Havahduin tänään totuuteen. Olen murehtinut viime aikoina asialla, joka ei oman elämäni kannalta ole edes välttämätön. Herää kysymys, miksi?
En pysty tekemään kyseiselle asialle mitään. Kyseinen asia ei muutu. Ja se asia ei kuitenkaan loppupeleissä vaikuta omaan elämääni. Miksi siis vaivata päänuppiaan tuollaisella asialla?
Mietin asiaa tämän pohdintani jälkeen myös pidemmälle. Syyt asian miettimiseen voivatkin olla toiset ihmiset ja rakkaus. Rakkaus kyseistä asiaa kohtaan.
Lienevätkö nuo asiat silti riittävän painavat kyseisellä asialla stressailuun? Vaikka murehtimisen lopettaminen tuntuisi itselleni jopa itsekkäältä tempulta.
Jos saan omaa, työttömän elämääni hitusen kevyemmäksi lopettamalla kyseisellä asialla pähkäilyn, niin miksen sitä tekisi?
Luulisi elämästäni löytyvän tähdellisempiäkin asioita funtsattavaksi. Nyt valot päälle Ville!
Kaikki ihmisen huolet syntyvät kuitenkin ajattelemisesta. Niin kuin kaikki muutkin ihmisten tekemiset. Kaiken alku ja juuri tapahtuu pääkopassa, ajattelussa.
Luulisi jonkun asian murehtimisen päättäminenkin olevan siten vaivatonta. Etenkin, kun sen asian poistaminen pääkopasta ei romuta koko elämääni.
Muutan ajatteluani, suuntaan aivonystyräni asioihin, jotka oikeasti ovat oleellisia elämäni ja vaikka lähimmäisteni kannalta ja rupean miettimään runsaammin iloisempia, positiivisempia asioita.
Näin voin huomata elämän taipaleeltani löytyvän jatkossa enemmän vihertävää nurmea kuin harmaata sammalta.
Ei elämästä tarvitse tekemällä tehdä itselleen hankalaa. Jos siihen ei oikeasti ole tarvetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!