Kova kaipuu kotiin

Helkkarin kova koti-ikävä. Siinä tämänkin aamun päällimmäinen ajatukseni. Elämäni jäi junnaamaan pahasti paikallaan joskus joulukuusta alkaen. Koko ajan oma elämän tilanteeni meni vain kurjempaan ja kurjempaan suuntaan. En ole oikein enää elänyt omaa elämääni pitkiin aikoihin, muutamaan viikkoon. Ja se saa minut kaipaamaan niin hartaasti kotiin. 

Tämä on minulle erikoista että olen jäänyt elämässäni näin pysähtyneeseen tilaan. Eli tilaan jossa oma elämä junnaa vain pausella paikallaan. Kun näin on ennen tapahtunut on siihen syynä ollut vakavia asioita. Kauhajoella koulullani tapahtunut ampumistragedia, äidin ja veljen kuolemat sekä aikoinaan omat todelliset mielenterveyssairaudet ja alkoholismi. Tällaiset synkät ja vakavat asiat ovat saaneet minun elämäni ennen ja nyt täysin stop-asentoon. Eli kun ei vain löydy kiinnostusta edetä omassa elämässään, nauttia vaikka elämästään. 

Minua hävettää oikein tämä oma elämän tilanteeni. On niin outoa jotenkin että elämä junnaa paikallaan. Ihan kuin se olisi sairasta. Jäin vain niin perkeleen kiinni noihin narsismipohdintoihin ja kun en saanut huolen aihettani purettua kenellekään toiselle pitkiin aikoihin, vaan päinvastoin eli kaikki kääntyi minua vastaan niin se on vaikuttanut siihen että levy on jäänyt päässä pyörimään paikoillaan. Toistan vain samoja ajatuksia ja puheita pitkän ajan. 

Tämä on todella poikkeuksellista minulle. Normaalisti olen hyvinkin positiivinen persoona jolla on taito innostua herkästi pienemmistäkin asioista. Nyt pitkän ajan on vaan kone jäänyt pyörimään paikoilleen, ei helvetti. Netistä katsoin että ssynä  voi olla jopa pakonomainen häiriö. Pakkoajatus. On vaikeaa ollut olla kiinnostunut muusta elämästä. Olen ollut liian pitkään yksin vaikeassa elämän tilanteessa ja se on vaikuttanut paljon tähän elämän täydelliseeen pysähtymiseen. Tästä on seurannut vakaviakin asioita. En ole hoitanut enää omia tärkeitä asioita lähes lainkaan. Ja kun levy junnaa paikallaan päässä niin ei harkintakykynikään ole enää niin hyvä. Vaan sorrun tekemään pieniä ajattelemattomia virheitä kun ajatus ei vieläkään ihan parhaalla mahdollisella tavalla kulje. Syy ei ole se että olisin hullu vaan se että nyt on jäänyt vain tietyt pakkoajatukset liikaa pyörimään päässä. 

Tämän viikon aikana olen kuitenkin mennyt paljon eteenpäin. En ole pohtinut enää niin paljoa noita narsismiin liittyviä asioita ja se on helpottanut oloani. Ja sekin on rentouttanut oloa että olen päässyt puhumaan täällä hoitosastolla missä nyt olen niin asioista hoitajien ja muiden henkilöiden kanssa ja he alkavat oikeasti ottamaan todesta asiani. Ja just tuo on tuonut tilanteeseen helpotusta että vähitellen epäilykseni aletaan ottamaan todesta, eli ne ei ole mitään psykopaatin horinoita ja harhanäkyjä.

Sellaista kiinnostusta, innostusta ja positiivisuutta on taas alkanut näkymään luonteessani ja se on hieno juttu. Nämä olivat kuitenkin ennen tavaramerkkejäni ja ne nyt katosivat pitkäksi ajaksi. Jäin niin yksinkin tosiaan isojen murheiden kanssa. Ja jouduin tekemään isojakin päätöksiä yksin eli kävin kahdellekin lääkärille omin nokkineni puhumassa näistä narsismiepäilyistäni. 

Nyt alkaakin olemaan sitten helvetin kova koti-ikävä. Ikävä vapauteen. Mieleni on ollut niin pitkään kiinni noissa yksissä asioissa niin nyt kun se alkaa vapautumaan niin tarmoa olisi tehdä vaikka mitä, hyvien rajojen mukaisesti. Oikeasti olen tarkka siitä että toimin ja käyttäydyin fiksusti. On likipitäen loukkaus ja karkea sellainen että minusta on toista pitkään luultu. Kai?

Toivon tämänkin kirjoituksen myötä että ihmiset eivät täällä hoito-osastolla enää pelleilisi tällä minulle erittäin aralla aiheella eli kotiin pääsyllä. Koska kaipaan sinne ihan oikeasti, jo senkin takia että olisi ehkä jo aika alkaa antaa kunnolla huomiota eräälle "naikkosellekin". Jos hän vain vielä huolii minut. Tällaisen rentun. 

Mitä elämässäni sitten kaipaan tai miksi kaipaan kotiini niin paljon? No se johtuu tästä että elämäni on ollut niin pitkään paikoillaan pitkän ajan. Minulta katosi kiinnostus ihan jokapäiväisiin juttuihinkin. Laskuja jäi rästiin ja en enää kokannut ruokaa itselleni vaan kaupasta nappasin aina sen einesruoan mikä sattui lähinnä käteen osumaan. Ei sillä ollut enää merkitystä mitä söin. Ja tv-sarjoja en enää katsellut, ei ollut tarpeeksi kiinnostusta keskittyä niihin. Jääkiekkoakaan en edes pitkiin aikoihin seurannut vaikka se se vasta onkin aina ollut minulle niin merkittävä asia. 

Nyt kuittenkin elämä alkaa taas maistumaan. Nyt täytyisi päästä sitten kotiin jo nauttimaan! Minulla on taas innostusta ja tarmoa tehdä ja kokea asioita. Siivota vaikka se murjuksi mennyt asuntoni taas fiksun miehen asunnoksi. Joko tämä paska elämän jakso olisi minun elämässäni nähty ja koettu? Uutta kohti!  

ps. Kaipaan jopa niin kovasti kotiin että järjestin tapaamisen eilen potilasasiamiehen kanssa. Mielestäni hoitomuotoni pakkohoito on liiankin kova minun tapauksessa ja haluan siihen ainakin lievennystä. Lievennys jos tulisi niin voisin lähteä sitten jo kotiinkin ja jättää hoidot kesken. Omasta mielestäni minulle parhaimpia paikkoja avun saantiin olisi psykologi ja terapia, psykologiajan olen jo itselleni ensi viikolle itse asiassa varannutkin.