Kun seuraa tätä nykymenoa on samalla oltava kiitollinen siitä, kuinka hyvän kotikasvatuksen minä olen saanut. Millaisen työn äitini ja isäni ovat aikoinaan tehneet, että ovat saaneet kasvatettua pojastaan edes näin kelvollisen tapauksen.
Kotikasvatuksessa se kiitos seisoo. Siinä rakkaudessa, opetuksessa ja kurissa, jota lapsena sain. Sain laadukkaan kasvatuksen. Siitä en voi olla kuin ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni.
Minut opetettiin hyville tavoille. Opetettiin käyttäytymään hyvin muita ihmisiä kohtaan.
On oltava huomaavainen ja rehellinen muita ihmisiä kohtaan. Kaikki ovat saman arvoisia. Äitini jatkuvasti hoki mantraa, "mitä te niitä opettajia ja lääkäreitä ylistätte. Samanlaisia ihmisiä ne ovat kuin muutkin". Ja lause on iskoistunut poikansa päähän.
Ja sen yritän elämässäni muistaa. Kohdella kaikkia ihmisiä samanarvoisesti, mutta huomaavaisesti. En ehdoin tahdoin sano kenellekään pahasti vaan pyrin tulemaan toimeen kaikkien ihmisten kanssa.
Minut opetettiin arvostamaan myös työn tekoa. Kaikki mitä haluaa, on ansaittava. Työllä. Silloin 14-vuotiaana, kun vielä nirkostelin töiden suhteen ja sorruin jopa hieman ylpeyteen, niin äitini pudotti minut alas, takaisin maan pinnalle.
Äitini opetti minut tekemään töitä ollessani hänen siivouskaverinaan Pekolan ala-asteella. Työllä ansaitaan kiitos. Sen ymmärsin silloin.
Kotikasvatuksessa lienee varmaan suurin syy siihenkin, miksi tajusin jo lapsena, mikä on elämässä tärkeintä. Lähimmäiset ja elämä itsessään.
Ja lapsuuden jälkeen elämä itsessään on opettanut lisää. Kahden lähimmäisen menetys vuoden sisällä toisistaan on varmaan kovin opetus, jonka ihminen voi saada. Opetus elämän tarkoituksesta.
Ja tuon elämän tarkoituksen, kun kaikki ymmärtäisivät ajoissa. Ei vasta kuolinvuoteellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!