Iloa irti

Minusta ei varmaan ikinä voi tulla pelkkää uralinkoa. Tarkoitan siis ihmistä, joka keskittyy pelkkään uraansa. Voin tietenkin saada jonain päivänä jonkin hyvän duunipaikan, mutta uralinkoa minusta ei siltikään voi varmaan koskaan tulla.

Siis ihmistä, joka sitten sen duunipaikan saatuaan keskittyy vain siihen helvetin työhönsä. Todennäköisesti työ tulee pysymään minulle aina jatkossakin samanlaisena kuin mitä se on nytkin. Työ on "vain" työtä, vaikka itse työ muuttuisikin.

Minusta keskittyminen pelkkään työhön on elämän hukkaan heittämistä. Tietenkin voi olla ihmisiä, joita ei kiinnosta kuin se oma työnsä, mutta en tiedä, onko sekään sittenkään täysin viisasta touhua vai tulevatko tällaiset ihmiset vielä jonain päivänä katumaan sitä, ettei antanut aikaa tälle ja tälle asialle, jotka olisivat myös olleet uran lisäksi tärkeitä juttuja.

Minusta ei voi koskaan tulla pelkkää uralinkoa sen takia, että täällä maapallolla on niin helvetisti asioita, joita pidän tärkeinä ja jotka minua kiinnostavat ja joista haluan nauttia, että en vain pysty keskittymään pelkkään yhteen juttuun tai yhteen työhön tai alaan.

Tämä elämämme täällä on muutenkin liikaa keskittynyt siihen helvetin työelämään. Kun olen keskustellut eläkkeellä jo olevien ihmisten tai kohta eläkkeelle jäävienkin ihmisten kanssa, niin heidän kanssakin keskustellessa tuo asia on ikään kuin tullut ilmi.

Joidenkin heidän on ikään kuin pitänyt tuoda esille sitä, että kyllähän sitten eläkkeelläkin pitää töitä tehdä. Ainakin kotona tai mökillä. Siis ihan kuin se olisi jotain vääryyttä ja noloa, että eläkkeelle jäädessä ne työt loppuvat ja sitten saa olla tekemättä töitä.

Mutta eihän tuossa mitään väärää ole. Siis siinä ei ole mitään väärää, ettei joidenkin tarvitse jonain päivänä tehdä töitä ollenkaan. Tai mitään puolusteltavaa. Vaan nimenomaan päinvastoin! Eläkkeelle jäävä ihminen on ilman muuta ansainnut elämän ilman työtä. Ja silloin pitää nimenomaan keskittyä lähinnä siihen elämästä nauttimiseen. Sen kerran kun ei vihdoin tarvitse enää niitä helvetin töitä paiskia.

Ja muutenkin. Elämä ei saisi olla pelkkää suorittamista. Siis minun mielestäni. On työt ja toivottavasti on työt ja sitten on vapaa-aika ja kummallakin on oltava iso merkitys. Työt paiskitaan kunnialla ja vapaa-ajalla relataan niin perkeleesti.

Yksi juttu muuten, mitä myös karsastan on sellainen sitten kun-eläminen. Tähän moni sortuu. Minäkin sorruin ennen. Sitten kun tapahtuu tätä tai tätä, niin otan ilon irti elämästä ja olen onnellinen. Mutta ei. Ei sen näin pidä mennä.

Tai tietenkin voi se mennä niinkin, että on tulevaisuudessakin onnellinen. Mutta siihen pitäisi pyrkiä, että olisi jo nyt mahdollisimman onnellinen ja ottaisi jo nyt niin paljon iloa irti elämästä kuin on mahdollista. Kaikki muu olisi elämän hukkaan heittämistä.

On otettava vastuu elämästään ja itsestään ja luotava iloa itselleen. Onhan täällä maailma täynnä hupia.