Minua on ruvennut nyppimään tässä nykyajassa yksi asia. Varsinkin, kun joka paikassa suoritetaan, puhutaan tavoitteista ja siitä, mitä pitää tehdä. Ihmisillä on kova kiire ja rahaa pitää ansaita...
Unohdetaanko tuossa kaiken suorittamisen ja kiirehtimisen keskellä ihmisarvo? Inhimillisyys?
Emmekö me voisi ajatella, että elämämme on jo tarpeeksi arvokas sinällään? Ilman mitään sen ihmeellisempiä suorittamisia ja tavoitteluita.
Voisimme nauttia elämästämme joka päivä, niillä anneilla, jotka Luoja on meille kullekin suonnut. Eritoten viettämällä arvokasta aikaa lähimmäistemme kanssa.
Pitääkö elämässä saavuttaa mitään suurta, jos saa vain jostain rahaa, jolla pitää katon päänsä päällä ja vatsansa kylläisenä?
Eikö sitä suurta ole se elämä jo itsessään? Sen elämän jokainen päivä?
Ja niitä päiviä kukin viettää siten kuin haluaa. Tekemällä samalla elämästään itselleen ja toivottavasti muillekin mahdollisimman nautinollisen.
Unohdetaan kiire, kilpaileminen, päämäärien tavoitteleminen ja jatkuva suorittaminen. Tuodaan tilalle päivittäinen nauttiminen ja toisista ihmisistä aidosti välittäminen.
Kaiken lisäksi, kun se toisten ihmisten kanssa vuorovaikuttaminen on ainakin minun mielestäni samalla sitä nautinnollista tekemistä. Syvällisemmätkin keskustelutuokiot kanssakumppanien kanssa.
Etenkin, jos itse on enemmänkin kuuntelijan roolissa. Ihmisten kuunteleminen on paljon antoisampaa kuin ihmisille puhuminen.
Voi pojat, minusta tulee jonain päivänä joko toimittaja tai psykiatri. =)
Ainakin haluaisin pidemmäksi aikaa luonnon keskelle. Kiireen ja suorittamisen keskeltä luonnon rauhaan. Nykyajan tekniikkavempeleitten keskeltä aroimmille seuduille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!