keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Kuka minä nyt olen?

Elämäni ei ole tuntunut enää pitkään aikaan mielekkäältä. Sellaiselta jollaista haluaisin elää. Minulle kun on tärkeää se että saan elää itseni näköistä elämää, ja voisin nauttia elämästä tekemällä lähinnä niitä asioita joista pidän. 

Eihän kenenkään elämä ole koskaan pelkkää pumpulissa kierimistä ja sitä se ei ainakaan ole ollut minulle. Elämä ja kohtalo on ennenkin minua kohdelleet kaltoin joten tiedän kyllä millaista on rankka elämä. 

Mummon kuolema, Kauhajoella koulussani tapahtuneet surmat, äidin ja veljen menehtymiset vuoden välein, mielenterveysongelmat ja alkoholismi sekä vielä rahapeliongelmatkin. Olen lopun perin tämän kaiken jälkeen aika vahva persoona varmaan ja en pienistä hätkähdä. Tiedän mitä elämä on rankinmillaan ja siksi olen oppinut myös arvostamaan sitä kun asiat ovat hyvin ja elämästä voi taas nauttia. Elämä itsessään on kuitenkin ihmisen parasta huumetta, ainakin just parhaimmillaan.

Tällä hetkellä elämäni ei kuitenkaan ole juuri minkään arvoista. Siltä minusta tuntuu. Minua ei pitkiin aikoihin kuunneltu aidosti, minua vähäteltiin suoraan rankalla kädellä, minua epäillään yhä jopa hulluksi. Ja olen juuttunut mielenterveysosastolle. Oman näkemykseni mukaan nyt on liioiteltu paljon ja en oikeasti kuulu tänne. 

Pelissä alkaa olemaan myös oikeasti niin paljon että huolestuttaa olla tänne mielenterveysosastolle juuttuneena. Nykyinen työsopimukseni päättyy helmikuun viimeinen päivä ja tulevaisuus on siltä osin vaakalaudalla. Myös tämä nainen johon minulla ainakin on melko vahvoja tunteita niin ei varmaan nyt loputtomiin minua odota, jos odottaa ollenkaan. Asiat ja ongelmat ovat isoja. 

Elämäni on paskaa tällä hetkellä mutta en kuitenkaan itselleni ole tekemässä mitään vakavampaa. En anna helpolla periksi. Olenhan kokenut elämässä niin paljon pahaa ja aina selvinnyt yli kaikesta. Miksen siis tästäkin elämän vaiheesta selviäisi? Tietenkin tämä turhauttaa minua paljon koska olen ollut tässä asiassa kiinni jo jostain joulukuun puolivälistä lähtien eli yli kaksi kuukautta. 

No jos elämäni on kerran kuraa tällä hetkellä niin mitä kaipaan elämääni sitten? Haluaisin taas vahvan tunteen siitä että olen ihminen joka osaa päättää omista asioista, ottaa vastuun niistä ja tuntea niin kuin tuntee. Minun oma elämä, jota minä itse hallitsisin. Toki hyvien rajojen puitteissa. 

Toivon myös että maineeni puhdistuu mahdollisimman nopeasti. Ettei minua epäiltäisi hulluksi vaan olen myös ihminen jota ehkä jopa arvostetaan ja joka saa myös vaatia ja valittaa jos siltä tuntuu. Kaipaan sitä että todellinen luonteeni paljastuu vähitellen täältä paskamyrskyn takaa. 

Mutta mitä tarkoitan kun sanon että todellinen luonteeni? Mielestäni en ole ollut oma itseni pitkiin aikoihin. Sellaisia piirteitä kaipaan taas esille itsessäni kuin positiivisuus ja tietynlainen vahvuus, etten pienistä hätkähdä. Mies joka on katsellut lapsena kun jo viimeinenkin elossa silloin ollut isovanhempi kannettiin hautaan ja katsellut melko nuorena kuinka äiti ja veli haudattiin. Ei sellainen mies niin heikkoa tekoa ole että pikku flirtin takia itkee.

Haluan olla taas oma itseni ja että ihmiset näkisivät ja tajuaisivat että se perkele myös sitä on. Positiivisuutta ja huumoria peliin enemmän. Hymyilläkin voisi lisää. 

Kaipaan myös sitä että osaan taas normaalisti keskittyä erilaisiin asioihin. Jäin liikaa kiinni tiettyihin pohdintoihin ja se jymähdytti minut paikoilleen lopulta. Nyt päässä alkaa taas virtaamaan enemmän muitakin juttuja ja alan innostumaan taas itselleni tutunomaisesti eri jutuista tässä elämässä. Olen alkanut taas lätkääkin katselemaan tosissani ja olemaan keskittynyt jääkiekkomatsista.

Kaipaan elämääni tositarkoituksin naisseuraa. Tämänkin vuoksi on tärkeää että maineeni puhdistuu nopeasti. Se Viltsu jota se oli vielä marraskuussa niin sitähän naiset nyt tapailisi mielellään. 

Toivon että asiat ja ongelmat ratkeavat hyvin pian. Alan olemaan niin huolestunut omasta tulevaisuudestani. Elämä on ollut kurjaa pitkän ajan jo, voisiko tähän tulla muutos? Muutos kyllä lähtee siitäkin että myöntää virheensä, ryhdistäytyy ja ottaa itseään niskasta kiinni. Se ei ole ennen ollut minun tapaistani että vingun joka ilta elämän kurjuutta. Mikä minua vaivaa? Ennenhän olin niin helvetin positiivinen tyyppi ja elämääni en tuhlannut liialliseen murjottamiseen. Missä se mies nyt on?

Joskus kaipaan myös sitä omaa rauhaa ja mielenrauhaa. Sellaista ettei mieli olisi enää niin mahdottoman levoton. Olin ennen myös aika rento tyyppi. Jokin on nyt vinksallaan? Onneksi täällä osastolla on kyllä ihan hyvä mahdollisuus olla itsekseen jos siltä tuntuu.

2 kommenttia:

  1. Tsemppiä sinne! Onko tämä mimmi siis työkaverisi? Eikhöhän hän odota jos jo nyt työpaikalla olette päässeet tutustumaan. Kevättä kohti!

    VastaaPoista
  2. Juu, onhan hän nainen samalta työpaikalta kuin missä minäkin työskentelin/ ehkä jatkossakin työskentelen. Eri työtehtävissä vaan kuin minä, eli ei keittiöalalla.

    Ollaan mielestäni jo edetty vähän ihastumis- ja iskemisvaiheen yli. Viimeksi kun tapasimme meillä oli niin mukava keskustelutuokio ja kumpikin tuntui jo vähän välittävän toisesta, muutakin kuin vain työkavereina. Jäänyt sen jälkeen minulle ainakin iso kaipuu tavata uudelleen kun oli se edellinen tapaaminen vaan niin mukava. Vituttanut vaan sitten kun olen tänne osastolle joutunut.

    Mutta juu, ei tässä nyt ihan pienistä asioista kai enää kyllä puhuta vaan on selkeästi ollut jo tunteita molemmin puolin. Eiköhän tämä juttu vielä jatku... Tämä nainen kävi kyllä jo täällä osastollakin oven takana mutta itse kun en etukäteen siitä tiennyt ja olin silloin vielä aika poikki niin olin jo nukkumassa. Hoitajatkaan eivät herättäneet. Mutta sen verran edennyt jo tämä juttu että tuskin se yhteen mihin lie epätietoisuuteen kaadu. Eiköhän se ole anteeksi annettavissa ja selitettävissä.

    VastaaPoista

Jätä rohkeasti kommenttia!