Ihminen ei valmistu ikinä

Valmistuin restonomiksi syksyllä 2009. Opiskeluaikanani välillä ajattelin, että sitten kun valmistun, niin sitten olen vihdoin valmis. Kouluni käynyt. Minun ei tarvitse enää opiskella.

Ja pah! Voi helkutti, mitä pötyajattelua!

Jälkeenpäin olen nimittäin ymmärtänyt sen, kuinka lapsellisesti olen joskus tuumannut. Ei ihminen valmistu ikinä. Elämä on jatkuvaa oppikoulua.

Ja elämään kannattaa niin suhtautuakin, että se on sitä oppikoulua. Ei ihminen voi opiskella vain koululaitoksissa, ihmistä opettaa niin moni muukin asia.

Elämä itsessään opettaa.

Sitä voi oppia uusia asioita jo ihan minusta itsestään. Millainen minä olen ihmisenä? Mitä minä haluan olla? Mitä minä haluan tehdä? Elämällä ja olemalla rehellinen itselleen voit tämän kaiken saada selville.

Ja opettaa elämässä muutkin asiat. Tekemiset, virheet, vastoinkäymiset. Esimerkiksi äitini ja veljeni kuolemat ovat opettaneet ja kasvattaneet minua.

Opettaa ihmistä muut ihmisetkin. Etenkin, jos kuuntelee heitä. Heidän neuvojaan ja antamiaan kritiikkejään.

Ei kritiikkiinkään kannata nimittäin suhtautua torjuvasti. Kritiikki on arvokasta.

Ja ihmiset voivat opettaa myös ihan vain oman elämisensä kautta. Jos näet, että joku tekee noin ja se ei kannata. Niin miksi ihmeessä sinun kannattaisi kokeilla samaa asiaa? Eli kannattaa seurata muiden ihmisten tekemisiä ja ottaa niistä oppia.

Opettaa ihmistä varmasti myös työkokemuksetkin. Ne vievät ihmistä eteenpäin niin ihmisenä kuin työntekijänäkin. Ja samalla huomaa omat juttunsa. Niin vahvuudet, heikkoudet kuin itseään miellyttävät asiatkin.

Pidetään tänään alkaneella viikolla jälleen siis silmät auki, korvat höröllä ja opiskellaan lisää. Kasvetaan ihmisinä eteenpäin. Jatketaan koulun käyntiä parhaassa yliopistossa, elämän yliopistossa.

Hyvää alkanutta viikkoa Viltsun nurkkauksen lukijoille.