42 päivän sairauskierre

42 päivää sairaana. Yhtä kyytiä. Se rupeaa olemaan jo aika pitkä sairastelurupeama ainakin kun on aiemmin elämässään tottunut olemaan sairaana lähinnä vain paria- muutamaa päivää peräkkäin. En halua uhota, ehkä hitusen valittaa mutta ennen kaikkea jostain syystä vain kirjoittaa. Kirjoittaminen on kuitenkin samalla myös hyvää terapiaa, auttaa käymään läpi asioita.

Nämä minunkin tämän kertaiset sairaudet ovat kuitenkin olleet jo sitä koko luokkaa, että niistä on ihan turha mitään ylimääräistä uhota, valittaa tai kerätä sääliä saati huomiota. Sairaudet ovat itsestään jo tarpeeksi vakavia, ja paras vaihtoehto olisi se, että niitä ei olisi olemassa ollenkaan. Niistä ei tarvitsisi sen enempää kirjoittaa kuin puhuakaan.

Toisaalta, vaikka ne ovat olemassa ja niistä on yrittänyt toipua niin en tiedä kannattaako niistä silti välttämättä kovin paljoa puhua tai kirjoittaa. Muut ihmiset saattavat väsyä jo puheisiini ja voisi tehdä minulle itsellenikin hyvää mennä asioissa eteenpäin. Sairaudet ovat olemassa, mutta ne voisivat olla olemassa ”taustalla”, päähuomio voisi olla muissa jutuissa. Ja jos jotain vakavampaa muutosta tapahtuu, niin sitten koittaa saada apua. Se voisi olla hyvä vaihtoehto pääkopallekin.

(Tässä on matkan varrella tullut hiukan jo kirjoitettuakin blogiini sairauksistani. En tiedä onko se aina ollut niin järkevää, mutta se on tehty nyt mikä on tehty ja tärkeintä on kaiketi kuitenkin parantuminen. Olen tainnut itse välillä olla keuhkokuumeenkin takia melko yössä. En ole vain ottanut sitä aina huomioon että oman itseni olen voinut heittää hyllylle sairastamaan mutta muu maailma on silti mennyt eteenpäin. No, jos tämä teksti jäisi nyt viimeiseksi bloggaukseksi näistä asioista.)

Takana on 42 sairaspäivää ja kuntoutumispäivää, mutta siitä huolimatta en ole vieläkään täysin terve. Tilanteeni näyttää kyllä tällä hetkellä jo hyvältä.

Keuhkokuume on peitottu, pumppuviat ovat toistaiseksi peitottu mutta nyt onkin sitten ollut sopiva hetki siirtyä sairastamaan pahimmillaan melko ärhäkästäkin nielutulehdusta. No, tuon nyt pitäisi onneksi mennä parin päivän levolla ohi. Ja en tiedä, nielutulehdus voi olla jotain keuhkokuumeenkin jälkioreita.

Mennyttä huhtikuuta ja toukokuun ensimmäisiä viikkoja voi kuvailla monellakin eri adjektiivilla. Nuo ajat ovat olleet minulle erilaisia, vaikeita, tympeitä, yksinäisiä ja ovathan ne olleet myös ihan suolesta.

Minulla todettiin olevan keuhkokuume huhtikuun seitsemäs päivä ja siitä hetkestä alkoi melko pitkä sairastus- ja kuntoutumisjakso. Keuhkokuume oli kova tauti, joka vei voimat pahimmillaan pois päästä varpaisiin. Siitä se on sitten vähitellen ikään kuin alkanut rakentamaan elimistöä uudelleen. Ainakin se on minulle siltä tuntunut, kun olen tilaani seurannut. Sitä on koko ajan voimistunut ja kasvanut lähemmäksi sitä jätkää mitä olin silloin joskus.

Vointini on heikommillaan ollut tosi huono, sitä on tullut välillä hoiperteltua niin Siwassa kuin sairaalan päivystyksessäkin. ”Mun jalat ei kestä”, ”mä kaadun”, mä pyörryn”... No, hyvin on kuitenkin selvitty.

Sitä on tullut myös koettua asioita, juttuja ja oireita joita ei ole aiemmassa elämässään kokenut. Ensimmäinen hiukan vakavampi sairaus elämässä on varmasti aina ööh, vakava sairaus mutta samalla myös hiukan erilainen ja jännittäväkin kokemus. Untuvikko-sairastelijana sitä varmaan suhtautuu sairauteensa yhä vain vakavammin, mutta ehkä sen minkä nuorena oppii niin sen vanhana tulee taitamaan.

On varmaan aina hiukan uusi, jännittävä, pelottava ja vaikeakin tilanne käydä läpi sellaisia oireita ja juttuja ensimmäistä kertaa elämässään, joita minäkin olen joutunut tässä läpi käymään. Tosi heikkoa oloa, ambulanssin tilaamista, sydänfilmien ottamista lukuisaan kertaan, sydämen kovaa tykitystä, hengenahdistusta sun muuta...

Ja onhan keuhkokuume ja sydänviat tietenkin aina vakavia sairauksia ja siten niihin kannattaa suhtautuakin, mutta ehkä minun kohdallani sairauksien vakavuutta ovat ainakin omassa pääkopassani kasvattaneet juuri tuo ensimmäinen kerta ja omat perhe- ja sukutaustat.

Nuo taustat, kun ei pelkästään kovin ruusuisia ole vaan lähimenneisyydestä löytyy jo liiankin monta menehtymistapausta. Ja sitten myös varmaan se on myös pahentanut asioiden laitoja, että aika lailla yksinäni olen koittanut sairauksieni kanssa pärjätä.

Tietenkin ja onneksi apua ja neuvoa sairasteluun saa monesta paikasta täällä Suomessa ja se on hieno asia. Ainakin täällä Hämeenlinnassa ja Ojoisten seudulla saa apua nopeasti ja melko vaivattomasti. Niin omasta terveyskeskuksesta, sairaalasta kuin tarvittaessa voin hälyttää ambulanssinkin. Ihmishuolto pelaa ja se on hyvä homma.

Mitä tähän nyt voisi vielä kirjoittaa? Toivon, että hillitsen itseni sen verran hyvin, että tämä jää viimeiseksi bloggauksekseni näistä sairasasioistani. Nyt kun tuo järkikin on alkanut taas pelaamaan paremmin, niin ehkä tämä on ihan toteutettavissa.

Tällä hetkellä vointini näyttää jo hyvältä, parin päivän levolla pitäisi saada nielutulehdus taltutettua ja sitten on tämäkin jätkä taas ainakin fyysisesti terve.