Sunnuntainen viserrys

Miten ihmeessä tällaiseen tilanteeseen on päädytty? Siitä muutaman vuoden takaisesta rumiluksesta on tullut naisten katseiden kerääjämagneetti. Kuljen kaduilla kuin kaduilla, niin saan törmätä näihin naisten suoranaisiin tuijotuksiin ja hymyä pursuaviin katseisiin.

Minun on myönnettävä. Se om imartelevaa, tällainen nostaa yhä vain lisää jo ennestään elovoimaista charmiani. Minussa on varmasti ainesta naisten naurattajaksi, hieno juttu, se on luultavammin joka pojan ja miehen unelmahomma.

Siinä ne naiset pysähtyvät kadulla paikalleen ja saattavat tuijotella minua muutamankin minuutin putkeen. Aivan kuin olisin jokin eläintarhan simpanssi. Mietin välillä, että onko minulla roiskunut ketsuppia rinnuksilleni, näytänkö joltain julkkikselta vai minkä hemmetin takia ne minua tapittavat?

En saata uskoa, että nuo naiset hymyilevät minulle komeuteni vuoksi.

Olen oppinut muuten mielestäni jo tosi hyvin kirjoittamaan. Mutta se ei liene mikään ihme? Oppiihan se käheä äänikin laulamaan ja kylän pinttynein poikamies huseeramaan naisten kanssa, kun vain tarpeeksi kauan jaksaa harjoitella.

Minä olen jaksanut kirjoittamista harjoitella jo pitkän ajan. Olen viime vuoden maaliskuusta alkaen kirjoittanut melkein harvasen päivä. Olen kirjoittanut useammin kuin vaihtanut likaisia kalsareitani.

Kirjoittamistaidon kehittäminen on varmasti ollut osin riskialtis teko kun ottaa huomioon sen yhdenkin paikan, jossa olen siinä ohessa toiminut. Se paikka, kun ei välttämättä ole ollut otollisin paikka kehittää itseään.

Yksi keskeisimpiä kysymyksiä, joka kehittymiseeni on liittynyt on ollutkin se, että kuinka muut ihmiset suhtautuvat kehittymisprojektiini. Muiden ihmisten käyttäytymistä olenkin tässä matkani varrella harkiten seurannut ja jatkanut matkaani, mikäli ei kovin suuria tunnemyrskyjä ole ilmaantunut.

Minulle asti tällaisia tunnemyrskyjä ei ole kovin paljoa kantautunut eikä jatkuvaa kirjoittamistani ole koskaan kenenkään taholta kiellettykään, niin matkani on vain jatkunut. Ja nyt ollaan tässä.

En sitten tiedä onko vikaa ollut avoimuudenkin puutteessa? Minun kälyiseen ja hieltä haisevaan poikamiesboksiini ei kuitenkaan ole näiden vuosien aikana pahemmin mitään valitusvirsiä kantautunut.

Mahdollisesta selän takana puhumisesta en puolestaan ole jaksanut välittää. Minulla itselläni, kun ei ole juuri tapana sortua selän takana puhumiseen. Itse asiassa minulle on yksi lysti, kuinka valtaosa ihmisistä täällä elelee. Tärkeintä on, että saan omat asiani pidettyä kurissa.

Toisaalta, riskini ottaminen oli myös harkittu riski. Jos ihmiset olisivat alkaneet paljon naputtamaan esimerkiksi siitä, että nyt se sälli osaa jo noin taitavasti kirjoittaa, niin olisin ollut valmis livistämään pois näköpiiristä.

Eivät ainakaan ole vielä alkaneet ja nyt ollaan tässä pisteessä, jossa osataan sitten jo mielestäni tosi hyvin naputella tekstiä ja on aika vähitellen ottaa uusi askel elämässään, haihtua maisemista ja mennä eteenpäin.

On ryhdyttävä hyödyntämään kirjoitustaitoaan työelämässä? Jo tämän tason kirjoitustaidossa taitaa olla se hyvä puoli, että tällä voidaan tienata rahaa muullakin tavalla kuin ”vain” toimittajan hommia tekemällä. Voisin esimerkiksi kirjoitella vaikka pornonovelleja ja jossain vaiheessa elämääni miettiä stand up-koomikonkin uraa. Ja sanoitella lauluja.

Nämä kaikki tällaisetkin taiturit, kun tarvitsevat myös esimerkiksi kirjoitustaitoa, ilmaisutaitoa ja hyvää sanavarastoa. Nämä kyvythän minulla rupeavat olemaan hallussani.

