Kuume yllätti keuhkot

Oh great, se on jo kahdeksas päivä putkeen, jonka vietän käytännössä kokonaan asunnossani, pedissäni maaten, vuodepotilaana. Tänään alkaa siis jo toinen toipilasviikkoni.

Rupeaahan tämä hiljalleen kyllästyttämään ja tympiinnyttämään. Täällä kolkossa asunnossasi saat yksinäsi lojua ja parannella itseäsi. Sitä se tämä kulunut viikko on kuitenkin minulle ollut, suurin osa tästä viikosta on tullut vietettyä sängyssä ja nukkumalla.

Mitä nyt alkuviikosta jouduin neljä kertaa käymään sairaalan päivystyksessä. Siinä taisivat olla viikon mieleenpainuvimmat aktiviteettini.

Sellaista tämä sairaan ihmisen elämä on. Lepo tekee ilman muuta minulle hyvää ja siksi olen itseäni koittanut pidätelläkin pedissä niin ahkerasti, mutta onhan se toisinaan tylsääkin. Kivempaa olisi välillä ollut päästä kirmaamaan tuonne ulos, etenkin kun viikollakin oli kauniita kevätkelejä.

Mutta onhan sitä kevättä jäljellä varmasti vielä sittenkin, kun tervehdyn. Ja tervehdynhän minä! Kun asenne on kunnossa.

Minulla on keuhkokuume. Kuume todettiin maanantaina, ensin Ojoisten terveyskeskuksessa ja sitten Hämeenlinnan sairaalassa, jonne minut Ojoisilta suorilta tein passitettiin.

Keuhkokuume tuli minulle melkoisena yllätyksenä. Olin siinä ollut kyllä edellisen viikonlopun jo flunssan kourissa, päätä oli jomottanut pahasti ja minua oli vaivannut kova yskä. Ajattelin kuitenkin vain kyseessä olevan perusnuhan.

Sitten päätin maanantai-aamuna piruuttain mennä sairaanhoitajan luokse, kun päätä särki sellain kivuliaan pisteliäästi edelleen. En oikein meinannut päästä liikkumaan minnekään tuon kivun takia, joten ajattelin että parempi mennä lekurille.

Luulin kyllä vielä tuolloin maanantai-aamuna minua vaivaavan ”vain” jonkun flunssan, mutta yllätys olikin aika iso sen jälkeen, kun sairaanhoitaja oli minulta ottanut tulehdusarvon. Tuon jälkeen sairaanhoitaja tuli lääkärin kanssa melkein hätääntyneinä luokseni ja käskivät minut painua suorilta tein taksilla sairaalan päivystykseen.

Otattamaan verikokeita, keuhkokuvia, muita näytteitä ja menemään sinne lääkärin luokse. Minähän tietenkin ihan hätääntyneenä tottelin.

Keuhkokuumeeksihan tuo vaivani sitten lopulta osottautui ja se keuhkokuva, jonka lääkäri minulle näytti oli aika rujon näköinen.

Vaikka minun onnekseni keuhkokuumeeni oli vielä suht hyvälaatuinen. Tarkoittaen sitä, että se ei ollut vielä ehtinyt äitymään kovin pahaksi ja hyvä niin. Olihan sen hoitaminen varmasti siten helpompaa.

Nyt minulla on varmasti vielä tuota keuhkokuumetta ja syön antibioottejakin vielä kuuden päivän verran, mutta parempaan suuntaan tässä koko ajan mennään ja voiton puolella ollaan. Oloni on kohentunut, ehkä jaksan tehdä tänään hitusen muutakin kuin maata sängyssä. Keuhkoissanikaan ei enää krohise ja yskänikin on laantunut.

Mutta ei tässä silti kannata vielä mitään juoksuskaboja alkaa järjestelemään, keuhkokuume on kuitenkin vakava tauti ja vaatii aikaa parantumiseen ja pitää varmaan huolella tervehdyttääkin itsensä kuntoon, ettei tule mitään takapakkeja ja jälkitauteja.

Tämä on varmasti yksi pahimpia tauteja, joita minulla on koskaan ollut. Jos ei vakavin. Onneksi Siwa on tuossa kiven heiton päässä, niin olen just ja just pystynyt huolehtimaan sairastelun ja sängyssä makaamiseni ohella myös ravinnon saannistanikin. Ehkä joskus sitten taas koittaa ne ilon päivätkin.

Onnekseni tajusin hakeutua lääkäriin suht nopeasti, niin keuhkokuumeeni ei ollut ehtinyt äitymään kovin pahalaatuiseksi. Veljeni menehtymistapaus pari vuotta sitten oli dramaattinen ja surullinen, mutta on se minua opettanutkin. Se on opettanut minulle sen, ettei terveyden kanssa saa leikkiä.

Vaan heti, jos on jotain häikkää terveyden kanssa, niin ei saa yhtään empiä vaan on hakeuduttava hoitoon. Niin kuin tälläkin kertaa tein ja onnekseni tein, päästiin keuhkokuumettani hoitamaan melko ajoissa.

Eiköhän sitä kohta olla taas takaisin terveiden kirjoissa, ainakin fyysisesti.