Minun yksi tähän asti elämäni vaikeimpia kokemuksia on ollut kun aikoinaan toimittajan harrastuksia tehdessä lehden päätoimittaja ja samalla toimituksen esimies vaihtui. Uuden päätoimittajan astuessa valtaan aloin hiljalleen itse sivussa huomaamaan vähän merkkejä liiallisesta ylpeydestä ja tärkeilystä. Sitä oli tuskastuttavan vaikea seurata vierestä kun asioihin oli rivitoimittajana myös vaikeaa puuttua. Se vaati todella paljon itsehillintää ja sellaista luonteen lujuutta.
Yksi iso pelastus oli silloin kun tämä toimitus toimi pääosin etänä, netissä. Omia kirjoituksiaan pystyi miettimään etukäteen harkitusti, kun enteriä ei tarvinnut heti painaa kun ensimmäisen kommentin oli suoltanut ulos ajatuksistaan. Ja minun varsinkin oli kestettävä vielä enemmän sitä tökeröä käyttäytymistäkin kun taisin olla siihen aikaan toimituksen paras kirjoittaja ja siinä oli sellaista kateellisuuttakin mukana.
Minun oli vain koitettava jaksaa roikkua mukana vaikka tuossa ei palkkatyöstä kyse ollutkaan. Siihen aikaan minulla oli mahdollisuus monien muiden tavoin ponnahtaa niistä hommista palkkatoimittajan hommiin oikein, minua pidettiin lahjakkaana. Se sitten vain kaatui ainakin toistaiseksi muihin asioihin. Ja nykyään työskentelen yhä keittiöalalla.
Onni oli myöskin se että en lopulta ole kovin herkkä luonne. En tiedä milloin minulla olisi mennyt jokin asia henkilökohtaisuuksiin, en osaa suhtautua itseeni niin vakavasti. Ja vielä kun sain tältä entiseltä päätoimittajalta viisaan elämänohjeen.eräässä keskustelussa että ei kritiikkiä voi liikaa jäädä märehtimääm. Ei vedetä heti kännejä viikkoa putkeen vaan se niellään siten miten se tulee, tarvittaessa otetaan siitä opiksi ja mennään eteenpäin. Korjaavaankin palautteeseen pitää suhtautua mahdollisimman rationaalisesti. Tämä vanha päätoimittaja taitaakin nykyään olla palkkatoimittajana Kauppalehdessä ja en ihmettele yhtään. Hän oli todella lahjakas.
Enemmänkin alkoi silloin aikoinaan vituttamaan katsoa vierestä miten se korostunut tärkeily ja ylimielisyys vaikutti sen lehden tasoon vähitellen ja ilmapiiriin siellä toimituksessa.
Ongelmakohdat lakaistiin maton alle, me ollaan niin kovia ettei meissä mitään vikaa ole. Tällä asenteella vähitellen alkoi mielestäni olemaan. Sellainen liika ylimielisyys ei tee hyvää yhteisölle.
Asioista ei puhuttu suoraan, viestintä oli vaikeaa, tunteet tukahdettiin. Lukijoiden palautteile vain lähinnä naureskeltiin, esimies piti oikeastaan lopulta koko vallan itsellään, ei helposti jakanut vastuuta muille. Ja sekään ei ole hyvä juttu yhteisössä jossa vastuuta ja tehtäviä on paljon. Siihen kun vielä ottaa esille senkin seikan esimerkiksi että tiesin oman esimieskoulutuksenikin vuoksi miten esimiehen, päätoimittajan olisi hyvä käyttäytyä ja miten ei niin otti päähän seurata sitä toimintaa lähinnä sivusta ja vain nieleskellä ja pitää omat tunteensa kurissa.
Eikä se niin vaikeaa ollut sietää itsensä takia sitä kaikkea. Niin kuin jo sanoin niin olen sellainen persoona että lopulta kai aika vahva luonne ja huumoria löytyy joka lähtöön. Ei tarvetta olla oikeassakaan. Mutta se oli niin vaikeaa katsella vierestä mitä tämä kaikki teki tosiaan sille lehdelle ja toimitukselle.
Toivottavasti en joutuisi koskaan enää näkemään missään tällaista samaa. Ja jos joudun niin en oikeasti tiedä onko minusta kestämään sitä. Asioihin on vielä niin vaikeaa puuttuakin kun pelissä on myös tämä esimies-alainen suhde.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!