Häviäminen on inhottavaa

Eilen jouduin sitä taas maistamaan. Lauantaina pelattiin Kärppien ja HPK:n finaalisarjan ensimmäinen ottelu ja sen Kärpät vei nimiinsä maalein 4-1. HPK:n ja Kerhon kannattajien rooliksi jäi joutua maistamaan tappion karvasta kalkkia. Elämän varmaan yksi selkeästi inhottavimpia tunteita on se tunne mikä häviämisestä seuraa.

Häviäjän rooli on inhottava. Iljettävä. Ennen en osannut hävitä missään asiassa tai lajissa edes vähää alusta vaan itkin aina valtoimenaan ja päästin suustani harkitsemattomia ja täysin ala-arvoisia puheita. En valitettavasti edes uskalla kirjoittaa esimerkkejä puheistani tänne sillä se tulkittaisiin melko varmasti vihapuheeksi ja sanktiota siitä seuraisi.

En sano että olisin aikuistunut, kasvanut henkisesti ja oppinut sen myötä sietämään paremmin tappioita. Vallitseva ajatus on se ettei aikuinen saisi näyttää kai tunteitaan tappion karvaalla hetkellä mutta mielestäni myös aikuista saa itkettää ja vituttaa tappion hetkellä. Se kertoo aina siitäkin että asian on ottanut tosissaan. Ja yleensä se että ajamansa asian ottaa tosissaan tuottaa hyviä tuloksia mutta sekään ei kuitenkaan aina riitä kun mukana urheilussakin on usein myös vähintään toinenkin osapuoli. Aika usein häviäminen ei ole edes omasta suorituksesta kiinni vaan yksinkertaisesti siitä kiinni että toinen on vain parempi.

Mutta sen sanon että olen joutunut kokemaan elämässäni sen verran paljon pahojakin vastoinkäymisiä kuten läheisten kuolemia että olen sen myötä oppinut asettamaan tappiot urheilussakin oikeisiin mittasuhteisiin. Urheilua on kiva seurata, kiva fanittaa ja tappiot vituttaa mutta se on sittenkin lopulta vain urheilua. Elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita, joiden menettäminen satuttaisi vielä monta kertaa enemmän kuin häviäminen.




Tietenkin pahojen tappioiden kohdalla tuo mantra siitä että se on sittenkin vain urheilua saattaa tuntua erittäin turhauttavalta ja tyhjänpäiväiseltä. Mutta kyllä se sitten lopulta auttaa kuitenkin minua ainakin kohtaamaan tappiot. On tärkeää osata tosiaan asettaa tappiot penkkiurheilussa oikeisiin mittasuhteisiin, se auttaa käsittelemään häviöt.

Eilen klaarasin mielestäni HPK:n häviön Kärpille yllättävän hyvin ja rauhallisesti. Siinä missä ennen suustani olisi taas tullut täysin painokelvotonta puhetta ja olisin näyttänyt juntteja televisioruudussa ilakoiville Kärppä-kannattajille ja itkenyt niin nyt pystyin hillitsemään itseni. En huutanut, raivonnut enkä itkenyt, totesin lähinnä vain Kärpät siinä pelissä paremmaksi, voivottelin hieman ja suuntasin katseeni jo tulevaan, tiistaina täällä Hämeenlinnassa pelattavaan finaaliotteluun.

Minua varmasti myös rauhoitti se että katselimme pelin täällä Länsituulessa isommalla porukalla ja en siinä porukassa vain yksinkertaisesti kehdannut huutaa ja raivota. Siinä kun oli muuten sen verran maltillisempaa ja fiksua sakkia.



Mutta sen kirjoitan ettei nyt tule liian vähätteleväkään asenne tappiota kohtaan. Häviäminen on aivan hirveä asia, se on karua kohdata silloin kun on häviön aika. Ehkä urheilussa ei pitäisi olla edes kilpailullisuutta vaan pitäisi vain päättää että lajissa kuin lajissa on vain voittajia ja pelattaisiin vain kuntoilun vuoksi. Toisaalta sitten taas voittaminen on erittäin makea tunne ja välttämättä voittaminenkaan ei tuntuisi niin hyvältä jos vastakohta häviäminen ei tuntuii niin iljettävältä ja pahalta. Kun voittaa niin silloin tuntuu jo se hyvältä että välttää sen inhottavan tappion tunteen.

Ja putoaisihan urheilulta koko järki ja pohja pois jos mukana ei olisi kilpailullisuutta. Olen itse melko kilpailuhenkinen kaveri ja mielestäni se kilpailullisuus on urheilun suola.

Häviäminen penkkiurheilussa on kammottavaa ja toisaalta ne tunteetkin on sitten kuitenkin hyvä näyttää ettei tule patoutumia. Ei sekään ole toisaalta hyvä jos patoo kaikki pahan olon tunteensa sisälleen eikä näytä niitä missään vaiheessa. Tunteitaan on vain hyvä osata käsitellä ja on osattava tappioidenkin hetkellä kuitenkin käyttäytyä ja varmasti myös hillitä itsensä. Missä tahansa kun ei voi huudella mitä tahansa ala-arvoisia huutoja.

Ja jos tappiot urheilussa vituttaa niin kuinka paljon ne vastoinkäymiset ja häviöt sitten siinä ihan omassa elämässään ottaakaan päähän? Elämään kuuluu muutenkin vastoinkäymiset ja niitä on pakko kohdata. Ehkä vastoinkäymiset elämässä opettaa ja lujentaa luonnetta kohdata uusia häviöitä ja vastoinkäymisiä?