Pienistä asioista syntyy iso joki

Pienistä asioista syntyy iso joki. Tältä se tuntuu, niin työ- kuin kotielämässäkin. Hoidettavat asiat eivät ole välttämättä kokoluokassa kovin suuria, mutta kun niitä on välillä paljon, niin siinähän se ongelma onkin. On paljon hoidettavaa, on paljon niitä pikku juttuja tehtävänä.

Tosin tuon moton voisi kai nähdä isommassakin skaalassa. Kun olisi monta tekijää, jotka hoitaisivat ainakin hyvin ja vastuullisesti sen pienen hommansa, niin kohta voisi olla kasassa iso joki. Tarvittaisiin siis kaiketi yhteistyötä ja vastuun kantamista.

Esimerkiksi monessa yrityksessä ja muussa työyhteisössä tämä saattaisi näkyä vastuun jakamisena pomoporrasta alemmille tasoille. Delegoimista.

Ja mielestäni tällainen delegoiminen on hyvä asia. Eli se on hyvä asia, että vastuuta ja hoidettavia tehtäviä siirretään pomoporrasta alemmille tasoille. Kun on monta tekijää, jotka hoitavat asioita hyvin ja luotettavasti, niin yhden tekijän kuorma ei kasaannu liian isoksi ja monta tekijää saattaa hyvin usein tarkoittaa myös tehokkaampaa jälkeä.

Lisäksi vastuu voi kai olla myös asia, joka motivoi työntekijöitä. Mutta tällainen delegoiminen edellyttää sitten myös aitoa luottamista puolin ja toisin.

Tulin tuossa eilen pysähtyneeksi miettimään, että sen sijaan, että koitan jatkuvasti kehittää itseäni, niin voisin välillä olla ihan myös tyytyväinenkin jo itseeni. Ei tietenkään liian tyytyväinen, mutta kyllä tässä on kuitenkin jo minullakin jonkin verran aihetta tyytyväisyyteenkin.

Olen elämässäni kuitenkin opiskellut itseni jo ylioppilaaksi, restonomiksi eli keittiöalan esimieheksi ja nyt olen kolmen ja puolen vuoden ajan opiskellut viestintää ja kirjoittamista. Se on mielestäni hyvä asia, että on riittänyt puhtia opiskelemiseen ja tulostakin on tullut. Voisin kai ihan reilusti kopauttaa itseäni jo nyt olalle ja todeta, että hyvä Ville.

Kaikki osaamiseni ei välttämättä ole enää pelkästä kirjoitustaidostanikaan kiinni vaan siitäkin, että olen paljon opiskellut elämässäni. Ja toisaalta taas opiskeluni ovat voineet vaikuttaa siihen, miksi olen näin hyvä kirjoittaja. On tietenkin hyvä myös huomata, että kirjoitustaitoni on lisännyt huomattavasti intoani opiskella kirjoittamista ja viestintää.

Oli miten oli. Kyllä itseään on välillä hyvä kehuakin eikä vain tsättiä ja kritisoida. Niin minussa kuin monessa muussakin, kaikissa meissä on jotain hyvääkin. Tai meissä on lopulta varmaan enemmän sitä hyvää kuin pahaa. Siihen pahaan vain tartutaan herkemmin ja negatiivista palautetta annetaan usein innokkaammin ja helpommin kuin positiivista palautetta.

Vaikka kyllä me kaivattaisiin sitä positiivistakin palautetta ja kannustamista monessa paikassa. Ei pelkkää sättimistä vaan myös kehua, tukea ja tsemppaamista.

Minä voisin ainakin kannustaa ihmisiä, etenkin nuoria ihmisiä opiskelemaan. Sen sijaan tai ainakin lisäksi, että jotkut voivat olla minulle kateellisia kirjoitustaidostani ja siitä, että minusta voi tulla toimittaja jonain päivänä, niin voisin rohkeasti tällaisia nuoria ihmisiä kateellisuuden sijasta kannustaa opiskelemaan jotain tutkintoa itselleen.

Ymmärrän tietenkin, että tavoitteeni päästä jonain päivänä toimittajan hommiin on iso juttu ja moni muukin nuoremmasta väestöstä haluaisi samaa, mutta en tiedä saako sekään tavoite sitten kuitenkaan liian isoksi asiaksi nousta. Jos näyttää siltä, että jostain nuoresta ei ole toimittajaksi, niin sitten tällaista pitää ennemminkin kannustaa opiskelemaan jotain muuta alaa. On täällä kuitenkin muitakin hyviä opiskelumahdollisuuksia olemassa kuin journalismi.

Avainosassa on kuitenkin se, että mahdollisimman monella nuorella ihmisellä olisi tässä maassa edessään hyvä ja turvattu tulevaisuus.

Välttämättä kaikista ei voi tulla toimittajia. Mutta on olemassa myös muita hyviä ja tärkeitä töitä ja opiskelualoja.

Ja jatkuvien odotusten sijaan tai ainakin lisäksi voisi olla myös enemmän kiitollisuutta. Kiitollisuutta sitä kohtaan, mitä on tullut jo tehtyä.

Positiivisuutta tämä maa tarvitsee.