Olen hieman kummissani. Minulle sanottiin viikonloppuna, että minun opiskeluistani toimittajaksi ollaan kiinnostuneita. Siis minun elämästäni kiinnostuneita?
Ajatus tuntuu hassulta. Ja minun on vaikea ymmärtää sellaista. Harvemmin sitä tulee nimittäin ajatelleeksi, että joku on meikäläisen elämästä kiinnostunut edes jollain tavalla.
Äitini oli toki kiinnostunut hyvinkin paljon ja joka päivä olimme yhteydessä vähintään puhelimitse. Hän paapoi minua kenties jopa liikaakin, mutta äitini kuoleman jälkeen en ole osannut ajatella, että joku olisi vieläkin minun elämästäni kiinnostunut.
Etenkin, kun olen poikamies. Mielummin sitä sanoisi, että hulluja olette, kun meikäläisestä olette kiinnostuneet. Tällaisesta hunsvotista!
Ei sitä oikeasti tule ajatelleeksi, että joku on elämästäni kiinnostunut. Kiinnostunut tietämään, mitä minulle kuuluu. Mutta tarkemmin, kun ajattelee, niin toki on ihmisiä, jotka välittävät minusta. Isäni, siskoni, kaverini... Tai toivottavasti välittävät. =)
Ja se on luonnollisesti hieno juttu. Mutta harvemmin sitä ajattelee, että joku olisi minusta kiinnostunut. Ennemmin sitä koittaa olla muista kiinnostunut.
Huolehtia esimerkiksi isästäni niin hyvin kuin voin. Että hänellä on kaikki hyvin, kun hän elää henkisesti raskasta aikaa.
Ja muutenkin koen tärkeäksi välittää muista niin hyvin kuin osaan. Auttaa muita ja keskustella heidän kanssaan. Antaa heille tukeni.
Omaa elämääni pyrin siinä samassa hoitamaan sitten siivellä. Äitini menehtymisen jälkeen olen joutunut opettelemaan olemaan kokonaan oman elämäni herra.
Olen joutunut ottamaan vastuuta enemmän elämästäni. Olen kasvanut mieheksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!