Tämä tavoite pitää!

Eletään syksyä 2010. Olen aiemmin muuttanut Kauhajoen opiskelija-asunnostani pois kotiini Parolaan. Kaikki tavarani ovat sullottuina ahtaaseen tilaan porukoitteni nurkkiin. Tilanteeni on lähinnä epätoivoinen.


Töistä ei ole mitään tietoa. Ja en ole edes itsekään varma onko minusta niihin keittiöalan töihin, joihin olen opiskellut. Elämässä pitäisi mennä eteenpäin, mutta tilanteeni on vaikea. Ei ole ennen kaikkea tietoa töistä. Ja kun olen työtön, niin ei ole edes niin luottavaista mieltä, että muuttaisin pois porukoitteni nurkista.


Olen työtön. Ja sen lisäksi olen helvetin arka ihminen. Päässäni vallitsee ajatus, että olen liki umpitunnelimaisessa elämän tilanteessa. Ei ole oikein edes toivoa paremmasta.


Sitten tajuan hakea Jatkoaika.com- nimisen verkkolehden toimitukseen. Jonkin ajan kuluttua päähäni tulee ajatus, että tästähän voisi tulla mun juttuni. Pääsyni pois umpitunnelitilanteestani. Jos musta piru vie, jonain päivänä tulisi toimittaja ja saisin sitä myötä itselleni töitä. Ja samalla saisin itsetuntoani kohennettua, esimerkiksi lukuisten haastattelutilanteiden myötä.


Tämä on perimmäinen syy siihen, miksi olen matkaani toimittajaksi jo kolmen ja puolen vuoden ajan taivaltanut. Se, että piru vie minullakin olisi jonain päivänä töitä! Ei tarvitsisi jatkuvasti täytellä PAMin työttömyystukihakemuksia ja elellä jatkuvassa epävarmuustilanteessa.


Se, että minullakin olisi jonain päivänä kokopäiväisesti töitä. Tämä tuntui vielä kolme ja puoli vuotta sitten kuitenkin melko mahdottomalta ajatukselta, mutta nyt Jatkoajan harrastukseni myötä siitä on tullut ihan mahdollinen tavoite. Mustahan voi tulla piruvie jonain päivänä toimittaja!


Olen nyt jo ikuisesti kiitollinen niin Jatkoajalle kuin myös HPK:lle. Nämä tahot ovat näyttäneet suunnan elämälleni ja vieneet minua toimittajana paljon eteenpäin. Ja helvetti, nämä tahot ovat nyt jo vieneet mua paljon ihmisenä eteenpäin. Kehittäneet ennen kaikkea mua sosiaalisesti taitavammaksi, mikä on tärkeä juttu ihmiselle, joka ennen oli varmaan maailman ujoin ihminen.


Nythän tää jätkä on ihminen, joka suorastaan nauttii eri keskustelutilanteista. Tätä en olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut.


Mutta nyt tullaan sitten ongelmakohtaan. Vasta viime päivinä olen lopullisesti ymmärtänyt, että tavoitteeni opiskella toimittajaksi ei ole ihan niin helppo juttu. Se koskettaa montaa lukuista eri ihmistä. Moni ihminen on minulle kateellinen. Kateellinen jo pelkästään siitä matkasta jonka olen saanut taivaltaa.


Olen helvetinmoisessa kiirastulessa ja olen kärvistellyt siinä tulessa jo muutaman vuoden. Onhan se hienoa, että musta voi tulla toimittaja, mutta mitä muille sitten jää?


Ei ole ollut helppoa katsella omaa matkaansa toimittajaksi ja seurata vieressä, kun muut kadehtii ja kenties surkuttelee omaa kohtaloaan. Mä olen kuitenkin ihmisläheinen, toisia ajatteleva ihminen. Miksi mun täytyi saada tällainen kirjoituslahja, kun muut eivät sitä voineet saada?


Kateellisuudelle ei kai voi mitään. Mutta toivon, että kaikki ne kateelliset ihmiset alkaisitte enemmän keskittämään ajatuksianne oikeasti tärkeisiin asioihin. Tärkeisiin asioihin oman elämänne kannalta.


Älkää piru viekö musta ja mun haisevista kalsareista niin paljoa välittäkö. Mä oon niin sisukas sissi, että tavoitteeseeni menen vaikka maa kaatuis alta. Jos teillä olisi tärkeämpiäkin ihmisiä elämässänne joihin huomionne kiinnittäisitte? Lähimmäisenne?
Ja ruvetkaa ottamaan enemmän irti omasta elämästänne! Jostainhan teillekin pitää iloa perkele saada!


Kyllähän mulla on hauskaa ollut, mutta ei voi enää mennä vain niin, että mä vain nautin ja muut katselee vieressä. Toivoisin, että ihmiset alkaisivat enemmän elämään omaa ainutlaatuista elämäänsä ja vähentäisivät kateellisuuttaan. Perkele, kerranhan täällä vain eletään. Vähän lisää äksöniä!


