Pyhäaamun sivallukset

Nyt olen löytänyt sen oman juttuni, jota haluan isona poikana tehdä. Olen löytänyt kirjoittamisen. Uskon, että tästä tulee jonain päivänä leipätyöni. Haluttiin sitä tai ei.

Olen opiskellut kirjoittamista kolmen ja puolen vuoden verran. Ja olen vihdoin oppinut kirjoittamaan. Tai en riittävän hyvin osaa vieläkään kirjoittaa. Liika tyytyväisyys tappaa kehittymisen.

Onhan minulla vielä asioita, joissa minun pitää eritoten kehittyä. Raavin päätäni. Himpskatti, töitä on siis vielä tehtävä.

Minun pitää esimerkiksi kehittää luovaa kirjoittamistani. Kuinka usea vanhoista teksteistäni parantuisikaan, jos kirjoittaisin ne uudelleen luovemmalla tyylillä. Enkä vain pötkössä luettelisi faktatietoja.

Ja jos kirjailijaksi oikein mielin, niin minun on opeteltava kuvailemaan myös ihmisiä, asioita ja erilaisia ympäristöjä.

Harjoittelin tätä eilisiltana sängyssäni:

”Saavuin työpäiväni jälkeen töistä kotiini. Avasin tutun varmalla otteellani kotitaloni oven ja astelin sisälle. Asun vielä porukoitteni nurkissa ja äitinikin pitäisi olla kotosalla.

Lähden eteisestä hiljalleen etenemään kohti keittiötä ja siellä minua odottaa järkyttävä näky. En voinut uskoa silmiäni. Kauhistuin. Joku vieras mies makasi keittiömme betonisella lattialla. Hän ei liikkunut ja mikä kamalinta, hänen vierelleen oli valunut iso verilätäkkö. Minua kohdannut näky oli hirveä.

Verinen puukko oli myös lattialla tuon miehen ruumiin ja verilätäkön rinnalla. Kauhusta kangistunut katseeni pyöri vuoroin miehessä ja vuoroin verilätäkössä. Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Tuumin järkyttyneenä.”

Tiesittekö muuten, että jo yhden oluttuopin nauttiminen vaikuttaa ihmismieleen yllättävän rentouttavalla tavalla?

Minä kirjoittelin tänne blogiini eilen tämän yhden oluttuopillisen nauttimisen jälkeen kaiketi hiukan oudohkon viestin. Se on tosin tuttua minua, alkoholi pistää ”runo”suonet sykkimään. Ja tämä on varmaan näkynyt blogissanikin.

Mutta oli siinä viestissä kyllä ihan vinhaa perääkin. Matkani jo tähän pisteeseen asti on edennyt yllättävänkin helposti. Kateudesta minua on monesti matkani varrella varoiteltu, mutta ei sekään sinänsä minua vielä ainakaan haitannut ole.

Ehkä se johtuu siitä, että asioista ja mahdollisista ongelmista ei ole koskaan puhuttu ääneen. Tai ainakaan niin ääneen, että minä olisin niistä kuullut. Tällöinhän en tietenkään voi tietää mistään mitään.

Ja kenties matkaani on helpottanut myös positiivinen, humoristinen ja huoleton elämän asenteeni. Jos firma ei ole menossa konkkaan, jalka katkeamassa, elämä loppumassa tai vaimo jättämässä, niin tuskin on mitään mikä vaatii sen ihmeempää stressaamista.

Toisaalta myös se, että kaikillahan täällä pitää olla mahdollisuus elää hyvää elämää. Jos joku ei ole minusta tykännyt, niin en tietenkään ole tällaiseen seuraan sitten myöskään tupannut.

Ja toisaalta, osaan huolettomasti irrottautua eri työtehtävistäni. En ole missään ”työ”roolissani tai muussa vastaavanlaisessa roolissani ollut ainakaan vielä 24/7-asenteella. Toimittajanakin olen tehnyt jutun ja sitten se on ollut siinä. Olen vaihtanut sen jälkeen tyystin vapaalle.

