Elämäni muuttui dramaattisesti 13.7. Äitini kuoli silloin. Se jätti elämääni valtavan tyhjiön. Äiti oli minulle tuki, turva, usko ja johdatus. Hänen eläessään minun ei paljoa tarvinnut miettiä, mitä teen. Äitini johdatti askeleitani. Valvoi minua.
Nyt elämästäni puuttuu auktoriteetti. Ei ole ihmistä, joka pitäisi tällaisen rentun kurissa. Ohjeita tulee, mutta ne eivät ole sama asia. Ne eivät sisällä samanlaista kuria, kuin äitini neuvot. Ne eivät pakota tottelemaan. Ei ole ihmistä, joka kysyy liki tunnin välein, mitä kuuluu.
Päivittäin tunnen surua. Ihmisiä on runsaasti lähelläni. Silti tuntuu, kuin olisin yksin. Välillä mietin onko minulla enää minkäänlaista yhteisöä tukenani, mihin kuuluisin. Äitini kuoleman synnyttämä tyhjiö on vaikea täyttää.
Pyrin tilkitsemään sitä tekemällä paljon töitä, ahertamalla runsaasti vapaaehtoistöitä Jatkoaikaan, pelaamalla pleikkaria, liikkumalla runsaasti. Kaikella mahdollisella tekemisellä. Ei tarvitsisi pohtia asioita syvällisemmin. Toisinaan sorrun ryypiskelemäänkin. Liian monasti.
Sain paljon äidiltäni. Niin runsaasti, että välillä ajatus elämässäni eteenpäin menemisestäkin on mahdoton. Joskus mietin onko mitään, mikä veisi eteenpäin. Silti sen on pakko jatkua. Onneksi on rakkaita ihmisiä vierellä. Vaikkei kukaan äitiäni korvaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!