Niin kuin jo aiemmassa blogitekstissäni kerroin, niin mulle toiset ihmiset ovat tärkeitä. Toivonkin, että ihmiset ennemmin avaisivat silmänsä elämälle ja keskittäisivät ajatuksensa elämänsä kannalta oikeasti tärkeisiin asioihin ja ihmisiin. Ja antaisivat tämän haisevan limanuljaskan olla mitä on.


Mun pitäis kai tykätä kateellisuudesta, kun sehän on merkki että olen tehnyt myös jotain oikein. Mutta olen niin toisia ajatteleva ihminen, että en mä kyllä tästä tilanteesta nauti. Mä vien vain potin ja muut jää tyhjin näpein? Siksi kirjoitin jo aiemmin päivällä, että maailma on suuri huvipuisto. Ja varmasti sieltä puistosta on huvia muillekin ammennettavissa.


Mikä on mun tavoite sitten elämälleni? Mä olen ajatellut opiskella niin hyväksi toimittajaksi, että pääsen joko näihin YLEn Aamutv:seen tai maikkarin Huomenta Suomeen toimittajaksi tai sitten Radio Suomeen toimittajaksi. Tai jokskin uutistoimittajaksi.


Ja sitten kun olen tavoitteessani, niin sitten musta kuulee vain ne ihmiset, jotka ovat mulle tärkeitä. En mä jää pyörimään minkään tahojen historian kirjoihin, kun en sitä halua. Enkä halua edes julkisuutta.


Riittää, että saan niitä helvetin töitä. Sitten ajattelin napata itselleni naisen kainaloon ja hommata myös pari lasta. Mukavan omakotitalon ja vietellä elämäni onnellisesti rakkaiden ihmisten kanssa loppuun asti.


Näin menee Viltsun tarina. Ainakin mun suunnitelmien mukaan. Sitten, kun saan niitä töitä, niin tietyt ihmiset pääsevät lopullisesti eroon tästä limanuljaskasta. Mutta älkää siihen asti odottako, vaa nyt jo, mene kohti elämää!


Mä olen sellainen ihminen, että en juokse itse rahan tai julkisuuden perässä. Töitä täytyy tehdä sen vuoksi, että voi itsensä elättää. Mutta mulle tärkeintä on kuitenkin itse elämä ja muut ihmiset. Mun mielestä elämä pitää nauttia pala palalta.


Mä olen kiitollinen myös kahdesta asiasta. Siitä, että mun asenteeni elämää kohtaan on se, mikä se on. Rento, humoristinen ja positiivinen. Ei täällä perkele muuten pärjättäisi.


Ja lisäksi mulla ei ole ollut tapana ketään nöyristellä. Nöyrä pyrin olemaan, mutta nöyristely on perseestä. Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen tarvittaessa, mutta kaikista ei tarvitse tykätä. Tärkeintä on, että on enemmän rakkaita kuin vihamiehiä.


Ja nyt jos koskaan sitä tukiverkostoa kaivataan. Ja onneksi niitä tärkeitä ihmisiä mun elämässäni riittää. Sen eteen tulen myös tekemään töitä, että niitä riittää.


Ja ihan arvokkainta on varmasti se, jos siskon likka Vilma yhä kaikesta huolimatta haluaa tehdä kanssani mansikkamaitoa ja Veikko haluaa leikkiä kanssani. Siinä on jo kaksi lasta, joiden kanssa perkele valloitetaan koko maailma.


Vilma ja Veikko ovat isäni ohessa elämäni tärkeimmät ihmiset. Ja siksi yksi suurimmiasta toiveistanikin on tulla jonain päivänä isäksi.


Se, että saisi jonain päivänä vaikka niitä toimittajan töitä ja oman perheen. Siinä unelmani ja sitten voin elää elämäni onnellisesti loppuun asti.


Ja syy siihen, miksi en lopulta halua jääkiekkotoimittajaksi tai analyytikoksi on siinä yksinkertaisessa asiassa, että luulen, että perheeni sulattaa sen asian paremmin, että musta tulee uuden Esko Seppäsen sijasta se uusi Juha Hietanen, Martikaisen Urpo tai Puhelin langat laulaa-ohjelman juontaja.


Ja kai vähän siinäkin, että keskustelemisesta on tullut se mun juttu ja siitä, että tykkään viettää aikaa ihmisten kanssa.


Get on life, vai jotain, hankkikaa elämä. Pahalta ne mun kalsarit haisee ilman teidän huolen pitoakin. Ja mies ei ole mies, jos ei yksin maailmassa pärjää. Siitä teidän ei tarvitse huolehtia.


Perkele, täältä tullaan elämä!


ps. Ja mä olen erittäin pahoillani, jos aiemmissa blogikirjoitukssani on ajoittain ollut asiaa, joita ei olisi kannattanut kirjoittaa. Mennyttä ei takaisin saa ja tehtyä tekemättömäksi, mutta pahoitteluni. Tällaista tämä pellen elämä on.



Ja fiksusti pyrin edelleen käyttäytymään kaikkia ihmisiä kohtaan. Ei se välttämättä mitään mihinkään auta, mutta onhan se nyt... fiksua. Ja muistutettakoon myös, että Urpo Martikainenkin on Hyvien tapojen lähettiläs.