Kyllä päättyivät komealla tavalla nämä hienot olympiakisat. Iivo Niskanen hiihti itsensä suurten hiihtosankarien joukkoon. Vain kolme suomalaista mieshiihtäjää oli ennen Niskasta voittanut olympiakultaa 50 kilometrin kuninkuusmatkalla, nämä hiihtäjät ovat olleet legendaariset Veli Saarinen, Veikko Hakulinen ja Kalevi Hämäläinen. Mutta siitä oli kulunut pitkä aika ennen Niskasen olympiavoittoa kun suomalainen oli edellisen kerran voittanut olympiakultaa 50 kilometrin kuninkuusmatkalta, tämä oli tapahtunut vuonna 1960 eli peräti 58 vuotta sitten!
Ja suomalaisten hiihtosankarit Iivo Niskanen ja Krista Pärmäkoski palkittiin hienossa paikassa, olympiakisojen päättäjäisissä. Lukuisten suomalaisten varmasti hartaasti odottama Maamme-laulu kajahti soimaan sittenkin näissäkin kisoissa, viimeisessä mahdollisessa paikassa! 50 kilometrin matka oli viimeinen laji missä mitalit jaettiin näissä kisoissa ja viimeisenä kansallishymninä näiden kisojen kaikissa palkintojen jakoseremonioissa soi Maamme-laulu!
Näin hienosti sujunut loppu oli suomalaisten olympiakisoille suoranainen pelastus. Usea suomalainen oli sitä mieltä ennen olympialaisten päättäjäisviikonloppua että kisat ovat menneet melkein penkin alle suomalaisilta, mutta sitten tuli tällainen viikonloppu, tällainen loppuhuipennus ja tällainen pelastus!
Keskeneräistä teosta ei saisi koskaan arvostella. Ja lopulta olympiakisat sujuikin mielestäni ihan hyvin suomalaisilta, mitaleita suomalaiset saavutti näissä kisoissa yhteensä kuusi. Se on yksi enemmän kuin mitä saatiin niin Sotshin 2014 talviolympialaisista kuin Vancouverin 2010 talviolympialaisistakin. Kuusi mitalia näistä kisoista on mielestäni varsin kelvollinen suoritus.
Menneet reilut kaksi viikkoa olympialaisten parissa oli kiistatta meidän penkkiurheilijoidenkin kulta-aikaa. Saimme kisojen parissa kokea laajalla skaalalla eri tunnetiloja, saimme maistaa niin pettymyksen karvasta kalkkia kuin olla myös suomalaisurheilijoiden puolesta tosi onnellisiakin. Se kisojen ehdoton suomalaishelmi ja onnellisin hetki oli tietenkin Iivo Niskasen olympiakulta.
Yksi syy penkkiurheillakin on kiistatta se, että saa kokea monia eri tunnetiloja. Tulee välillä niitä katkeria pettymyksiä mutta sitten tulee niitä täysosumiakin. Iivo Niskasen olympiakulta varmasti maistuikin herkulliselta niin minulle kuin myös usealle muulle olympiakisojen takia monia öitä valvoneille ja monia tunteja kisojen parissa viettäneille penkkiurheilijoille.
Kisojen takia osittain valvotut yöt eivät maistuneetkaan enää niin pahoilta, kun Iivo Niskasen olympiakulta kirkasti kerta heitolla koko olympialaisten kokonaiskuvan selkeästi plussan puolelle. Ja monet pettymykset huuhtoutui pois mielestä Iivo Niskasen sankariteon johdosta.
Monta kertaa onkin saanut olla itku kurkussa Iivo Niskasen olympiavoiton jälkeen. Viimeksi varmaan silloin kun Sauli Niinistö piti puheensa lentokentän terminaalissa olympiamitalisteille, Sauli muistaakseni sanoi niin hienosti, jotenkin tyyliin "Et tiedäkään Iivo kuinka kovilla moni suomalainen sai kotisohvallaan olla..." Se oli niin osuvasti sanottu että itkuhan siinä melkein ilosta ja onnesta tuli. Voi meidän kulta-Iivoa!
Kultajuhlat lentokentän terminaalissa ja kultajuhlat Vieremällä kuuluivatkin ehdottomasti suorana katsottavien ohjelmien joukkoon tällä viikolla. Tällä viikolla on saannut vielä fiilistellä Iivo Niskasen olympiakullalla. Ja muun muassa Cheekin Jippikayjei! ja Sankarit alkavatkin olemaan jo puhki soitettuja lauluja täällä. Seuraavaksi muutama lainaus Cheekin Jippikayjei!-kappaleesta, jos se jolle kulle on hieman vieraampi kappale:
"Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä. Jippikayjei-hei-hei, sä tsiigaat voittajaa."
"Tässä on jotain mitä ei luusereiden edes kantsi koittaa himas. Tää on niille jotka päättää selvii voittajina."
"Tää on voittajille, niille jotka antaa kaiken."
"Oon niin, niin, niin, huono häviäjä, että mun on aivan, aivan, aivan pakko voittaa. Siis, siis, siis jos tahdot koittaa nii anna tulla vaan."
Mutta nyt kaikki on ohi. Aivan kaikki. Edelliset reilut kaksi viikkoa olympialaisten parissa oli meidän penkkiurheilijoidenkin kulta-aikaa, mutta nyt kaikki on ohi. Edelliset reilut kaksi viikkoa mentiin tiiviisti olympialaisten tahtiin. Usein aamuyön tunneilta melkein aina iltaan asti. Ei siinä paljoa ollut väljää tilaa almanakassa kun päivät täyttyivät olympiaurheilulla, huippu-urheilulla ja urheilua saatiin seurata useita tunteja päivässä.
Omat pohjalukemat tässä varmaan löin tiskiin viime viikon keskiviikkona, kun seurasin urheilua joko televisiosta tai radiosta yhtäkestoisesti peräti 15 tuntia putkeen! Aloitin seuraamisurakan puoli kolmen aikaan aamuyöllä ja lopetin sen vasta joskus puoli kuuden aikaan illalla.
Nyt onkin ollut totuttelua olympialaisten jälkeiseen aikaan. Hiukan tyhjältä on välillä tuntunut päivät, mutta haikea ei ole fiilis kuitenkaan ollut vaikka kisat päättyivätkin. Haikeus on hävinnyt niille riemun tunteille joita kisojen viimeisten päivien suomalaisonnistumiset aikaan saivat.
Ja ihan hyväkin toisaalta, että kisat päättyivät. Nyt on saanut taas nukkua rauhassa ja kunnolla yönsä. Mutta en kadu vaikka kaksi edellistä viikkoa menikin vähemmillä yöunilla, oli se sen arvoistakin ja nyt univelat on jo monta kertaa kuitattu. Ja päivärytmikin saatu taas normaaliksi.
Onnea Iivo Niskanen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!