Takaisin ylös pohjamudista

Rikoin tänään töissä yhden kahvikupin. En ollut juuri moksiskaan siitä. Miksi olisinkaan ollut, yksi kahvikuppi on kuitenkin aika pientä. Ei ole kuitenkaan kulunut vielä kovin montaa vuotta kun rikoin elämäni säpäleiksi. Asiat on aina hyvä asettaa mittasuhteisiin. Kahvikupin särkymisestä nyt varmasti moni vielä selviää, elämän särkymisestä ei välttämättä. Minunkin paattini oli vaarassa upota aikoinaan mutta ei vain uponnut. Selvisin perkele siitäkin. 

Elämä voi olla arvaamatonta. Meillä voi olla isojakin suunnitelmia mutta sitten elämä heittää eteen isoja haasteita, ongelmia ja heittää eteen ennen kaikkea jotain ennalta-arvaamatonta. Pohjalle voi joutua sortumaan meistä ihan kuka tahansa melkein koska vain. Ei minustakaan varmaan olisi etukäteen voinut uskoa että minäkin vajoaisin pohjalle elämässäni. Koulut suoritin ihan ok, ammattikorkeakoulunkin suoritin muistaakseni keskiarvolla 3,95, työelämässäkin pärjäsin erinomaisesti, olin tunnollinen ja ahkera sekä varmasti myös pidetty työntekijä ja työkaveri. Mutta niin vain tuli koettua vuosina 2014-2015 pohjakosketus. Ei minusta varmaan olisi uskonut mutta kun siinä se onkin, mielenterveys- ja alkoholiongelmia voi tulla kenelle vain. Tittelieihin ja sukupuoleen katsomatta. 

Minä olen käynyt pohjalla. Olen joutunut elämässäni kokemaan pohjakosketuksen. Mutta noussut sieltä ylös ja nyt olen taas onnellinen mies! Vuonna 2014 minulle alkoi hiljalleen kehittymään paha alkoholi-ongelma ja kärsin siitä aina syksyyn 2015 asti. Silloin siihen tuli stoppi samalla kun minut määrättiin psykoosin takia mielenterveysosastolle sairaalaan hoitoon neljäksi kuukaudeksi. Tuolloin minulta ei enää edes kysytty haluanko hoitoa vai ei vaan jouduin niin sanotusti pakkohoitoon. 

Elämä maistui kovalta, ankaralta, lohduttomalta ja osin jopa väärältä syksyllä 2015. En välttämättä silloin aina edes jaksanut uskoa että tästä kaikesta on vielä pois pääsykin. Mutta usko minua, voi sieltä ahdingosta nousta ylöskin takaisin. Työtä, tahtoa, sisua ja oikeaa asennetta se kyllä vaatii mutta olen kyllä sitten elävä esimerkki siitäkin että vaikeudet on tehty voitettaviksi. Olen jälleen se pidetty työntekijä ja työkaveri kuin mitä ennen sairastumistanikin ja elämä maistuu jälleen hyvältä. Pitkä matka on kuljettu vuodesta 2015 tähän päivään mutta on se ollut sen arvoistakin. Nyt osaa ongelmien päihittämisen jälkeen arvostaa taas elämääkin ihan eri lailla kuin ennen.

Vuodet 2014-2015 ovat sellaisia mitä en juuri muistelisi. Kärsin pahasta alkoholiongelmasta ja niidenkin takia aloin kärsimään myös mielenterveysongelmista. Ulkopuolinen olisi varmaan sanonut ja ehkä sanoikin minusta noina vuosina että kuinka sekaisin voi ihmislapsi ollakaan. Höpisin sekavia, olin vainoharhainen, sairaalassakin jopa väitin että ne minusta tekee ohjelmia sinne televisioon. Ne salakuuntelee minua. Nyt nämä asiat lähinnä naurattavat, silloin ne tuntui todelliselta ja nyt tajuaa vasta kuinka sairas olin tuolloin. 