Kaiken muun hyvän (pahan), hyvän (pahan), hyvän (pahan), lisäksi myös valtaosa politiikoista osaavat todella hyvin kirjoittaa. Hyvä kirjoitustaito, kun taitaa tarkoittaa samalla myös selkeää ajattelua ja tällaista taitoahan luultavammin tarvitaan myös politiikan pelikentillä.

Kirjoitustaidossa on myös se erinomainen puoli, että se auttaa hahmottamaan tosi hyvin maailman ja tämäkin on ilman muuta politiikassakin tarvittava hommeli.

Kirjoitan sitten eläkkeelle jäätyäni muistelmateokseni, ”Näin kasvoin Paavo Väyryseksi.”

Tätä poikaa on lykästänyt. Tämä poika se sattui muutama vuosi sitten löytämään sen oman intohimon kohteensa, kirjoittamisen nimittäin.

Ja sitten, kun sen oman intohimon kohteensa löytää, niin sitten sitä on suositeltavaa treenata paljon, joka päivä ja monia tunteja. Siten voi päästä huipulle, saattaa päästä ammattilaiseksi. Saattaa päästä mieheksi, jonka ei enää tarvitse kerjätä pesän saantia.

Minä olen treenannut. Olen perkele treenannut. Olen saatana soikoon treenannut. Hmm, olen treenannut. Päätin ryhtyä kirjoitustaitoani aktiivisesti treenaaamaan etenkin sen vuoksi, että se oli oiva tilaisuus turvata tulevaisuuteni.

Kehitä itseäsi kirjoittajana, niin muutaman vuoden päästä voit saada rahaa muualtakin kuin sossun kassalta.

En ole päätökselläni ja ratkaisullani halunnut varsinaisesti loukata ketään, harrastus on iso ja arvokas asia yhä myös minulle, mutta pumpulissa ei kannata elää. Kyllä se raha nimittäin ratkaisee siinä vaiheessa, kun on saatava leipää kaupasta ja on jollain kyettävä maksamaan laskunsa.

Minä poika se olen erehtynyt. Olen ollut väärässä. Elänyt väärin kaikki nämä aiemmat elinvuoteni. Olen ollut väärässä uskossa. Olen nimittäin kuvitellut, että eläminen koostuu lähinnä vain hauskan pidosta ja viinan juonnista.

Nyt, kun olen muita lajitovereitani täällä Telluksella seurannut, niin olen havainnut että täytyy täälllä perkele välillä näemmä muutakin tehdä kuin pitää lystiä, juopotella ja vinkkailla silmäänsä vastakkaisen sukupuolen edustajille.

Itse asiassa elämän pitäisi olla kai ennemminkin kaikkea muuta kuin hauskan pitoa ja hurvittelua. Elämän on oltava vaikeaa, ja jos se ei ole muuten vaikeaa, niin sitten siitä perkele tehdään vaikka väkisin vaikeaa.

Meidän ihmisten on myös nalkutettava. Ja ei, natkuttaminen ja nitkuttaminen ei ole vain naisten tauti. Myös osa miehistä sortuu marmattamiseen.

Olen joskus miettinytkin onko valittaminen joku kansan tauti? Tai jokin tarttuva sairaus tai sairaus, joka tarttuu ihmisestä toiseen flunssan tavoin.

Miksi on nalkutettava? Todellisuutemme on kuitenkin sellaista, joksi sen kuvittelemme. Keskitä ajattelusi ikävien asioiden sijasta ennen kaikkea kivoihin asioihin, niin saat huomata eläväsi kivaa elämääkin.

Liika valittaminen pahentaa myös huoneiston ilman laatua? Ehkä huusholliakaan ei tarvitsisi niin paljoa sitten tuuletella, jos asunnon ilman laatua ei huonontaisi valittamisella?

Minun asuntoni ovessa on ainakin kyltti, jossa kielletään pääsy moralisoijilta, maailman parantajilta ja parantumattomilta valittajilta. Tämän vuoksi minulla ei kai koskaan käykään vieraita.

Renttuus on ollut minulle luonnollinen valinta. Inhoan sitä, että joudun elämään kuin jossain vankilassa ja tiukkojen sääntöjen mukaan. Aah, rakastan puolestaan sitä, että saan elää vapaasti ja saan elää rennolla ja hulvattomalla elämän asenteella.

Renttuus on kai kuin jokin uskonto. Muslimit kumartelevat mekkaan päin, me rentut kumartelemme tasaisin väliajoin Alkoon päin.

Tämä teksti oli kai tässä. En itsekään tiedä, miksi kirjoitin tämän. Kiitos ja anteeksi. Pahoittelen myös olemassaoloani.