Paitsi, että nythän se itse piru kohta vasta alkaakin. Se mahdollinen kateellisuudenkin lisääntyminen, olen kuitenkin tässä hommassa vielä alkutaipaleella.

Tällä viikolla puhuin yhden ihmisen kanssa kateellisuudesta ja hänen suhtautumisensa oli mukavan huoleton. Jos et ole vielä voittanut kirjallisuuden nobelia, niin tuskin sinulle kukaan vielä kateellinen on.

Ei nämä kateellisuuteen liittyvät asiat toki näin simppeleitä ole, mutta kyllä tuossa toteamassa vinhaa perää on. Pistää oikeanlaisiin mittasuhteisiin asiat.

Kyllä minä aion silti jatkaa matkaani, vaikka kateellisuuskin saattaisi lisääntyä. Typerää tätä taivaltamistani tässä vaiheessa enää olisi lopettaa, kun olen jo tähän asti päässyt. Ja sitä paitsi, tuleehan matkan jatkaminen olemaan samalla myös ratkaisu työttömyyteeni ja pitkään kestääneeseen kitkutteluuni pätkätöiden kanssa.

Kateellisuudessakin varmasti eniten minua mietityttää sellainen epätasa-arvoisuus, miksi minulla on kirjoittamisen lahja kun monella muulla ei ole? No kaiketi, ongelmiin on aina löydettävissä ratkaisut. Ja toisaalta, kateellisuudenkin eteen on tehtävä töitä.

On hyvä myös huomioida, ettei se toimittajan tai kirjoittajankaan työ varmaan niin helppoa ole. Siitä vain on annettu kovin ruusuinen kuva, mutta kaiketi silläkin alalla pärjääminen vaatii samanlaista ammattilaisen asennetta kuin muillakin aloilla. Kirjallisuusalallakin on tehtävä töitä. Palkka voi olla iso, mutta ei se sielläkään varmaan ilmaiseksi ja takapuolta raapimalla tule.

Jo nyt olen itsekin oppinut sen, että ei tämä kirjoittaminen niin helppoa ole, vaikka minulla intohimoa kirjoittamiseen onkin. Kirjoittaminen vaatii paljon ajattelutyötä, ideoimista ja luovimista sekä taustatietojen kaivelua ja toisinaan myös haastattelemista. Ja ainakin kirjoittajan työ lienee kovin yksinäistä työtä. Työfrendejä ei juuri ole.

Ehkä meitä suomalaisia vaivaa liikaa sellainen tyytymättömyys. Emme osaa olla tyytyväisiä siihen tämän hetkiseen elämän tilanteeseemme ja olla kiitolisia siitä, meillä nyt on elämässämme vaan haluamme jotain muuta, koska luulemme, että siellä jossain muualla voisi olla asiat vielä paremmin.

Kenties siellä jossain muualla onkin asiat vielä paremmin, en sitä sano enkä kiellä. Mutta kannattaa huomioida, että asiat voivat olla jo nytkin hyvin. Ei kannattaisi suhtautua liian ehdottomasti asioihin. Jokotai-asenteella. Asiat voivat olla nyt jo hyvin ja jonain päivänä vielä paremmin.

Eikä onnikaan ole sellaista, että sitä joko on tai ei ole onnellinen. Sitä voi olla tänään onnellinen ja huomenna vielä onnellisempi. Jos silloin saa vaikka muijalta pusun.

No oli miten oli, niin tänään lähden joulua viettämään kotiini Parolaan. Isäni tulee hakemaan minua. Vietämme isäni kanssa joulun kaksistaan Parolassa. Varmaan mukava joulu edessä, mutta kyllähän näissä jouluissa aina aimo annos haikeutta on nykyään mukana.

Jouluisin varsinkin tulee ajatelleeksi, että ei meitä ole tosiaan enää kuin minä ja isä viettämässä joulua täällä Parolassa.