Silloinenkin asuntoni oli oikeasti ihan hirveässä kunnossa pahimmillaan, se oli kuin kaatopaikka. Roskiakin asunto oli silloin ihan täynnä. Joku jos olisi nähnyt niin olisi voinut epäillä minun olevan pahasti masentunutkin.Ja usko minua että tällä kertaa tuo asunto oli aivan järkyttävässä kunnossa mutta kukaan muu ei sitä siinä pahimmassa kunnossa nähnyt minun lisäkseni kun onnistuin sen siivoamaan hädin tuskin aina kun sinne joku oli tulossa vierailulle.

Ja todettiinhan minulla olevan sairaala-aikana myös vakava masennustila. Mutta kuinka ihmeessä elämäni sitten luisui näin pohjamutiin? Niin kuin jo kirjoitin lauantaina blogiini niin 2010-luku oli minulle ankara. Lähisuvussani kuoli niin äitiä, veljeä kuin enoakin ja tämä kaikki varmasti vaati veronsa ja asioiden sekä surun käsittely ei sujunutkaan lopulta ihan niin ongelmatta kuin aluksi luulin. 

Olen kuitenkin kuntoutunut hyvin noista synkistä ajoista. Ja kuntoutumiseni on oikeastaan ollut varsin johdonmukaista. Ensin neljän kuukauden verran sairaalahoitoa mielenterveysosastolla Hämeenlinnan sairaalassa, sitten muutin sieltä mielenterveyskuntoutujien asuin-ja toimintakeskukseen Länsituuleen asumaan vuosiksi 2015-2019. Ja syksystä 2019 lähtien olen asunut itsenäisesti yksityisessä vuokra-asunnossa, olen jatkanut kuitenkin yhä kotikuntoutujana. Ja onhan kuntoutumiseeni kuulunut myös töihin paluu. Keväällä 2019 olin kolmen kuukauden verran työkokeilussa koulutuskeskus Tavastiassa ja nyt olen ollut syksystä 2019 lähtien töissä Ilveskodissa. Ensin työkokeilussa ja sitten palkkatuen avustuksella oikeassa palkkatyössä. 

Kivinen tie on kuljettu mutta kuntoutumiseni on kuitenkin ollut toisaan erittäin johdonmukaista ja mikä tärkeintä, koko ajan on menty eteenpäin. Pieninkin askelin kenties välillä mutta eteenpäin olen mennyt kuitenkin. Ja minua on varmasti hyödyttänyt koko kuntoutumisjakson aikana sellainen positiivinen asenne, luja luotto parempaan huomiseen ja se etten ole vaikeroinut ongelmieni kanssa vaan koittanut vain selvitä. Ja sitten olen kuntoutumisjaksoni aikana aina ollut varsin toimelias, en ole jäänyt paikoilleni suremaan kohtaloani. Vaan tein ensin Länsituulessa ja Majakassa niitä kuntouttavia töitä ja sitten olin monessa mukana Länsituulessa myös vapaa-ajalla. Vedin omaa visailuryhmää, järjestin turnauksia ja olin järjestämässä myös paljon muutakin ohjelmaa ja tapahtumaa sinne. Nyt olen sitten oikein työelämässä ja olen taas varsin toimelias. 

Kaikesta voi selvitä. Minä olen taas yksi elävä esimerkki siitä. Sieltä pohjamudista olen noussut takaisin pinnalle. Lujalla asenteella ja työn teolla. Joku voisi sanoa jopa että sisulla. Ja elämäni on nyt taas vahvassa nousuvireessä. Fiilikseni on usein onnellinen, olen palannut työelämään ja kuntoutumiseni on päättymässä ja olen taas keväällä aloittamassa kokonaan itsenäisen elämän. Join myös aikoinaan itselleni melkein kymppitonnin velat ulosottoonkin mutta tällä nykytahdilla enää vain kolme ja puoli kuukautta ja olen taas velatonkin mies. Nyt ulosotossa on enää velkaa noin 2200 euroa. 

Pohjakosketus sytytti uhon, tällaista en enää halua! Ja kyllä tämä kaikki on niin kova opetus ollut että tuskin tällaista enää tarvitsee kokeakaan. Mutta hiukan ylpeä voin olla siitä että olen onnistunut toisaan ongelmani ja sairauteni voittamaan. Minulle on jopa kerran ehdotettu kokemusasiantuntijan virkaa jos vain löydän vielä niitä töitäkin. No nyt minulla on niitä töitäkin joten yksi ura on varmasti jälleen ihan mahdollinen!