Huh, heijaa...

Nyt on melko väsynyt olo. Olen paiskinut tänään ja eilen liki 9 tuntiset työpäivät ja huomenna olisi edessä vielä yksi samanmoinen. Sunnuntaina olenkin sitten vain kuusi tuntia duunissa ja sitten olisi edessä peräti kolme vapaapäivää.

Eli kyllä sitä varmasti jaksaa painaa vielä kaksi edessä olevaa työvuoroakin. Eiköhän?

Nyt yritän pusertaa tähän blogikirjoitukseeni jotain ajatuksiani sanoiksi. Tänään olen ainakin miettinyt jälleen tulevaisuuttani. Missä olen ja mihin haluan olla menossa?

Elämän tilanteeni on tällä hetkellä melko levällään. Sain tänään käteeni vielä yhden työvuorolistan nykyisestä duunimestastani. Ja tuo vuorolista onkin sitten viimeinen tuolta paikasta, ainakin tällä erää.

Eli olen Ilonpisarassa töissä elokuun loppuun saakka. Sitten nykyinen kesätyöpestini päättyy. Elokuun jälkeen alkaakin sitten syyskuu, niin kuin kaikki varmaan tiesivätkin. Ja sen olen ajatellut tai jo päättänytkin pitää vapaana työelämästä.

Sen jälkeen liki kaikki on avoinna. Syyskuun jälkeen ryhdyn hakemaan uutta työpaikkaa itselleni. On sen verran aika kääntää uusi sivu elämässään. Kovin suuria ehtoja ei minulla tuolle työpaikalle ole asetettuna. Muuta kuin se voisi olla suoraan eduskunnasta...

No ei vaitiskaan. Vaan, että ensisijaisesti tuo työpaikka voisi olla viestintäalalta. Ja olen valmis muuttamaan pois Hämeenlinnastakin. Töiden perässä muulle paikkakunnalle.

Sen verran on muistettava taas jakaa kiitosta Jatkoaika-nimiselle verkkolehdelle kaiken muun hyvän lisäksi siitä, että se on hiukan sattumanvaraisestikin osoittanut mulle, mikä on se mun juttu. Se juttu, mitä voisin isona alkaa tekemään. Kaljan juonnin lisäksi.

Olen vain aikeissa skipata jääkiekkojournalismin (palkkatyön osalta) sitten kuitenkin. Ja lähteä tavoittelemaan muunlaista pestiä viestintäalalta. Olen ruvennut pähkäilemään, että lätkäjournalismi ei välttämättä sittenkään ole se mun juttuni. Ja tähän liittyy muutamakin erillinen syy.

Tällä hetkellä viestinnän opiskeluni ovat hyvällä mallilla. Opiskelen viestintää siis Tampereen avoimessa yliopistossa ja siellä minulla on yhteensä viisi erillistä kurssikokonaisuutta suoritettavana. Olen noista kursseista nyt kolme saanut suoritettua ja vielä kaksi olisi pakerrettavana.

Sain näemmä tuon kolmoskurssinkin suoritettua. Siinä minun piti kirjoitella viisi 5-10 sivun esseetä aiheesta journalismin etiikka. Nämä esseet piti skriivailla erilaisten esseiden ja kirjojen pohjalta. Palautettuani esseeni minulla ei ollut kovin lupaavat fiilikset. Ajattelin, että hemmetti mitä kuraa tuli näpyteltyä kasaan, mutta koin kuitenkin hienon yllätyksen.

Opettaja antoi kaikista esseistä arvosanaksi nelosen (1-5 arvosteluasteikolla). Nyt mulla on kolmen suorittamani kurssin arvosanoina 4-3-4. Mielestäni ihan hyvin. =)

Toisaalta en halua liiankaan tarkkaan suunnitella tulevaisuuttani. Ja ei kai sitä voikaan? Kohtalollakin on usein omat näppinsä pelissä. Ja sitten pitää uskaltaa tarttua tilaisuuksiin, jos niitä siunaantuu matkansa varrelle. Niin kuin Maarit Tastula on osuvasti lausunut.

