Vähiin käy ennen kuin loppuu... Neljän kuukauden sairaalahoito on yhtä viikkoa vaille paketissa. Vielä tämän viikon olen kuntoutumassa Länsituulessa ja sitten pääsen pois. Ensi viikon maanantai on kotiutumispäivä ja samalla muutan myös uuteen asuntooni, kotiini tänne Länsituuleen.
Sairaalahoitoa tulee täyteen yhteensä neljä kuukautta, sekin on jo melko pitkä jakso. Se on niin pitkä jakso, neljä kuukautta yhteen kyytiin sairaalahoidossa, että sen aikana ehtii jo kaipaamaankin erilaisia asioita.
Minä olen alkanut ikävöimään sairaalassa ainakin kodin tuntua, mistä tahansa se sitten ikinä muodostuukin. Neljä kuukautta sairaalahoitoa, laitoshoitoa yhteen kyytiin on kuitenkin pitkä aika. Sen aikana voi alkaa ikävöimään kodin tuntua.
Toiseksi olen alkanut sairaalahoitoni aikana kaipaamaan vapautta. Eihän se sairaala sentään ihan vankila ole, mutta liikkuminen on silti rajoitettua. Toisin kuin kotona.
Neljän kuukauden aikana ei ole paljoa myöskään läheisiä nähnyt, vapaat ovat olleet harvassa ja sairaalassa on käynyt lähinnä vierailuilla vain isä. Esimerkiksi edellisen neljän kuukauden aikana en ole siskon lapsia nähnyt kuin jouluna.
Ja jokseenkin sairaalassa olen ikävöinyt myös mättöruokaa, ja ruoalla mässäilyä. Sairaalassa ruokana on laitosruokaa ja ruoka tulee annoksina, lisää ei saa. Ilta- ja aamupalanakin on puuroa ja leipää. Ne kerrat kun olen saanut pikaruokaa neljän viime kuukauden aikana ovat harvassa, sen vuoksi sitä varmaan on välillä kaivannutkin mättöruokaa.
Ja ruokaakaan sairaalassa ei lisää saa, joten kunnon ruoalla mässäilyäkin on kaivannut. Ja miksei myös ruoan laittoakin.
Näitä asioita minä olen sairaalassa kaivannut, neljän kuukauden aikana. Onneksi en ole kuitenkaan luovuttanut vaan ensi viikon maanantaista lähtien pääsen taas kiinni kotielämään.
Voi olla tosin että täällä Länsituulessa ollessani poikkean jo jossain pikaruokaravintolassa...