olla itsekseen jos siltä tuntuu.

Kaipaan mielenrauhaa

Asia jota olen alkanut kaipaamaan tämän kaiken myllerryksen keskellä on mielenrauha. Kuuntelin eilen jopa Jarkko Aholan laulaman joululaulun Mielenrauhaa. Siis, kyllähän se totta on. Vielä helmikuun lopullakin kuuntelin joululaulun kokonaisuudessaan ja en vitsillä vaan tosimielellä. Kuuntelin tuon joululaulun koska koin että siinä oli hyvät, fiiliksiäni kuvaavat sanat. Kahta asiaa vain toivoisin, hetken hengähdystä ja mielenrauhaa. 

Olen tällä hetkellä Hämeenlinnan sairaalan mielenterveysosastolla. Ja vielä kaiken kukkuraksi peräti pakkohoidossa toukokuun alkuun asti. Mielestäni on silti erikoista että pitkälle pakkohoitojaksolle joutunut tyyppi osaa tuottaa näinkin fiksua tekstiä. Ajattelu pelaa, harhoja en ole koskaan nähnyt enkä kuvitellut kuulevani mitään outoja ääniä. Skitsofenia on jopa diagnosoitu mutta en tunnista tällaisia skitsofreniaan liittyviä oireita itsessäni. En sitten yhtään. Koen että nyt on rankalla kädellä liioiteltu ja voisin olla kotonakin yhtä hyvin. 

Olen vetänyt elämässäni niin ainutlaatuisen ja rankan jakson läpi. Ainut iso asia on vain että uskoo ken tahtoo. Kaikki on pitkä tarina mutta aloin jo joulukuun puolivälissä pistämään merkille jutskia lähiesimieheni käyttäytymisessä, luonteessa ja jopa johtamistavoissa jotka saattaisivat viitata narsismiin. Sitten aloin kirjoittamaan näistä liiankin paljon julkisesti ja päädyin erittäin kyseenalaiseen valoon. Lopulta kävin keskustelut aiheista kahden lääkärin kanssa ja yllättäen, ne eivät pitäneetkään minua hulluna vaan ihan järkevänä tyyppinä. 

Sitten minut raijattiin lähes väkipakolla tänne mielenterveysosastolle päivystyksen kautta ja lääkäri kirjoitti diagnoosin skitsofrenia, pakkohoitoa toukokuun alkuun asti. Siis hoitoon minua ei passittanut nämä lääkärit joiden kanssa narsismikeskustelut kävin, eikä hoitoon pakottamista tapahtunukaan heti lääkärikäyntien jälkeen. Vaan hoitoon päädyin sitten muutama päivä myöhemmin. Ja mielestäni se johtuu nyt jopa isoista väärinkäsityksistä ja epäuskoisuudesta. Edelleen tämäkin.  

Elämässäni on kaiken tämän vuoksi ollut melkoinen myllerrys pitkän ajan. Elämästäni on tullut mielikuvieni mukaan liiankin julkinen ja olen päätynyt melkoisten arvostelujen ja juorujen kohteeksi. Sitten kun olen saanut odottaa sitä kuuluisaa omaa vuoroani kunnes saan näkemykseni tuotua esille niin kärsivällisyyteni ja itsehillintänikin ovat olleet koetuksella. 

Nyt tämän kaiken jälkeen on hiljalleen parasta luopua näistä samojen narsismijuttujen ajattelusta kokonaan. En jaksa enää vängätä näistä asioista vaan tunnustan suoraan että päin vittua vedin itsekin tuon kirjoitusosuuden. Olisiko sellaista pitänyt edes olla? Vai olisiko riittänyt vain ei läheskään niin julkiset keskustelut huolenaiheista lääkäreiden kanssa. 

No, kaiken tämän jälkeen olen alkanut hirvittävän paljon kaipaamaan sitä omaa rauhaa, mielenrauhaa. Että elämäni olisi taas ei niin julkinen vaan saisin Popedan laulujen mukaisesti elää lähinnä itselleni. Tämä homma lähti todella lapasesta ja ihan väärille urille. Nyt toivon hartaasti että elämäni palaa taas paljon rauhallisemmaksi. Kannan vielä vastuun niistä virheistä mitä tein kirjoittaessani liian arkoja tekstejä liian julkisesti mutta nyt tämän aiheen käsittely on minun osaltani loppu hyvinkin nopealla tahdilla. Minä en ole vielä varmaa tietoa kuullut mikä on tilanne tällä hetkellä töissä, oma tavoitteeni oli vain saada mahdollisesti saras ihminen hoitoon koska tällainen henkilö ei välttämättä itse ymmärrä omaa tilaansa vaan päinvastoin, narsistinen henkilö lähinnä vain nauttii toisten alistamisesta. Mutta mahdolliseen narsismiin on silti hyvä puuttua jotain kautta, suoraan puhumalla se ei käy. Narsismista on niin paljon hallaa niin yhteisölle, työkavereille kuin ennen kaikkea mahdolliselle perheelle. Siihen on hyvä puuttua, ja toivottavasti riittävän ajoissa.

