Elämäni ikävät muistot

Kääk! Täytän syyskuussa jo 35 vuotta! Eli alan lähestymään jo keski-ikäisyyttä, olen kolmenkympin ja neljänkympin puolivälissä. Saa nyt nähdä miten juhlistan synttäreitäni mutta ajattelin että ikääntymiseni voisi myös näkyä täällä rakkaassa blogissanikin. En nyt sano suoraan montako juttua ajattelin kirjoittaa synttäreihini liittyen mutta voisihan siihenkin ja omaan elämään liittyvää tekstiä julkaista täälläkin ajoittain.

Sanotaan että sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee. Ja varsinkin niitä ikäviä muistoja ei oikein olisi järkevää muistella, mutta aloitan tämän juttusarjan käsittelemällä niitä elämäni ikävimpiä muistoja. Muistelen tässä nyt elämäni rankimpia muistoja! Voihan se tuoda ikäviä hetkiä menneisyydestäni mieleeni ja sitä kautta repiä haavoja uudelleen auki, mutta ehkä näitäkin on hyvä käydä joskus läpi? 

Mitkä ovat elämäni tähän asti rankimpia ja surullisimpia muistoja ja hetkiä? No täytyy sanoa heti alkuun että ei se elämä todellakaan ole minullekaan aina ollut pumpuleilla kävelemistä vaan olen joutunut tosiaan kohtaamaan rankkojakin hetkiä ja aikoja elämässäni. Elämäni rankin hetki ei suinkaan ollut tältä kesältä se kun jouduin luopumaan maksukanavistani vaan löytyy sitä vieläkin rankempaa stooria, ikäviä hetkiä menneisyydestäni. 

Elämäni ensimmäiset ikävät muistot mitkä muistan liittyvät niin monille muullekin ikävällä tavalla tuttuun koulukiusaamiseen. Ja kiusattiin minua koulun jälkeen myös armeijassakin. Minua kiusattiin koulussa niin ala-asteen luokilla 3-6 kuin koko yläasteen ajankin. Enemmän kiusaaminen oli sanallista ja sanathan ne eniten meitä ihmisiä loukkaa. Lukiossa sain olla kiusaamiselta rauhassa mutta jouduin olemaan sielläkin täysin yksin. Armeijassa kiusaamiseni sitten jatkui. 

Kiusaaminen jätti minuun arvet joista kesti tosi kauan toipua. Eniten kiusaaminen satutti minua henkisesti. Itsetunto ja itseluottamus romahtivat. Sitä piti itseään huonona, pelkäsi sosiaalisia tilanteita ja muita ihmisiä ja pitkään olinkin ihminen joka ei muuta juuri muille uskaltanut puhua kuin että "joo". 

Minua on paljon satuttaneet myös varsinkin läheisten ihmisten kuolemat. Ensimmäisen minua kovasti koskettaneen kuoleman jouduin kohtaamaan vuonna 1998 kun Hattulan kylässä Retulassa asunut mummoni siirtyi paremmille maille. Siitä meni sitten monia vuosia kun jouduin uudelleen kohtaamaan kuoleman joka kosketti minua itseäni erityisen paljon. 

Jos oikein muistan niin vuonna 2007 jouduttiin lopettamaan meidän perheen Osku-koira. Siitä sitten oikeastaan alkoi se kuoleman kierre ja siitä lähtien olen joutunut kohtaamaan paljon surua ja monia minuakin erityisesti koskettanutta menehtymistä. 

Oikeastaanhan minun kohtaamat rankat kokemukset ovat ikävästi varsin tavallisia ja tyypillisiä. Läheisten ihmisten kuolemia ja kiusaamista. Se on kaikessa kurjuudessaan myös elämää ja kokemani asiat ovat asioita joita moni muukin joutuu valitettavasti kohtaamaan.

Yhden onneksi epätavallisen, nykypäivänä kyllä varsinkin maailmalla jo liiankin tutun painajaisen lähikokijaksi minäkin valitettavasti jouduin vuonna 2008. Silloin käymässäni koulussa Seinäjoen ammattikorkeakoulussa ja Kauhajoella sijaitsevan ravitsemisalan yksikössä tapahtui koulusurmat. Minulla Luojan kiitos oli tuolloin vapaapäivä ja en ollut koulussa, mutta koskettihan tämä minuakin tietenkin silloin vielä koulun opiskelijana.

Vuodesta 2010 alkaen kuolema alkoi sitten tulemaan varsin tutuksi minullekin. Siinä meni täti, eno, äiti ja veli noin kolmessa vuodessa. Ne olivat kovia vuosia ja jätti kyllä varmasti taas arpia joista toipuminen vei kauan aikaa. Ja arpia joista toipuminen näkyi sitten varmaan siinäkin mitä jatkossa tapahtui.

Vuosina 2014 ja 2015 olin alkoholisti ja join itseni rappiolle. Erittäin tyhmä kun olin niin otin kaiken maailman pikavippejä sun muuta ja tein itselleni kymppitonnin ulosottovelat joita makselen yhä. Sitten syksyllä 2015 sairastuin niihin mielenterveyssairauksiin, masennukseen ja psykoosiin. 

Siinä noin lyhykäisyydessään kerrottuna elämäni nurjempaa puolta. Varmaan kokemuksistani on jäänyt minuun arpiakin ja ne ovat olleet myös muokkaamassa minusta tällaista kun nykypäivänä olen.

Olen mielestäni etenkin positiivinen luonteeltani. En hätkähdä enää pienempiä vastoinkäymisiä ja koitan suhtautua elämään positiivisella asenteella. Kouluajoilta Kauhajoelta jäi mieleeni sanonta joka on elämässä yhä yhtenä ohjenuorana ja joka kuvaa asennettanikin hyvin:

                                          "Este on este, mutta vain hidaste!"