Vähän kuin itseään raiskaisi

Tämä itsensä kehittäminen kirjoittajana on ollut samalla vähän kuin itsensä raiskaamista. Sitä, kun on tekstiä tänne ja muualle matkansa varrella pukannut, niin on sitä samalla selkäpiitä ruvennut karmimaan.

Se, kun on niinkin, että välttämättä minulle tärkeätkin ihmiset eivät pidä siitä, että opiskelen kirjoittamista ja kehityn kirjoittajana, mutta joku perkele on saanut minut tätä matkaa vain jatkamaan.

Vaikka opiskelemisen pitäisi olla hyvä juttu, niin ei itsensä kehittämiseen aina niin suopeasti suhtauduta. Pahinta tässä on se ajatus siitä, mihin tämä itsensä kehittäminen voi minutkin vielä jonain päivänä johtaa. Ja siitä puolestaan voi aiheutua varsin epätasa-arvoinen tilanne.

Minulla on käynyt helvetinmoinen tuuri, että olen itselleni tällaisen kirjoittamisen lahjan löytänyt, mutta entäs ne muut sitten, jotka eivät valitettavasti ole vastaavassa tilanteessa? Jäävätkö he kokonaan puille paljaille? Ja tällaisten ihmisten joukossa on minulle tärkeitäkin ihmisiä, kuten siskoni perheineen.

Olen kuitenkin tuumannut, että helvetti ja perkele, täällä eletään vain yhden kerran. Ja jos on vain vähänkään mahdollista, että tästä sällistä voi tulla Hämeenlinnaan uusi Veksi Salmi tai voisin yltää kirjoittajana samalle tasolle Kari Väänäsen ja vaikka Anna-Leena Härkösen kanssa, niin anna perkele mennä ja mieti seurauksia vasta maalissa.

Sitä, kun voisi vanhempana kaduttaa hemmetisti, jos ei edes yrittäisi.

Siksi eilen sanoin, että tässä hommassa saa olla härskin jätkän luonnetta. Ei ole kiva viedä itseään eteenpäin kirjoittajana, kun tavoitteet ovat noin kovan luokan tavotteita ja muut joutuvat tyytymään lähinnä vain sivusta katselemiseen Mutta lopettaminen olisi ollut ja olisi pelkuruutta.

Ongelmaan on keksittävä muunlaisia ratkaisuja, kuten tekstien kirjoittaminen ennen kaikkea muiden iloksi ja hyödyksi ja mahdollisesti myös muiden ihmisten rahallinen avustaminen. Jos tämä kirjoittaminen minusta överirikkaan tekee, niin ei minun tarvitse kaikkea rahaa itselläni pitää vain voin harrastaa hyväntekeväisyyttä. Ja myös vaatimattomuus kaunistaa.

En minä sentään kuolemaa tee, vaikka kirjoittaja minusta voisi tullakin.

Täytyy vain luottaa siihen, että elämä kantaa koettelemuksista huolimatta. Ja on myös muistettava, että niilläkin ihmisillä ovat asiat silti hyvin, vaikka eivät minusta pitäisikään. Minun inhoaminen ei välttämättä silti tee kenenkään elämästä kurjaa ja sehän se loppu peleissä tärkeintä on. Että kaikilla olisi omassa elämässään asiat kunnossa.

Asiasta heinäseipääseen. Jouduin yöllä töissä huomaamaan, että ihminen voi olla erehtyväinen. Jopa minä voin olla erehtyväinen.

Vatkasin lauantai-aamuksi pullataikinan ja kun olin taikinan valmiiksi saanut, nostin taikinakulhon leivontapöydälle. Asettelin leivontaliinan kulhon päälle ja menin hämmentelemään höyryuunissa olleita kaurapuuroja.

Kun avasin höyrykaapin oven silmiini säpsähti metalinen pieni GN-vuoka, jossa oli 800 gramman verran sulanutta rasvaa. Sitten minulla perkele välähti päässäni ”saatanan pöljä”. Aloin myös miettimään, että mihin ihmeeseen tämä rasva on tarkoitettu.

Aivan. Siihen hemmetin pullataikinaanhan se oli tarkoitettu, mutta olin unohtanut rasvan sulamaan höyrykaappiin. En ollut muistanut sekoittaa rasvaa taikinan joukkoon. Pöljä ja huonomuistinen, kun se voin minäkin olla.

No siitä sitten otin rasvan uunista mukaani ja lähdin käsin sitä siihen valmiiseen taikinan joukkoon lisäämään. Pakkohan se rasva oli siihen hemmetin pullataikinaan mukaan saada, sillä tuohan se oleellisesti lisämakua taikinaan.

Ja kyllähän se rasva sinne taikinaan lopulta just ja just upposikin, mutta helpommalla olisin tietenkin päässyt, jos olisin heti jo alun alkaen sen rasvan sinne taikinan joukkoon muistanut sekoittaa.

No tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Ja yöllä se pää on vielä tyhmempääkin tyhmempi.