Se siitä. Asia mitä itse kaipaan tällä hetkellä on tosiaan oma rauha, oma yksityinen elämä. Mies saisi tehdä taas omat päätökset, omat valinnat, olisi omat tunteet vaikka se kipeää tekisikin jos niihin ei samalla lailla takaisin vastattaisi. Eläisin lähinnä vain taas itselleni ja saisin nauttia elämästä! Minä olen aina ollut lähinnä sellainen naatiskelija. Mielummin olen totta vie onnellinen kuin oikeassa. Onnellisuus on minulle tärkeä juttu. Lähes kaikilla valinnoilla elämässäni pyrin siihen että saisin olla mahdollisimman onnellinen. Mutta nyt taas Maija Vilkkumaata mukaillen täytyy kysyä, Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä? Vaikka tosiasiahan on se mitä Neljä Ruusua jauhaa biisissään, elän vain kerran. Enkä todellakaan haluiaisi sitä tuhlata täällä mielenterveysosastolla olemiseen jos ei todella ole pakko. Elämästäni on muutenkin kulunut jo niin pitkä aika näissä murheiden kourissa pyörimiseen eli kaksi kuukautta että nyt olisi jo aika pistää STOP tälle kierteelle. Kuullaanko peräti rukoustani? 

Minun on aika luopua lopullisesti näistä narsismipohdinnoistani. Tämä touhu lähti minultakin täysin lapasesta. Jäin pyörittämään näitä ajatuksia liikaa päässäni ja niistä tuli minulle jopa pakkoajatuksia. Ajatuksia jotka pyöri mielessäni pitkään eikä silloin siellä muita ajatuksia pyörinytkään. Koko elämä jumittui tämän takia minulta. Sellainen keskittyminen, motivaatio omaa elämää kohtaan katosi täysin. Mutta nyt alkaa taas miehellä olemaan virtaa ja motia panostaa omaan elämäänsäkin.

Nyt olen täällä mielenterveysosastolla mutta en viihdy täällä. Tai kuka nyt mielenterveysoastolla viihtyisi? Tarkoitan vain sitä että tuon legendaarisen paskamyrskyn läpi käyneenä täällä ei ole aina tarjolla niin paljoa sitä mahdollisuutta omaan rauhaan ja hiljaiseloon kuin voisin haluta. Nukkuakin pitää samassa huoneessa kahden muun henkilön kanssa. Ei tämä moitetta ole kyseisiä henkilöitä kohtaan, mutta tilanteeni on se että kaipaan niin paljon omaa rauhaa että en tällä hetkellä mielelläni nukkuisi samassa tilasa kuin mahdollisen naisystäväni kanssa. Jos sellainen olisi. 

Tässä kun on tuotu paljon esille näitä laulun sanoja ja nimiä niin heitetään nyt vielä se toive Irinan lauluja lainaten eli Mä haluun olla yksin. Tai jos naisystävä olisi niin hänelle löytyisi kyllä aikaa mutta muuten. Matka jatkuu uusin miettein ja kiinnostuksen kohtein ja on aika vaihtaa elämässä suuntaa. Olen nyt kova näitä laulun sanoja täällä viljeleen mutta kyllähän tähän sopii hyvin Kari Tapionkin laulun sanat tämä aika oli minulle myrsky jonka jälkeen tulee toivottavasti poutasää.

Haluan jo niin paljon kotiini. Siellä minulla olisi oma rauha kun varmaan naapuritkin ovat kuulleet sen faktan että ei hänelle vittuilla tarvitse. Tämä alkaa olemaan vihon viimeisiä pohdintojani ja kirjoituksiani joissa tätä helvetin narsismia käsittelen. Huolet ja murheet sekä näkemykset perusteluineen on kerrottu lääkäreille ja jos on tarvetta niin lääkärit varmasti vie asioita eteenpäin. Ei näitä asioita olisi koskaan näin pitkään saanut veivata tosiaan sosaalisessa mediassa mutta nyt tämä on loppu. Finito!