Kiusaaminen jätti arvet, joista olen vasta nyt pääsemässä eroon

Toin täällä aiemmin tällä viikolla ilmi että minua on aikoinaan kiusattu niin koulussa kuin vielä armeijassakin. Mutta en koskaan puhunut kiusaamisestani silloin kun se oli ajankohtaista. Vasta näinä päivinä olen alkanut tuomaan tuon asian esille.

Miksi sitten olen tuonut asian esille nyt kun olen siitä tähän saakka ollut täysin hiljaa? Eikä tuo asia tunnu minua enää haittaavan. Kiusaaminen jätti minuun jäljet, mutta olenhan nyt noista jäljistä jo aika hyvin selvinnyt. Keräänkö nyt vain huomiota kiusaamistarinoillani?

Aikomuksenani ei ole kerätä huomiota kiusaamistarinoillani. Aikomuksenani on vain paljastaa sitä, minkälaista nuoruutta minä aikoinaan elin. Minusta tuntuu jotenkin oikealta kertoa vähän siitä nuoruudesta mitä elin ja siitä kiusaamisesta mistä jouduin kärsimään silloin kun olin nuori. Ehkä se entisestään auttaa minua vain käymään läpi asioita.

Ja ehkä voin toimia joillekin ohjaavana esimerkkinä. Asioista kannattaa ainakin puhua eikä patoa kaikkia asioita sisälleen niin kuin minä tein. Asioista puhumattomuus aiheutti vain pahaa oloa, ongelmien kanssa joutui tulemaan toimeen yksin ja ei ongelmat ainakaan puhumattomuuden takia tullut ratkotuksi vaan niiden kanssa joutui elämään ja kärsimään. 

Minullakin on luurankoja kaapissa. Ainakin jos näillä luurangoilla tarkoitetaan hävettäviä asioita, joista ei halua puhua. Minua itseäni hävettää se, että minäkin olen joutunut koulu- ja armeijakiusatuksi. Vaikka eihän yleensä kiusatussa silti mitään vikaa ole. Tästä kiusaamisesta en ole halunnut puhua moniin vuosiin. Nyt vasta olen vähän tuonut esille sitä, että minuakin on kiusattu. Toisaalta kiusaamista ei tarvitsisi hävetä, mutta hävettää se silti. Olenko minä muka niin nynny että olen antanut itseäni kiusata?

Nynnyhän ei saisi missään nimessä olla. Ei ainakaan mies saisi olla nynny. Ei saa olla herkkä eikä saa itkeä julkisesti. Mutta minun mielestäni myös miehellä on oikeus näyttää tunteensa ja itkeä.

En ole katkera siitä että minua on kiusattu. En enää ainakaan. Enkä ole kenellekään vihainenkaan enää. Olen asioiden kanssa sujut nykyään. Olen tavallaan yksinäni antanut kiusaajilleni sisäisesti anteeksi. Ainoa mikä minulla on niin saatan omata näyttöhaluja. Haluan näyttää, että minäkin, se entinen koulukiusattu myös pärjää ja menestyy elämässään.

Kiusaamisesta on monia vuosi aikaa, mutta ehkä se osoittaa kuinka kipeitä asiat ovat olleet minulle. Kykenen nyt vasta puhumaan ja kirjoittamaan asioista avoimesti. Silloin kun minua kiusattiin olin typerä, olin yksin ongelmieni kanssa. Olin arka ja hiljainen enkä puhunut kiusaamisesta yhdellekään lähimmäiselleni edes. Ongelmat patoutuivat sisälleni ja se oli henkisesti raskasta aikaa. 

Jotain muistikuvia minulla on kiúsaamisesta. Ainakin se kuinka pahalta tuo kiusaaminen tuntui. Kiusaaminen oli henkistä úseimmin, vain aniharvoin jouduin kärsimään fyysisestä väkivallasta. Mieleeni muistuu vain yksi kerta kun minua lyötiin selkään, se taisi tapahtua jo ala-asteen kuudennella luokalla.

Useimmiten koulu- ja armeijakiusaaminen jota minä jouduin kokemaan oli nimittelyä, ivaamista, eristämistä ja uhkailua. Haukkumista. Haukuttiin esimerkiksi puheäänestä tai pakkoliikkeistä, joista kärsin nykyäänkin. Mutta enää niistä ei haukuta. Ja haukuttiin myös herkästi teoista mitä tein. Esimerkiksi jos olin epäonnistunut jossain sain herkästi kuulla siitä ivaa.

Kiusaaminen on aina vakava asia ja siitä pitäisi puhua enemmän. Pitäisi jotenkin pystyä vähentämään kiusaamista. Kiusaamiseen pitäisi tarttua ennemmin kuin sellaista ehtii edes olla. Ja kouluilla sekä opettajilla on tässä iso vastuu, mutta myös vanhemmilla.

Kiusaaminen jättää usein arvet kiusattuun. Minun elämän haluani kiusaaminen ei koskaan onneksi nakertanut enkä ollut kiusaamisen vuoksi masentunut. Otin kai asiat ja elämän aina niin positiivisella asenteella ja huumorilla, niin kuin otan elämän vastaan nykypäivänäkin että se edesauttoi siihen etten masennuksesta joutunut kärsimään silloin kun olin kiusattu.

Ja minulla oli onneksi silloin harrastuksia joiden parissa en joutunut kärsimään kiusaamisesta, niiden parissa pystyin unohtamaan ikävät asiat. Ja minulla oli tärkeitä ihmisiä rinnallani. En heidän kanssaan puhunut kyllä kiusaamisesta mutta muuten he olivat turvanani. 

Mutta kiusaaimen jätti minuunkin jäljet ja arvet. Olin esimerkiksi nuoruudessani poikkeuksellisen arka ja hiljainen. Luottamukseni muihin ihmisiin oli nakertunut, pelkäsin olla äänessä sillä sain kuulla siitä usein ja se teki ehkä minusta hiljaisen. Olen aina kärsinyt ujoudestani ja yksi syy siihen voi olla siinä, että olen joutunut kärsimään kiusaamisesta.

En uskaltanut puhua ihmisille, itseluottamukseni ja itsetuntoni oli nollissa kiusaamisen vuoksi ja pidin itseäni huonona ihmisenä. En luottanut muihin ihmisiin kovin paljoa ja tämä kaikki vaikutti siihen että minusta tuli hiljainen persoona. Vasta näinä vuosina olen ujoudestanikin päässyt hiljalleen eroon.

Pelkäsin myös epäonnistumisiakin tosi paljon sillä jouduin kuulemaan niistä heti ivailua. Se teki taas sen etten uskaltanut tehdäkään tai yrittääkään mitään. Häpesin epäonnistumisia tosi paljon. Vasta näinä päivinä olen oppinut ottamaan epäonnistumisetkin hiukan iisimmin.

Mutta jos joutuu kiusatuksi, niin olisi hyvä puhua asioista heti jollekin lähimmäiselle. Eikä jäädä ongelmien kanssa yksin tuskailemaan. Se on minun neuvoni kiusatulle. Älä tee niin kuin minä tein, sillä se oli raskas tie.