Ja mitä olen nyt viime kuukausina opiskellut tekemään, niin on hetkessä eläminen. Se, että elää tässä hetkessä ja ottaa askeleen kerrallaan. Ei ajattele enää sit kun tapahtuu sitä ja sitä, niin on onnellinen. Vaan pyrkii olemaan jo nyt onnellinen niillä konsteilla ja ”elementeillä” (käytän nyt tuollaista sanaa, kun ei muuta tullut mieleeni.) jotka tällä hetkellä elämässäni on. Tuo hetkessä eläminen on kohentanut elämän asennettani melkoisesti. =)

Ja sitten yksi asia, jota olen pyrkin lisäämään, niin on elämästä nauttiminen. Kyllähän täällä maailmassa tuntuu vaatimuksia ja odotuksia olevan, mutta niiden keskellä on tärkeää tiedostaa omat rajansa. Kaikkiin ei vain ehdi eikä jaksa aina vastaamaan.

Kannattaa mielestäni tiedostaa, mitä jaksaa ja ehtii tekemään ja suunnitella menonsa ja aikataulunsa sen mukaisesti. Eikä sitä aikatauluaan kannata liian täyteenkään pukata. Vaan pitää jättää elämäänsä tilaa ihan vain sellaiselle loikoilulle ja nauttimiselle. Vähentää lisäksi kiirettä ja lisätä sen sijaan rauhaa ja levollisuuden tunnetta elämään.

Toivottavasti kukaan ei muuten lue tätä blogiani kuin piru raamattua. Ja olen pahoillani, mikäli olen joskus kirjoitellut jotain sellaista, joka on saattanut herättää paheksuntaa tai huonoa fiilistä. Niin kuin olen jo muutaman kerran todennut, niin en kirjoita tätä blogiani ihan ns. vakavissani kuten jotkut kirjoittelevat. Vaan tämä on lähinnä oppimisalusta ja päiväkirja.

Kirjoittelen tänne, mitä kulloinkin aina mielessäni pyörii. Ennen kaikkea omaksi hyödykseni. Joskin on ihan kiva tietää, että blogillani on muutama lukijakin.

Se vain, että viisautta on olla huomenna tarvittaessa eri mieltä kuin mitä tänään on. Eli se, että jos olen tänne välillä kirjoitellut jotain jostain asiasta, niin se voi olla, että olen ruvennut sitä miettimään sen jälkeen myös toisista näkövinkkeleistä. Eli niin kiveen hakatuista mielipiteistä ja näkemyksistä ei täällä ole kyse.

Ja sitten sekin, että kirjoittaminen auttaa asioiden käsittelyssä. Kun on jotain kirjoittanut jostain asiasta, niin sitä alkaa hyvin äkkiä miettimään lisää. Toki voisi olla välillä paikallaan kirjoittaa asioista vain vaikka Wordiin.

No se siitä...

Ja jos on jotain tehnyt väärin tai jotain tehnyt huonosti, niin ainahan voi katsoa peiliin. Mielestäni se on hyvä tapa ja suosittelen sitä kaikille. Tällaista peiliin katsomista ja itsetutkiskelua minä harrastan aika usein. Kenties välillä jo liiankin usein.

Ja teoistaanhan ja sanomisistaanhan pitää tietenkin aina vastuu kantaa. 

No juu... Eiköhän siinä ollut taas tekstiä kerrakseen. Kiitos ja anteeksi. Nyt lähden pyöräilemään ja sen jälkeen saatan poiketa jonnekin yhdelle oluelle ja jollekin sapuskalle...

Moi.

ps. Taidan muuten tulevalla kaudella käydä taas vieraspelireissuilla. Onhan niillä käyminen varmaan toki arveluttavaa tällaiselle harrastetoimittajallekin. Objektiivisuuden takia. Mutta nuo reissut ovat vain niin hauskoja reissuja, että enpä tiedä maltanko olla enää toista kautta peräkkäin olla lähtemättä niihin mukaan...