En tiedä kenen on oikeus surra? Onko minun oikeus surra ja tuntea haikeutta tämän menehtymisen vuoksi sillä en ole nähnyt kyseisiä(-kään) tuttavia vuosiin. Silti menehtymisuutinen sai minut heti muistelemaan menneitä hyviä aikoja, tuntemaan myötätuntoa tämän tuttavani puolesta ja muistelemaan edesmennyttä henkilöä. Esimerkiksi niitä juttuhetkiä edesmenneen kanssa. Meillä oli kuitenkin hyviä yhteisiä hetkiä vuosia sitten. Nyt oli pitkä aika kun ei tavattu, mutta ennen kaikki oli tässä tapauksessa toisin.
Tiedän mitä on menettää läheinen ihminen. Olenhan 2010-luvun alussa joutunut itse menettämään sekä äitini että vuotta myöhemmin myös veljeni. Minun on helpohko tuntea myötätuntoa tämän tuttavani puolesta sillä tiedän itse kuinka raskasta surutyö voi olla.
Tiedän mitä on menettää läheinen ihminen. Olenhan 2010-luvun alussa joutunut itse menettämään sekä äitini että vuotta myöhemmin myös veljeni. Minun on helpohko tuntea myötätuntoa tämän tuttavani puolesta sillä tiedän itse kuinka raskasta surutyö voi olla.
Se elämän karu fakta, kuolema kuuluu elämään siinä missä syntyminenkin. Ja olen varsinkin tällä vuosikymmenellä saanut todistaa sen omin silmin, kun läheisiäkin ihmisiä on menehtynyt ja menehtymisuutisia on tullut runsaasti lähipiirissänikin.
Mutta vaikka menehtymisiä on tapahtunut melko paljonkin viime vuosina niin silti kuolemaan ei vain totu eikä turru. Vaan aina se menehtyminen tekee kipeää. Sitä kipeämpää se tekee mitä läheisemmästä ihmisestä on tietenkin kyse. Nyt tietooni kantautunut menehtymisuutinen on sekin kirpaissut hieman.
Minut on yllättänyt se kuinka paljon se on loppupeleissä kirpaissutkaan, sillä enhän ollut nähnyt edesmennyttä tuttavaani vuosiin. Luonnollisesti on ihmisiä joita tämä menehtyminen on satuttanut vielä enemmän enkä haluakaan nostaa itseeni jalustalle tai vähätellä kenenkään ihmisen surua. Niin kuin jo alussa sanoin, niin tiedän hyvin kuinka koville läheisen ja rakkaan ihmisen kuolema voi ottaa.
Mutta vaikka menehtymisiä on tapahtunut melko paljonkin viime vuosina niin silti kuolemaan ei vain totu eikä turru. Vaan aina se menehtyminen tekee kipeää. Sitä kipeämpää se tekee mitä läheisemmästä ihmisestä on tietenkin kyse. Nyt tietooni kantautunut menehtymisuutinen on sekin kirpaissut hieman.
Minut on yllättänyt se kuinka paljon se on loppupeleissä kirpaissutkaan, sillä enhän ollut nähnyt edesmennyttä tuttavaani vuosiin. Luonnollisesti on ihmisiä joita tämä menehtyminen on satuttanut vielä enemmän enkä haluakaan nostaa itseeni jalustalle tai vähätellä kenenkään ihmisen surua. Niin kuin jo alussa sanoin, niin tiedän hyvin kuinka koville läheisen ja rakkaan ihmisen kuolema voi ottaa.
Mutta se minua on omalla kohdallani yllättänyt että vaikka en ole nähnyt tuttaviani vuosiin niin silti menehtymisuutinen on kirpaissut minuakin. Ennen kuitenkin vietettiin melko paljon aikaa yhdessä ja nyt nämä muistot varsinkin palautuvat mieleeni. Muistojenkin takia tämä menehtymistapaus on varmasti tehnyt kipeää, sillä olen haikaillut paljon viime päivinä menneiden perään.
Samalla olen katunut sitä kun olen muutenkin pitänyt tuttaviini huonosti yhteyttä viime vuosina. Esimerkiksi täällä Länsituulessa ei ole asunnollani kyläillyt muuta kuin isäni ja siskon perheeni. Tietenkin pitää arvostaa paljon niitäkin kyläilyjä, mutta olisihan tänne voinut joskus tuttaviakin kutsua kylään.
No ehkä asiat on osittain vielä korjattavissa ja jatkossa minustakin tulee entistä sosiaalisempi. Rohkeampi olla ihmisten ja tuttavien kanssa yhteyksissä.
No ehkä asiat on osittain vielä korjattavissa ja jatkossa minustakin tulee entistä sosiaalisempi. Rohkeampi olla ihmisten ja tuttavien kanssa yhteyksissä.
Mutta niin kuin jo kerroin, on eräs tuttavani vuosien takaa ollut paljon ajatuksissani viime päivinä. En tiedä kenen on oikeus surra, eli onko minun oikeus surra kun olen ollut niin huonosti yhteyksissä tuttaviini ja välissä on esimerkiksi ollut vuosia kun olen viimeksi nähnyt tuttaviani. Mutta jos mieli on välillä aidosti haikea niin ei kai sillekään mitään voi? Se on varmasti luonnollistakin. Olenhan minäkin herkkä ja tunteva ihminen.
2010-luvulla on tosiaan tapahtunut paljon menehtymisiä lähipiirissänikin, mutta minut on aina itseni auttanut suru-uutisten yli se tieto että meitä on täällä silti yhä. Ihmisiä jotka välittävät minusta ja joista minä välitän. Yhdessä me jaksamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!