Olen menettänyt sekä äitini ja veljeni. Molemmat olivat erittäin tärkeitä ihmisiä minulle ja suruni ja ikäväni eivät tule katoamaan milloinkaan. Suru kulkee elämässä aina mukana, sen kanssa oppii vähitellen vain elämään.
Ja rakkaiden ihmisten muisteleminen muuttuu lämpimämmäksi asiaksi. Muistelu ei aiheuta enää yhtä paljon surua kuin aiemmin vaan menehtyneitä lähimmäisiään muistelee lämmöllä.
Läheisen ihmisen kuolema kasvattaa, lujentaa luonnetta. Luulen, että se on yksi pahimpia asioita, joita ihminen voi elämässään kokea ja läheisen ihmisen kuoleman kun on joutunut kokemaan, niin aika moni ikävä asia tuntuu sen jälkeen liki vähäpätöiseltä.
Ja sitä kun on selvinnyt läheisen ihmisen kuolemasta, niin selviää sen jälkeen aika monesta muustakin asiasta. Tai on oppinut jopa tajuamaan, että aika monessa ikävässä asiassa ei ole edes mitään mistä on sinällään selviydyttävä. Ne ovat vain elämää.
Läheisen ihmisen kuolemasta selviäminen kasvattaa ihmistä myös henkisesti ja lujentaa ihmistä. Asenne elämääkin kohtaan on ainakin minulla muuttunut vähitellen positiivisemmaksi. Usea asia ja tapahtuma, kun ei enää vain järkytä mieltä.
Läheisen ihmisen kuolema avaa silmät myös elämälle. Se opettaa ymmärtämään asioiden tärkeyden. Juuri mikään muu asia ei ole niin arvokas kuin oma hyvinvointi ja toiset, rakkaat ihmiset.
Näiden menettäminen satuttaa eniten, siksi ne ovat mielestäni tärkeimpiä asioita maailmassa. Niistä on pidettävä kynsin hampain kiinni ja vaalittava huolella. Esimerkiksi keskustelut isäni kanssa ja leikkituokiot Vilman ja Veikon kanssa ovat elämäni parasta sisältöä.
Kuolema opettaa myös elämän ainutlaatuisuuden. Kuolema osoittaa sen, että elämämme ei ole päättymätön tarina.
Jokainen päivä pitäisikin yrittää elää siten, että eläminen olisi mahdollisimman mukavaa, kivaa. Näitä päiviä kun ei tässä elämässä määräänsä enempää ole. Ei minulla eikä muillakaan ihmisillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!