Selvisin voittajana!

Voi jumalauta, mikä vapauden ja innostuneisuuden tunne tuli kun kello 14 aikoihin hoitaja tuli kertomaan että nyt koronakaranteeni on minunkin osaltani ohi. Tätä hetkeä olin odottanut jo niin pitkään. Käytännössä siitä hetkestä lähtien kun eristykseen jouduin.

Perjantaina 25.2 minullakin todettiin korona. Sitä on nyt paljon liikkeellä tällä psykiatrisella osastolla johon olen nyt päätynyt. Koronasta on paasattu julkisestikin niin paljon että herättihän se minussakin ensin pelkoa ja ahdistusta kun tämä sairaus minulla todettiin. Se oli vakava hetki, vaikka minullakin oli jo ajat sitten saatuna kolme koronarokotusta. Tietenkin huoli omasta tulevaisuudesta nousi silti mieleen. 

Mutta äkkiä se huoli kuitenkin alkoi tasaantunaan kun havaitsi että saatankin itse sairaudesta päästä melko helpolla. Ainakaan tämän koronakaranteenin aikana minulla ei ollut muita oireita kuin kova nenän tukkoisuus. Lopulta tämäkin alkoi hellittämään ja nyt hengitys käy hyvin jo nenänkin kautta.

Siihen pelkoon nähden mitä olen pelännyt koronaa koko sen ajan kun siitä on alettu mediassa paasaamaan niin pääsin lopulta todella yllättävänkin kevyesti tästä sairaudesta. Olen vain niin taipuvainen vainoharhaisuuteenkin että paljon suurempi se pelko minulla kyseistä sairautta kohtaan oli kuin miten helpolla sen sitten itse käsittelin. Makuaisti ei mennyt, lämpöä ei ollut kuin kerran yli 37:n ja silloinkin vain 37,1 vaikka lämpöä tarkkailtiin ja mittailtiin tämän tästä. Varsinaista nuhaakaan ei ole vielä ollut, ei inhottavaa kurkkukipua eikä yskää. Ainoastaan on ollut vain tukkoisuutta. Ja sekin on nyt kyllä selkeästi helpottanut.

Jos korona oli minun osaltani tässä niin kyllä siitä sittenkin itse yllättävänkin kivuttomasti selvisin. Tosin minulla oli kyllä jo ne kolme piikkiä otettuna kun tämä korona sitten minuunkin viimein iski. Pahimmat huolet ja murheet korona on aiheuttanut siinä minulle kun työpaikallani todettiin olevan koronaa pari vuotta sitten, silloin se muutti hieman silloisen työpaikkani toimintaa, saatananmoiseen koronatestiin olen joutunut jo viisi kertaa ja ylikaiken inhoan sitä, korona-aikana aktiviteetteja ja menoja on ollut paljon vähemmän kuin mitä niitä olisi toivonut olevan ja pelko koronaa kohtaan on ollut suurta minullakin. Myös sen vuoksi että olen pelännyt miten riskiryhmään ikänsä vuoksi kuuluva isäni tästä selviäisi. 

Voi kuitenkin todeta että toistaiseksi olen itse päässyt koronasta yllättävänkin helpolla lopulta. Ehkä se mediankin luoma pelko ja epätietoisuus sairautta kohtaan ovat tehneet minunkin tuntemuksista koronaa kohtaan liian ylidramaattiset. Toki, eipä se yllätä yhtään. Onhan minulla taipumusta ylidramaattisuuteenkin ja ylianalysointiin.

Mutta ei unohdeta tätä koronan aiheuttamaa koetinkiveä eli tätä jopa varmaan yhteensä 11 vuorokautta kestänyttä koronakaranteenia, koronaeristystä. Aivan kamalaa oli joutua näinkin toimeliaana ihmisenä tuollaiseen eristykseen noinkin pitkäksi ajaksi. Olen aina inhonnut sellaista tylsyyttä ja tekemisen puutetta ja sitä tuon karanteenin aikana oli tarjolla yllin ja kyllin.

Täällä osastolla nuo potilashuoneet on aika karuja, kolkkoja, värittömiä ja tylsiä. Sellaisia laitosmaisia. Ei niissä ole edes televisiota tai radiota. Pieni huone jossa piti suurimman osan ajasta viettää kahden muun miespotilaan kanssa. Vessassa sai vaan välillä onneksi käydä.

Siellä huoneessa ei ollut minun käytössäni kuin sänky, hieman pehmustettu tuoli ja kälyinen kirjoituspöytä. Ja suurimman osan 11 edellisestä vuorokaudesta olen joutunut viettämään noissa puitteissa. Jopa syömään jouduin tuolla ja joudun siellä vieläkin vaikka muuten eristys onkin ohi.

Hirveä tilanne oli pitkän aikaa. En minä viihtynyt lainkaan. Mielialaanhan tuo vaikutti paljon ja fiilikseni olikin paljon myös alakuloinen, apaaattinenkin jopa. Oli voimakkaita negatiivisia tuntemuksia. Suurin osa tekemisestä rajoittui tuolloin älypuhelimeni hyödyntämiseen. Onneksi älypuhelimentani voin sentään hyödyntää niin monella lailla. Voin kuunnella musiikkia, katsella televisiota, katsella suoratoisto-ohjelmia, selata nettiä ja niin edelleen. Mutta kun sitä oli niin apaattinen välillä, oli osin masentunutkin ehkä lievästi ja oli sellain alakuloinen, oli vaikea keskittyä hyödyntämään edes sitä älypuhelinta. 

Mutta minä kestin kuin mies. Vasta kymmenentenä päivänä aloin puhumaan hoitajille että tämän karanteenin olisi syytä loppua nyt maanantaina tai en enää kestä. Ei minusta aggressiivinen silloinkaan tule mutta seinät meinasivat kaatua jo päälle ja olo varmaan alkoi olemaan jo kuin mökkihöperöllä. Ei hyvää päivää. Aloin olemaan niin alakuloinen jo.

No, onneksi tuo rääkki sitten päättyi nyt maanantaina 7. maaliskuuta. Oli jo aikakin. Varmaan yhteensä kestin tuota eristystä jopa 11 vuorokauden ajan. Eikä minua ole kyllä ainakaan tehty yhtään tuollaiseen. En osaa vain olla ja maleksia, etenkään noinkin kurjissa oloissa. Kahviakin saatiin varmaan keskimäärin vain aamulla yhden kupin verran.

Tänään kun eristys sitten vihdoinkin päättyi niin oli marssittava ensi töikseen sairaalan kanttiiniin juomaan isoimman kuppikoon verran kahvetta. Alkoivat sitä kahviakin tekemään mieli jo niin paljon. Mutta, minä kestin tämän eristysrääkin, taidan olla aika vahva persoona?